Hae tästä blogista

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Päivi Hintsanen: Kyynelpuutarhurin päiväkirja


 


Päivi Hintsanen: ”Kyynelpuutarhurin päiväkirja”

Sanat, kuvat, taitto, julkaisija, kustantaja, rapina ja ihmetys: Päivi Hintsanen 2018
189 sivua + Post scriptum 5 sivua + teosluettelo 2 sivua
www.paivihintsanen.fi/kirjatilaus

Päivi Hintsasen  taiteen  näyttely oli Inkoossa HUONEettRUM:n tilassa Galleria  Karaijassa, vanhassa pappilan kauniissa ja muistoja henkivässä  kivinavetassa. Seinällä olevien teosten ympärille  oli Eeva Tarkion ja Johanna Vireahon toimesta rakennettu  kerrassaan  hieno, teosten hengen mukainen ”Kyynelpuutarha”. Tila  viherkasveineen oli  sykähdyttävän kaunis  ja  muodosti  yhtenäisen  kokonaisuuden  teosten  kanssa. Teokset ikään kuin kuuluivat tuohon tilaan  ja keskustelivat  ympäristönsä  kanssa. Ja siihen kokonaisuuteen kuuluu oikeastaan  tämä kirjakin. Kun kirjan lukemisen  jälkeen näkee mielessään  kuvan  näyttelystä, tuntee  itsekin kuuluvansa osaksi kyynelpuutarhaa. Tämä oli todellinen kokonaistaiteellinen kokemus.

Kirja toki toimii ilman näyttelyäkin ja myös kirjassa olevat  Päivi Hintsasen teokset luovat samanlaista tunnelmaa. Minulle näyttely oli kuitenkin  unohtumaton kokemus. Kokemus päästä sisälle taideteokseen.

Kirja  on kaunis. Yksi kauneimpia  kirjoja mitä olen  nähnyt. Päiväkirjatekstejä täydentävät  Päivi Hintsasen  työt, jotka syventävät tunnelmaa. Kuvat  vaikuttavat suoraan  tajuntaan ja  myös  kirjan teksti  liikkuu enemmänkin  mielen, kuin arjen kokemuksen tasolla. Tai ehkä  voisi sanoa  niin, että teksti kertoo sen miten mieli kokee arjen tapahtumat. Kun kirja  kertoo niin taiteen tekemisestä kuin elämästäkin, avautuu tällä tavalla tajunta maailmalle, rajattomuudelle, tunteille.

Kirja  alkaa taustoittamalla puutarhaa, tilannetta  ja puutarhuria.  Kuvaus  puutarhasta on selvästi  kuvaus elämästä, mielen puutarhan tasolla:

”Ei ole mitenkään tavatonta, että Kyyneltarha muuttaa muotoaan päivittäin.  Polut liikkuvat ja niiden alkukohdat siirtyvät, puutarhan läpi juoksevan joen virtaussuunta vaihtuu ja veden väri, ja kirkkaus, ja se kohta jossa puinen silta kulkee joen ylitse. Silta on erilainen päivästä riippuen: leveä kaiken nähnyt, jonka kaiteen valkoinen maali lohkeilee kevyinä hiutaleina, tai sitten  yksinkertainen maalaamaton, kapea ja kaiteeton. 
….
Portilta puutarhan lähteelle astelee joinakin päivinä muutamassa lyhyessä hetkessä, toisina reitti on useiden ajatusten mittainen. Matka lammelle on usein väsyttävä vaellus umpeen kasvaneiden polkujen halki, mutta toisinaan kevyt, kun jalat tuskin koskevat leveitä, hyvin hoidettuja hiekkakäytäviä.”

Voiko elämää ja arkea  tämän kauniimmin ja ymmärtävämmin kuvata. Sillä eivät  päivät ole, eivätkä saakaan olla  samanlaisia. Elämä on osattava elää  elämänmakuisesti, ei kaavamaisesti.

