Leena Krohn: ”Kadotus”
Kustannusosakeyhtiö Teos 2018
159 sivua
Aluksi kirjan sisältöön
kuulumaton huomautus.
Useimmat näistä Leena Krohnin kirjoista
ovat näitä pienikokoisia ja
mukavasti miesten
päällystakin povitaskuun mahtuvia. Kiitokset siitä
kaikkien junissa ja muissa
julkisissa kulkuneuvoissa ja
paikoissa lukevien puolesta.
Uuden kirjan ”kadotus”
ensimmäinen tarina ”Avain ja aurinkosypressi” toi
mieleen Bo Carpelanin. Teksti
on kaunista ja
viipyilevää, antaa lukijalle
aikaa ajatella ja
tuntea. Kaunis kertomus, jossa
hyvästijättö entiselle ja nyt
pois menneelle ystäville tapahtuu lopullisesti avaimen häviämisen myötä. Avainkin ilmestyy
myöhemmin Kadotuksen laatikkoon.
Toisessa kertomuksessa
tuli vastaan ajatus, jonka
tyylisen olen tavannut
nyt useissa muuttuvaa
todellisuutta käsittelevissä teoksissa:
”Mikä on orgaanista, mikä epäorgaanista? minä kysyn. Samoja alkuaineita
kuin elävissä on myös elottomaksi
kutsutussa, eivätkä ajatus ja
aine ole toistensa vastakohtia, sillä
onhan jokainen tavara ensin ollut ajatus
ja mielikuva.”
Krohn vie vain tämä
asian uuteen ja mielenkiintoiseen suuntaan, voisi sanoa
krohnmaisesti. ”Unohtelijoita”
kohdassa todetaan:
”Sanotaan, että esineet ovat
elottomia. Minä en ajattele niin. Minä
uskon, että kaikki elää, vain monin eri
tavoin. Kaikella, mikä on olemassa, on oma elämänsä ja kohtalonsa ja
siksi esineitäkin on kohdeltava varoen. Esine ei toki hengitä, ei liiku, ei
lisäänny, sillä ei ole aineenvaihduntaa,
mutta tietoa se kuitenkin ottaa vastaan,
säilyttää, luovuttaa ja säteilee sitä
ympärilleen. Esineilläkin on
mieltymyksiä ja omaa tahtoa Se voi pitää omistajastaan tai olla pitämättä.”
Tämä ihmisen ja esineen vuorovaikutus konkretisoituu sitten
myöhemmin kirjassa kun vastaan
tulee itseään
jälki-ihmiseksi nimittävä henkilö.
Hän on amputoinut kätensä ja
asentanut tilalle
digitaalisen automaattikäden, joka mm. toimii
sekä jakoavaimena, että porakoneena. Tämä on
vain yksi esimerkki
siitä, miten Kron osaa kerronnassaan
availla uusia polkuja, ei
ainoastaan niitä mitä
hän itse kulkee
vaan ihan uusia lukijan samoiltavaksi. Minua tämä alkoi
kiinnostaa sillä jo nyt
erilaiset sydämentahdistajat vaikuttavat
ihmiseen tavalla joka ei
ole ihmisen itsensä tai
hänen elimistönsä määriteltävissä. Pian
meillä kaikilla on
keho täynnä SIM-kortteja ja silloin
vaikutukset voivat olla
arvaamattomia.
Kirjan nimi
”Kadotus” tulee samannimisestä löytötavaratoimistosta. Kirjassa ihmiset
ovat tuoneet toimistoon edellisen illan
juhlissa tai niiden jälkeen
löytämiään esineitä. Kirja kertoo
näihin esineisiin liittyviä tarinoita. Yksi kirjan
hienouksia on myös
se, että tavaroiden kadottajat liikkuvat samoissa
juhlissa, näkevät toisiaan
ja juhlien esityksiä hiukan eri paikoista
ja lähtökohdista. Se antaa tapahtumista aina hiukan
erilaisen kuvan. sillä me
ihmisethän näemme asioita vajavaisesti
vain oman mieltymyksemme mukaisesti.
Loppuun vielä lainaus
kirjan loppuosasta, jossa kirjailija
ihmettelee kirjoittajakurssilaisten
tekstejä:
”Mitä te kuvittelette kirjallisuuden olevan? Luuletteko, että
kirjallisuudessa on kysymys kirjallisuudesta? Ei sinne päinkään!
Todellisuudesta siinäkin on kysymys, todellisuudesta! Sillä jokainen kirjoittaja kysyy yhä
uudelleen: Mikä on totta?
Ettekö ymmärrä, että kun te puhutte, puhutte hetkeen, mutta kun
kirjoitatte, kirjoitatte ikuisuuteen? Se ei ole aivan vaaratonta.”
Kirjaa panee
taas ajattelemaan ja tuo mukavasti
esille, kuinka kaikilla esineilläkin
on tarinansa. Ja meistä ihmisistä
ja meidän maailmastamme
nekin tarinat kertovat. Jos
vain havaitsisimme ne ja
osaisimme niitä tulkita
ja ymmärtää, olisi maailma
paljon parempi ja
ymmärtäväisempi paikka elää.
Todellinen ja
mahdollinen maailma ovat
lähempänä kuin arvaammekaan.
Tämän kirjan luettua
ei ole enää
varma kummassa liikumme. Erinomainen herättävä ja
nautinnollinen kirja.