Ulla-Lena Lundberg: ”Sade”
Gummerus Kustannus Oy 2017 (toinen painos)
255 sivua
Alkuperäisteos ”Regn” ilmestyi 1997 ja suomennos samana vuonna
Suomentanut Leena Vallisaari
Erityiskiitos myös
upean kannen suunnittelijalle
Helena Kajanderille
Ulla-Lena Lundbergin teos ”Sade (Regn) ilmestyi
ensimmäisen kerran 1997. Vuonna 2017
siitä ilmestyi toinen painos
ja syystä, sillä ainakin
minulta teos oli jäänyt
huomaamatta. Sade ei keskity
niinkään ihmisten
henkilöhistoriaan, vaan perinteiden
esittelyyn ja niiltä osin se on miellyttävästi erilainen ja rikas. Se on lämminhenkinen ja kohteitaan
kunnioittava. Afrikkalaisia perinteitä
ja uskomuksia kuvataan kauniisti,
arvostavasti ja mielenkiintoisesti. Kirja kuvaa myös
elämää kahdessa eri aikatasossa ja kuinka myös vanhat perinteet ja uskomukset
heijastuvat elämään vuosisatoja
ja tuhansia myöhemminkin. Pidämme usein
itseämme moderneina ihmisinä
huomaamatta, miten perinteet kuitenkin ohjaavat elämäämme monissa
asioissa.
Kirjan alun kuvaus
sadetanssista, transsiin siirtymisestä
ja kokemuksista transsin aikana on hieno
kuvaus mielen liikkumisesta
arkitietoisuuden ulkopuolella.
Samalla tavalla mieli
liikkuu kirjassa myös onnettomuuksien
yhteydessä. Vain ihmisten kutsuhuudot
saavat mielen palaamaan ruumiiseen. Samanlaisia kertomuksia on monien
muiden kansojen myyttisissä tarinoissa.
Minun silmiini sattui hieno rinnastus, joka
pitäisi havaita
jokapäiväisessä arjessakin. Kirjan alkuosan lopussa
valkoihoiset tulevat Afrikkaan
ja šamaaniksi kasvava nuori Oras näkee
heidät ensimmäistä kertaa. Tietenkin salaa ja jää tarkkailemaan heitä.
Hän ihmettelee valkoihoisten
kömpelyyttä ja
osaamattomuutta liikkua maastossa ja ymmärtää viidakon elämää ja
olosuhteita, jopa niin paljon, että
omalla osaamisellaan tekee pilkkaa tulokkaista.
Toisessa osassa
valkoihoiset ovat jo
tullee Afrikkaan ja rakentavat maahan vesilaitosta. Kaikesta näkee
miten he ihmettelevät
alkuasukkaiden kömpelyyttä ja
osaamattomuutta teknisten vempeleiden
käytössä.
Hyvin usein me arvioimme
ihmisiä omasta taustamme
ja kulttuuristamme käsin.
Toisten arviointi menee silloin
pahasti harhaan ja aiheuttaa
usein myös ristiriitoja. Pidämme heitä osaamattomina ja tyhminä, koska heidän osaamisensa
painottuu heidän omaan
elinympäristöönsä ja olosuhteisiinsa. Muiden kulttuurien
ja elintapojen ymmärtäminen olisi
kuitenkin hyvän yhteiselon avainsana.
Minä tulkitsin kirjan
sanomaa myös niin, että tässä
tapauksessa sekä afrikkalaisten
perinteiden että tulokkaiden
tavoitteena on veden saanti
ihmisille. Molemmilla on menettelytavoissaan omat rajoitteensa
ja puutteensa. Mutta osaamiset
yhdistämällä voitaisiin
päästä parhaaseen tulokseen. Yhteisen polun
löytäminen taitaa kuitenkin olla vielä kuivuuden haittojen torjumistakin vaikeampaa.
Kirjan jälkimmäisessä
osassa alkuperäiskulttuuri syrjäytetään
ja heidän perinteiset kalliomaalauksensa ”suojellaan”
ja perinteisten sateentekopaikkojensa käyttö kielletään historiallisten arvojen
säilyttämisen takia. Kun kuivuus jatkuu
vuodesta vuoteen, alkavat myös sosiaaliset konfliktit. Kirjan lopussa on kuitenkin kaunis ja
ajatuksia herättävä ratkaisu ongelmaan. Se kannattaa
jokaisen itse lukea. Maailmassa on paljon sellaista mitä emme vielä tiedä
ja paljon arvokasta, jonka olemme
jo unohtaneet.
Vielä lainaus
kirjan lopusta:
”Minä makasin tässä luomakunnan hymyilevässä ymmärtäväisyydessä ja
hymyilin kuunnellessani sadetta, jonka Justice ja hänen kylänsä olivat tehneet.
Satoi rankasti, ja lempeästi, ja niin kauan kuin muistan.”
Kaunis kirja.