Marjo Niemi: ”Kaikkien menetysten
äiti”
Kustannusosakeyhtiö Teos
2017
203 sivua
Marjo Niemen kirja ”Kaikkien
menetysten äiti” on teos jonka jokainen lukee
hiukan eri tavalla. Se on pääosin
yhtä pitkää monologia, jota ajoittain katkaisevat
yhteydet todellisuuteen ja ne samalla
taustoittavat monologia.
Todellisuuden ja kuvitelmien
rajapinnat ovat häilyviä, juuri niin kuin ne
vahvan traumaattisessa
tilanteessa ovatkin. Alusta alkaen
lukijalle syntyy tunne, että tässä puretaan itsellekin tärkeää
asiaa.
Kirjan päähenkilö Mona on traumatisoitunut mutta työssään hän
on onnistunut piilottamaan sen
arkisten rutiinien taakse. Hän
on päässyt työhön
työpaikkansa varastoon, jossa
työ on yllätyksetöntä ja hän pääsee
hetkittäin pakenemaan piilopaikkaansa - makaamaan
sikiöasennoissa laatikoiden välissä
olevassa kolossa. Kaikki alkaa
purkautua kun hän
kuulee kovaäänisestä:
”Mona, tulisitko keskukseen, Mona tulisitko keskukseen.”
Mona pelästyy ja todellisuus
katoaa
”Ei perse. Nyt se tapahtuu. Ne on nähnyt tän mitä mä teen. Menee ihan
pimeeks ja vatsassa on lyijyä, verisuonisto jäätyy. Ne on näny mun läpi jo
kauan, mut nyt ne irtisanoo mut kun ne on seurannu mua ja nähny tän miten mä
meen tälleen pieneksi ja –”
Mona on pimeässä ja
alkaa kömpiä pois kunnes
saapuu valoalueen, eräänlaisen
näyttämön reunalle.
”Oon siis pimeessä ja nyt valoalueen reunalla. Valo valasee alueen
tästä loputtomasta mustasta paikasta ja
mä siinä reunalla seison. Valoalueella ei oo muutaku yks esine ja se on
erikoinen. No jaa, varasto tää ilmeisesti ei oo. Viereen ollaan rakentamas
lisäosaa, mut ku mä en kävelly siihen suuntaan, enkä mä törmänny yhteenkään
hyllyriviin, koska hyllyrivejä ei nyt
vaan yksinkertaisesti enää ilmeisesti
ole.
Valossa seisoo hökötys, joka ensi tuumailun jälkeen vaikuttais pyörälliseltä kärryltä. Sen päällä on valkonen lakana. lakanan alla on
muodosta päätellen ruumis. Jumalauta.”
Kärryillä oleva ruumis
on Monan äiti ja siitä alkaa
Monan pitkä monologi. Hän pitää tilanteensa perussyynä kosketuksellisen hellyyden
puutetta. Hän kaipaa kosketusta, nimenomaan
ihokosketusta ja se on johtanut
hänet ihmissuhteissakin hankaliin
tilanteisiin. Tätä, kosketuksen
puutetta ja sen syitä
puretaan sitten monologissa hyvin eri tavoin.
”Pojista tuli miehii, musta tuli nainen, mut edelleen olin se vauva
jota ei oltu koskettu ja joka ei kyenny uskomaan omaan selviytymiseensä. Ja mulla
oli pohjaton nälkä. Onneks oli miehii. Oon lähtökohtaisesti ihan tosi
kiitollinen miehille siitä, et ne koski.”
Riittämättömyyden
tunne johtaa yhä kasvavaan
häpeään:
”Ja mä häpeen täällä kaiken
aikaa. Mä hengitän häpeetä ja sykin häpeetä, eikä tällaista ihmistä voi viedä
mihinkään missä on ihmisiä.”
Kaiken aikaa Mona pelkää, että hänen traumaattinen olonsa on
peräisin äidiltä ja että
se periytyisi myös hänen tyttärelleen.
”…Se kaikki muu vanhemmuus mun alla on mun perintöä. Siellä on
sellainen jumalattoman iso taikina, johon on leivottu mun vanhemmat, niiden
vanhemmat, niiden vanhemmat, niiden vanhemmat ja sen lisäksi näiden kaikkien
kulloisetkin aikalaiset, ajan ihanteet ja kylät. Sieltä taikinasta mun sylviä
kasvattaa sadat ihmiset. kasvatuksen suhteen syyllisyys on jaettu, mut vihan
näistä kaikista satojen kasvattajien mokista saan päälleni vain mä. Äidit on
sellasia joukkotuhoaseita. Mä en hyväksy sitä. Mun täytyy saada se poikki. Mun
täytyy pysäyttää tää.”
Monologi on niin Monaa kuin
hänen äitiäänkin kohtaan raaka
ja paljastava, välillä hauskakin
mutta tärkeintä on Monan toteamus ”Tämä katsotaan nyt loppuun saakka”. Onneksi
lopussa tulee helpotus.
Lapsena Mona on pudonnut saunassa lattialle
ja loukannut päänsä
niin pahasti, että joutuu
opettelemaan puheenkin uudelleen.
Ilmeisesti myös osa varhaislapsuuden
muistoista on samalla hävinnyt.
Osa niistä alkaa kuitenkin palautua
ja loppu onkin lohdullinen. Mona muistaa vauva-aikaisen hymyn ja kosketuksen. Ne purkavat mielen
traumoja ja oma tytär palauttaa hänet
todellisuuteen. Mahdollisuudesta muutokseen voi tulla totta.
”Tää on mun käsissä nyt”
Tämä kirja jäi päähän ja sydämeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti