lauantai 30. maaliskuuta 2019

Graham Greene: Miehemme Havannassa



 


Graham Greene: ”Miehemme Havannassa”

Tammi 1980, kolmas painos (ensimmäinen painos 1958)
240 sivua
Suomentaja Arvo Turtiainen
Alkuperäisteos ”Our Man in Havana”, ilmestyi 1958

Kun luin tämän  kirjan ensimmäisen  kerran Viitisenkymmentä vuotta sitten, ei  kirjan ensimmäinen  lause  varmaankaan  hätkähdyttänyt  yhtään:

”- Neekeri joka kävelee tuolla kadulla, muistuttaa mielestäni teitä, mr Wormold, sanoi tohtori Hasselbacher Wonder Barissa.”

En muista, että se  olisi  hätkähdyttänyt  toisellakaan  lukukerralla  mutta  nyt sitten  kyllä.  Maailma  muuttuu – onneksi myös  me sen  mukana. Tosin Kouvolan kaupunginvaltuuston  puheenjohtajaa tämä  muutos  ei lehtitietojen  mukaan  ole  tavoittanut. Hänestä  neekeri  on edelleen  korrekti sana. Sillä on kuitenkin  nykyisin niin paljon rasistista sisältöä, että sitä  kannattaa  nykypuheessa  välttää.

Kirja  ajoittuu  Kuubaan  ja  Havannaan  juuri  ennen Castron  johtamaa  vallankumousta. Maassa  on  levotonta  ja eri  maiden tiedustelupalvelut  ovat  tietysti  kiinnostuneita  tilanteesta. Britannian tiedustelupalvelu  palkkaa  mr  Wormondin  joka  ei  ole  kiinnostunut  tehtävästä  mutta  kylläkin  työstä  saatavasta  palkkiosta, koska  hänen tyttärensä  Milly  aiheuttaa kuluja joita  pölynimurikauppiaan tuloilla  ei  pysty  kattamaan.

Mr Wormondin  palkkaaminen  ja  hänen  toimintansa  vakoilijana  ovat  oikeastaan  hyvin  ajankohtaisia teemoja.  Meillä  hyväksyttiin  juuri  uusi  tiedustelulaki,  jossa  tiedusteluorganisaatioiden  valtaa  merkittävästi  lisättiin. Takana  on tietysti  ajatus  siitä, että  nuo organisaatiot  toimivat  ideaalisti ja niitä  valvotaan.  Greenen  kirja osoittaa kuitenkin, että todellisuus  ja  ideaali  eivät  välttämättä  kohtaa  toisiaan.  Ja sama  on tilanne SUPO:nkin toiminnan  kohdalla.  SUPO:n tilannekatsaukset  on  kirjoitettu  niin, että ne vastaavat päättäjien  odotuksia. Kaikki  lukiolaiset,  jotka  lukevat  lehtiä  ja  pitävät  korvansa auki  päättäjien  puheille, pystyisivät  kirjoittamaan  vastaavat. Todellisuus on jossain piilossa. Lisäksi  voidaan  sanoa, että SUPO:n  harharetket  tilaustyössään  Lähi-Idässä,   ovat  vähintäänkin  yhtä onnettomia,  kuin Greenen  kirjan  vakoilutoiminta.  Sen sijaan, että  lisätään  valtuuksia  tiedustelutoiminnassa,  pitäisi  toiminnan sisällön olla  paremmin  hallinnassa ja  valvonnassa.

Greenen  kirja  on surkuhupaisa  ja  hauska  mutta  todellisuus  pilkistää siinä  koko  ajan  taustalla. Kerronta  on rauhallista  mutta  koko  ajan  kiinnostavaa ja  pitää  otteessaan. Minulle  tämä  oli  kolmas  lukukerta  eikä  se varmaan  jää siihenkään.  Greenen kerronta tempaa mukaansa.

Wormond aloittaa toimintansa  vakoilijana  lähettämällä esimiehilleen  keksimiään  tai  lehdistä hankkimiaan tietoja. Sotilaallista, rakenteilla  olevista  laitteista  hän  lähettää  piirustuksia, jotka  on tehty  pölynimurin osista  mittakaavaa  suurentamalla. Hän  tekee nimellisiä  yhdyshenkilöitä  itselleen  henkilöistä, jotka  tuntuvat  ammatiltaan  sopivilta  ja  joiden  nimen  hän saa selville. Nämä ns. yhdyshenkilöt  eivät  tietenkään  ole  tietoisia  asioista.

Wormond on  hiukan  huolestunut  asiasta  mutta  hänen  ystävänsä  tohtori Hasselbacher  lohduttaa  häntä:

Tässä eräänä päivänä minulle  tarjottiin rahaa.
Niinkö?
Antaakseni tietoja.
Minkälaisia tietoja?
Salaisia tietoja.
Tohtori Hasselbacher huokasi. Hän sanoi: -Teillä on onnea, teillä  mr Wormond. Sellaisia tietoja on aina helppo antaa.
Helppo?
Jos ne ovat riittävän salaisia, te olette  ainoa joka tiedätte niistä. Ainoa mitä siis tarvitsette on hiven mielikuvitusta, mr Wormond.”

Tätä  ohjetta mr Wormond sitten toteuttaa kirjaimellisesti. Tässä  on myös kiteytetty  hienosti SUPO:n  parlamentaarisen  valvonnan  ongelma. Miten valvot riittävän salaista  toimintaa?

Wormondin  lähettämät  tiedot  vaikuttavat  niin  tärkeiltä, että  hänelle  lähetetään  pian  apulainen, sihteeri Beatrice  ja  sähköttäjä. Beatrice  on todellinen  tehopakkaus  ja Wormondilla  on täysi työ peitellä omaa  hämäystoimintaansa.  Beatrice alkaa  kuitenkin suhtautua  Wormondin  toimintaan  epäillen   mutta  kun  myös  muut  tiedustelupalvelut  saavat  selville  Wormondin raporttien  sisällön  alkaa  vakoilujännäriä  muistuttava  tapahtumaketju. Se  on  jännittävä  mutta  myös  hauska. Hauskuus  tulee  siitä, että pilkka  kohdistuu eri vakoiluorganisaatioiden toiminnan typeryyteen. Valitettavasti nämä typerät  ja väkivaltaiset  toimintamuodot  sitten  kohdistuvat  viattomiin  ihmisiin.
Asiat kuitenkin  paljastuvat  ja Wormond  perheineen  ja  apulaisineen  joutuvat  poistumaan Kuubasta. Beatrice on loppujen  lopuksi  Wormondin  puolella ja hyväksyy  hänen huijaustoimintansa ja  näin kirjaan  tulee  mukaan  myös  rakkaustarina.

Wormondin esimiehet  ovat selvillä  hänen  huijauksistaan  mutta  eivät  voi niitä  julkisesti  paljastaa, koska  samalla  heidänkin  korttitalonsa kaatuisi. Wormondille  ehdotetaan  kunniamerkkiä  ja  työtä  kouluttajana. Beatrice  ja Wormond  kuitenkin  lähtevät omalle polulleen.

Graham Greene  kirjoittaa  älykkäästi, kiinnostavasti  ja  ajattomasti.  Ja tietysti  hauskasti  ja  parhaimmillaan  voi sattua, että  huomaakin  hymyilevänsä  itselleen.  Voiko  parempaa toivoa.
Hieno, ajaton teos.