Kirjan alkuosan tarinat ovat tarpeellisia kokonaisuuden  ymmärtämisen kannalta ja erityisesti  kyynelhedelmien kuvat  ja tekstit  ovat  kauniita.  Kirja  lähtee kuitenkin komeaan lentoon ja nousee uudelle  tasolle kyyneltäjien  kohdalla. Jo kyyneltäjien kuvat ovat sykähdyttäviä.  Pelkästään kuvina  ne tuovat silmien eteen  elämän koko kirjon. Ja miten kauniita, hienoja ja myös elämänmakuisia niiden taustaksi kirjoitetut tarinat  ovatkaan. Ja juuri tarinoiden  kautta  kyyneltäjien  kasvot  ovatkin löytyneet ja muotoutuneet. Kyyneltäjien alkutarinassa kirjoittaja ei aluksi osaa määritellä kyyneltäjiä ja ihmetteleekin: ”En ymmärrä. Miten voisin piirtää näkemäni, kun en  käsitä, mitä näen?”.  Kyyneltäjä kyyneltäjältä tarinat kuitenkin löytyvät, kauniit, surulliset ja arvoitukselliset  ja kyyneltäjät saavat kasvonsa. Minulle tarina Kaiken unohtuneen kyyneltäjästä  oli koskettavin.  Se liittyi toisaalta kirjoittajan  äidin dementiaan ja toisaalta Prahan raitiovaunun ikkunassa  nähtyihin kasvoihin.  Lainaan tähän pienen  pätkän kyseisen  kohdan  lopusta, jossa  kerrotaan säikeistä, jolla Kaiken unohtuneen  kyyneltäjä on sidoksissa  myös meihin kaikkiin:''

”…Jotkut säikeet pitelevät uohdusta, joka on purevaa ja kipeää ja repii haavat auki yhä uudelleen, antamatta parantua tai parantaa, ja jotkut säikeet pitelevät hellää helpottavaa unohdusta, pumpulinpehmeydellä vuorattua rakastavaa syliä.
Unohdusta,
joka kätkee hyvän riipivällä rumuudellaan,
ja unohdusta,
joka lohduttaa sanoinkuvaamattomalla kauneudellaan.
Kun itse katson Kaiken unohtuneen kyyneltäjää, näen suunnattoman lumoavan hahmon, jonka kauneus syntyy juuri siitä, että se kantaa sisällään kaiken.”

Vääjäämättömyyden  kyyneltäjän taustalla  on tarina ”Hetkien katoavuus”.  Tämäkin tarina  on kaunis  ja kertoo myös  siitä,  kuinka  me nykyihmiset  pyrimme tallentamaan asioita ja kokemuksia  kokemisen  sijasta. Kirjoittaja  kuvaa luodolla  ympäristöään,  kun  laitteen akku  loppuu:

”Yhtäkkiä olen iloinen siitä, ettei ole  mitään millä tallentaa, koska nyt vasta oikeasti koen. Kaikki näyt, kaikki hajut ja tuoksut, kaikki maut, jotka tunkevat suuhuni yhtä aikaa.
   Ja sen valtavan kauniin surumielisyyden näiden ainutlaatuisten minuuttien väliaikaisuudesta. Sen vääjäämättömyyden tunteen, joka rakentaa hetkestä entistä arvokkaamman ja kaivaa jälkensä syvälle ihoni alle, josta löydän sen vielä vuosikausien  jälkeen.”

Kirjan puolivälissä  on useita  kuvia iloa, surua, vihaa, onnea, tyhjyyttä, hyvyyttä ja välipitämättömyyttä kuvaavista  kyynelhedelmistä.  Niihin  liittyy  kauniita  tarinoita aiheista  ja  kuvien  tekemisestä  ja  pohdintaa  siitä,  miksi  jotkut  ihmiset  haluavat  nähdä elämästä  vain  yhden, onnellisen  puolen.  Kirjassa  todetaan  hienosti:

”Ei kukaan pidä surusta tai murheesta tai synkistä asioista, mutta eikö ole jotenkin täydentävää, kun ne ovat olemassa? Eikö elämän pidä olla moniulotteista kaikkine nousuineen, laskuineen ja tasankoineen?”

Itse pidin erityisesti  kuvista ”Surunkyyneleet”  ja ”Ilonkyyneleet”. Molemmat kuvat  ikään kuin vapauttivat  nuo tunteet ilmaviksi  pilviksi, joiden sisällä voi liikutella käsiä ja tuntea  ne  ympärillään.

Kirjan loppupuolella  on upea  kuva nimeltään ”Sinnikäs”.  Se  kuvaa hetkeä kun  sitkeät kyynelhedelmät  ovat tehneet  liiton hyytävien rakeiden kanssa:

”Puiden hedelmät roikkuvat oksilta raskaina ja  jäisinä, niiden pinnat kiiltävät kuin kromattuina: kovina ja sisäänpäin kääntyneinä, heijastaen ulkopuolisen peilinä takaisin. Ensin  ajattelen, että sato on mennyt pilalle, mutta sitten, että ehkä tämä on jotain muuta.
Mahdollisen ja mahdottoman liitto.
Toden ja unen hybridi.”

Tämän upean ja uutta luovan kirjan  arvioinnin voisi  lopettaa  noihin sanoihin. Vaikea kirjaa  on paremmin  kuvata.

Mutta enhän minä  malta, sillä  sivuja  on vielä  jäljellä. Hiukan aikaisemmin kirjassa kerrotaan perinteisestä, kielteisestä suhtautumisesta kyynelehtimiseen  julkisesti. Sitä on  pidetty  häpeänä ja  sopimattomana.  Onneksi  tilanne  on  muuttumassa. Siinäkin muutoksessa naiset  ovat  eturintamassa. Naisten  jalkapallon MM-kisoissa urheilijat  kyynelehtivät aidosti, pettymyksestä  tai  ilosta. Uskoisin  sen  opettavan  meille, että  kyynelehtiminen on merkki aidoista tunteista  ja arvokasta.

Kirjan kohdassa ”Kaikkivoipaisuus”  todetaan:

”Ajan myötä ymmärrän yhä vain paremmin murheen ja surun kyyneleet. Mitä mustempi ja raskaampi, sitä enemmän myös onnea ja rakkautta se kätkee sisäänsä.
Koska ei niistä asioista murruta murheeseen, joista ei välitetä lainkaan.
Murheen kyyneleet kasvavat menetyksestä,
     eikä menetystä ole ilman onnea ja rakkautta.”

Kohdassa ”Uusi lajike” on herkkä kertomus miehestä joka on elänyt elämänsä itkemättä. Nyt kun hänen omaisuutensa on kahdessa muovikassissa, vaimo on jättänyt eikä  hänellä  ole enää kotia, ei itku ota tullakseen. Lopulta  hän saa puristettua  yhden  kyyneleen ja sekin riittää helpottamaan hänen oloaan. Puutarhuri ottaa kyyneleen talteen ja istuttaa sen hellästi. Toivon, että tuosta kasvaisi miesten kyynelhedelmä  kuvan ”Kyynelpuun taimi” mukaisesti. Sillä mm.  Amos Oz  kirjoittaa  kirjassaan ”Juudas”: ”Tuohon aikaan itku oli naisten asia. Kyynelehtivä mies oli vastenmielinen, lähes inhottava…”. Mutta kyllä me tarvitsisimme  myös miesten kyynelhedelmiä ja jätänkin kaiken toivoni puutarhurin ammattitaidon varaan.

Kirja loppuu osaan ”Post scriptum”, josta  kirjoittaja toteaa ”jonka pitäisi oikeastaan olla esipuhe”. Ei pitäisi. Sen  paikka on lopussa,  sillä kun sitä ei  lue alussa, tarjoutuu lukijalle  maaginen  matka  omaan  mieleensä. Lopussa se  täydentää sitten  omaa kokemusta.
Minä en ole  kiinnostunut  kirjan luokittelusta. Ei ole väliä onko kyseessä romaani, tietokirja, proosarunoteos tai  taidekirja. Olennaista on kirjan antama kokemus ja  tunne. Minusta kirja onkin todellisuuden, mielen maailmojen  ja visuaalisuuden kokonaisuus. Sinällään uutta luova ja vaikuttava.

Lopussa kirjoittaja toteaa:

            En usko, että matkani on vielä päättynyt,
mutta silti juuri nyt tuntuu siltä kuin olisin vihdoin perillä

Lukijana ja kokijana  toteaisin  puolestani:

Uskon, että  matkani  on vasta  alussa,
sillä  olen löytänyt uuden maailman.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti