Leo Tolstoi: "Sota ja rauha I - IV"

 

Leo Tolstoi: ”Sota ja rauha 1-4”

OTAVA 1975

I-osa 432 sivua, II-osa 495 sivua, III-osa 492 sivua ja IV-osa 446 sivua

Alkuperäisteos ”Voina i mir” 1864 – 1869

Suomentaja Esa Andrian

Tämä kirja ilmestyi ”Suuret venäläiset kertojat”-sarjassa

Kirjallisuusblogini sadanneksi  kirjaksi  valitsin  yhden kaikkien aikojen  parhaista – Tolstoin ”Sodan ja rauhan”. Olen aiemmin  lukenut  kirjan  Juho Hollon vanhana  suomennoksena mutta nyt otin  lukuun Esa Andrianin  uudemman suomennoksen, joka  perustuu  kirjan täydellisimpään Tolstoin kokoamaan  versioon. Valinta osui kohdalleen, suomennos  on  hyvä. Välillä tuntui kuin olisin  lukenut eri  kirjaa. Osittain se  johtui siitä, että  käännöksessä  oli käytetty täydellisempää laitosta. Tässä  kirjassa on  mukana  myös  osan ”Epilogi”  luku II, jossa  Tolstoi  pohtii sitä miten  paljon historiassa  on ennalta  määrättyä  ja miten  paljon  ihmiset omaan  kohtaloonsa voivat  vaikuttaa. Tämä on myös koko  kirjan  avainkysymyksiä. Tämä osuus  vanhasta  käännöksestä  puuttuu.

Ensikertalaiselle  lukijalle kirjan alku voi tuntua  työläältä. Henkilöitä tulee  ja menee  ja  välillä  henkilöä voidaan  kutsua  ruhtinaaksi, välillä Andreiksi  ja välillä  ruhtinas Bolkonskiksi.  Lisäksi  tulevat vielä lempi- ja hellyttelynimet. Jostain  olen  lukenut, että  kirjassa on yli 350 henkilöhahmoa. Aluksi  kannattaakin  keskittyä  sukuihin. Näistä tärkeimmät  ovat Rostovit, Bezuhovit  ja Bolkonskit  ja  henkilöistä sotilashenkilöiden  lisäksi Pierre Besuhov, Andrei  Bolkonski, Viktor Rostov, häikäilemätön oman edun tavoittelija  ruhtina Vasil, ruhtinatar Maria ja tietysti Nataša Rostova. Mutta ei  huolta, henkilöt tulevat  kyllä  lähes 2000 sivun aikana tutuiksi.

Kirjassa on nimensä mukaisesti  kaksi tasoa. Toinen kertoo Napoleonin aikaisesta sodasta tarkasti ja seikkaperäisesti niin historiallisesti, kuin  kirjan henkilöiden fiktiivisten kokemustenkin  kautta. Toinen osa kertoo venäläisen  aateliston elämästä,  ja tarinat limittyvät yhteen pakomatkojen sekä sotaan osallistuvien aviopuolisojen,  poikien ja sulhasten  kautta. Napolien sotien välillä  oli myös aselevon ja  liittolaisuuden  jakso ja tänä aikana  kerronta  keskittyy sukujen  tarinoihin.

Kirja on historiallisten tapahtumien osalta  täsmällinen ja historialliset hahmot ovat  oikeita. Kuvitteelliset henkilöt liittyvät niihin kuitenkin  fiktiivisesti. Siitä  huolimatta  kirja  on Venäjän  historian  osalta tärkeä  ja  luo ajasta  aivan samalla  tavalla  mielikuvaa  ja kansallistuntoa  kuin  meillä ”Vänrikki Stoolin tarinat”  ja ”Tuntematon sotilas”.  Tärkeämpi  on  kuitenkin  kirjan historianfilosofinen puoli. Tolstoi  pohtii  ja myös,  kirjan tapahtumien  perusteella, pyrkii osoittamaan historian muutoksiin  vaikuttavat  yleiset  tekijät. Erityisesti  hän  korostaa,  kuinka suurmiesten  vaikutuksen  korostaminen ja heidän nostaminen jalustalle on  virheellistä.

Kirjan  juonen  ja tarinoiden  mukana  Tolstoi  pohtii  kirjan henkilöiden  kautta oman  filosofiansa  peruskysymyksiä. Yksi   johtavista  teemoista  on se,  miten  paljon  ihminen  voi  vaikuttaa  omaan  kohtaloonsa  tai  historian  kulkuun  ja  miten  paljon on  ennalta  määrätty.  Tämän  ongelman  osalta Pierre  on  yksi  avainhenkilöistä.  Tuntuu, että  hän  on aluksi elämässään  ajopuu, joka vain ajautuu  tilanteisiin. Matkallaan Pietariin Pierre joutuu  pohtimaan elämänsä tilannetta:

”…”Ja Ludvig XVI teloitettiin siksi että häntä pidettiin rikollisena, ja vuotta myöhemmin tapettiin ne jotka teloittivat hänet, taas jostain syystä. Mikä on pahasta? Mikä hyvää? Mitä pitää rakastaa, mitä vihata? Minkä vuoksi elää ja mitä minä olen? Mitä on elämä ja kuolema? Mikä voima ohjaa kaikkea?” hän kyseli itseltään. Eikä yhteenkään näistä kysymyksistä ollut vastausta. Paitsi yksi vastaus, joka ei ollut looginen eikä lainkaan vastannut  näihin kysymyksiin. Tämä vastaus oli: ”kun kuolet – kaikki loppuu. Kun kuolet, saat tietää kaiken – tai lakkaat kyselemästä.” Mutta kuolemakin pelotti.”

Joksikin aikaa Pierre  tuntuu  löytävän ratkaisun vapaamuurarien  aatteista  ja  toiminnasta.  Vapaamuurarien toimintaperiaatteita  ja  käytäntöjä  kuvaavat  jaksot  ovat  mielenkiintoisia,  sillä  kysehän tavallaan salaseurasta  ja  toisaalta ne kuvaavat Tolstoin  itsensä  suhtautumista  vapaamuurariuteen  sillä  on arvoitu, että  kirjan  Pierre kuvaa  lähinnä Tolstoita  itseään.

Yksi  kirjan  hienoimpia  jaksoja  on kuvaus sudenmetsästyksestä. Vaikka siinä eläinten  tappamista  pidetään  huvina  ja sankaruutena, ei se  kuitenkaan  ole  tarinan  pääasia, vaan  se  mitä  sudenmetsästys rituaaleineen  kertoo  meistä  ihmisistä. Tarinanakin se on huima.  Kuvaus  voittaa useimmat  sotien  taistelukohtauksista. Metsästys  päättyy kauniin kansallisromanttiseen  kuvaukseen, jos ei  aivan  peijaisista,  niin ainakin metsästyksen  päättäjäisistä.

Nataša on kirjassa  hahmo josta Alex Matson toteaa  hienossa  kirjassaan ”Kaksi mestaria” (kirja  kertoo Tolstoista ja Dostojevskista): 

”Nuori Nataša on maailmakirjallisuuden ehjin ja täydellisin nuoren neidon kuva”  ja  edelleen: ”Tyttönä hän on eloisa, säihkyvä, täynnä suloa, rakastava ja rakkautta kaipaava, koko olemukseltaan kuin kiihkeä, kaunis luonnonpuhdas houkutussävel – nuoressa herkkyydessään kuin soitin, joka näkymättömien biologisten tuulien ristivirrassa heläjää ihmeen kauniisti. Hänessä puhuu se voima, jonka kieltä ovat kukkien värit ja tuoksut, lintujen laulu, päiväperhosten karkelo;…”.

 Matson  on kuitenkin  sitä  mieltä, ettei Nataša ole kirjan  keskeisiä  henkilöitä, sillä  hänen  kaarensa  laskeutuu  lopussa: ”Natašan muuttuessa touhukkaaksi, lihavaksi, huolimattomasti pukeutuvaksi kodinhoitajaksi.”  Tästä asiasta  olen Matsonin  kanssa eri  mieltä. Vaikka Natašan  tarina saa paikoitelleen saippuasarjamaisia  piirteitä, on  hänen  ja Pierren  hitaasti  kasvava  rakkaustarina  kirjan  kauneimpia. 

”- Mitä? Mitä?Ja miksi? Älkää kyselkö minulta, Pierre sanoi ja vilkaisi Natašaan, jonka säteilevä iloinen katse hurmasi hänet viehättävyydellään (Pierre tuntsi sen vaikkei katsonutkaan Natašaan).

…

Ja hän jättäytyi vaunuista jälkeen ja siirtyi jalkakäytävälle. Natašsa kurkotteli vielä kauan ikkunasta ja säteili Pierrelle hellää ja hivenen huvittunutta iloista hymyään.”

Ja lopulta kirja  päättyykin perhe-elämään ja tavallaan sen kautta kautta  myös katsoo  tulevaisuuteen. Saippuasarjamaisuudessakin  on tärkeä  puolensa. Kyse on siitä,  miten itsekkyyden ja omien halujen tyydyttämiseksi viattomuuden  kauneus ja vaistovarainen luottamus tuhotaan.  Myös  nämä saippuasarjamaiset tilanteet  on kuvattu  kauniisti  ja koskettavasti.

Kirjan  kolmannessa  osassa alkaa sitten  Napoleonin sodan viimeinen  vaihe.   Jakson alussa Tolstoi  pohtii niitä syitä  jotka johtavat  sotaan  tai  muihin  historiallisesti  merkittäviin  tapahtumiin. Samaan  asiaan  hän palaa  myöhemmin ”Epilogin” lopussa. Tässä asiaa on  kuitenkin  käsitelty kiteytetymmin. Tolstoi  katsoo, että sodankin syttyminen  on  pitkän tapahtumaketjun välttämätön seuraus. Mutta sota ei  syttyisi, jos  yksikin osa tuosta  ketjusta  jäisi  tapahtumatta. On  väärin  väittää, että sodan  syynä on yksi  yksittäinen  tapahtuma tai  suurmiesten  tahto,  kuten  usein historiankirjoissa  väitetään. Pitäisi  ymmärtää  koko  ketju, joka  pakottaa  toimimaan tietyllä tavalla. Tolstoi esittää kirjassaan hyvän esimerkin, johon  kannattaisi  kiinnittää  huomiota myös  nykyistä  kansainvälistä  tilannetta  tarkastellessa. Sota ei syttyisi  vaikka  johtajat  sitä  haluaisivat, jos  sotilaat (tai kansa)  olisi  sitä  vastaan. Ja jos  näkemys  yhdistetään  nykyaikaan, niin juuri  vihapuheellahan luodaan tuollaista  ilmapiiriä. Vihapuheen  kytkeminen on siten  tärkeää,  sillä  sen  katkaisemalla voimme  pysäyttää  jotain suurempaa.

Tolstoin sotakuvaukset  ovat  hienoja ja  asioita  katsotaan  usealta  tasolta. Johtajien  ja strategian  tasolta Kutuzovin ja Napoleonin ja heidän  lähipiirinsä toimesta  ja käytännön  ja tunteiden  tasolta Andrei Bolkonskin   ja Viktor Rostovin toimesta. Minusta  tärkein strateginen  opetus  tulee  kuitenkin vanhalta sotapäälliköltä Kutuzovilta,  kun  hän  toteaa: 

”Sotaretken voittamiseen ei tarvita rynnäköitä eikä hyökkäyksiä, siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja aikaa.” 

Napoleonin sotaretki käytännössä  päättyy Borodinon taisteluun, joka kirjassa on tärkeässä osassa. Sen lopputulosta kutsutaan kirjassa  ratkaisemattomaksi ja vaikka Napoleon  hetkeksi etenikin Moskovaan  saakka, niin Napoleonille se oli vain näennäistä menestystä ja lopullisen tappion alku,  sillä Venäjän armeijaa ei saatu tuhottua ja se  pystyi  täydentämään itseään,  toisin  kuin  pitkien  huoltoyhteyksien  takana olevat ranskalaiset. Sotilaalliset vastoinkäymiset ja se, että Moskova oli tyhjä asukkaista  sekä venäläisten sytyttämät tulipalot, olivat osatekijöitä Napoleonin armeijan tuhoutumiseen. Suurimman syyn Tolstoi  löytää  kuitenkin  muualta:

”Vaikka ranskalaiset olivatkin resuisia, nälkiintyneitä, näännyksissä ja vahvuudeltaan enää kolmasosa alkuperäisestä määrästään, ranskalaiset sotilaat marssivat Moskovaan yhä tiukassa järjestyksessä. He olivat nääntynyt ja loppuun kiusattu mutta yhä taistelukykyinen ja pelottava armeija. Mutta he olivat armeija vain siihen hetkeen asti, jona tämän armeijan sotilaat hajaantuivat asuntoihin. Niin pian kuin rykmenttien miehet alkoivat hajaantua tyhjiin vauraisiin taloihin, armeija lakkasi lopullisesti olemasta ja tilalla oli, ei asukkaita eikä sotilaita vaan jotakin niiden väliltä, ihmisiä joita nimitetään sotarosvoiksi. Kun nämä samat miehet viiden viikon kuluttua lähtivät Moskovasta, he eivät enää muodostaneet armeijaa. He olivat joukko sotarosvoja, joista jokainen kuljetti tai kantoi mukanaan tavaroita, jotka hänestä näyttivät arvokkailta ja tarpeellisilta.”

Ranskalaisten aika  Moskovassa  ja myös heidän pakomatkansa  kuvaus on mielenkiintoinen, koska näitä on käsitelty historiankirjoissa  varsin  niukasti. Lisäksi  kirjassa  tähän  jaksoon  sisältyy  kuvaus Venäjän armeijan  johdon valtataisteluista,  kun voittajat  aina  haluavat  kahmia  kunniaa  itselleen  sekä  Tolstoi  pohdinta  historialliseen  kehitykseen  vaikuttavista  tekijöistä.

Pierren ja Natašan rakkaustarina ottaa uuden  askeleen kun pakolaiset palaavat Moskovaan  ja  myös Pierre  vapautuu sotavankeudestaan. He tapaavat  ruhtinatar Marian  luona:

””Ei mahdotonta”, Pierre  ajatteli. ”Nuo ankarat, laihat ja kalpeat kärsineen ihmisen kasvot? Se ei voi olla hän. Nuo kasvot ovat vain muistuma siitä.” Mutta samassa ruhtinatar Maria sanoi ”Nataša”. Ja kasvot – tarkkaavaisesti katsovat silmät – hymyilivät vaivalloisesti, ponnistavasti, niin kuin ruostunut ovi avautuu, ja tuosta avautuneesta ovesta tulvahti Pierreä vastaan kauan sitten unohtunut onni, jota hän ei ollut  - varsinkaan  nyt – ajatellut pitkään aikaan, ja se sulki Pierren sisäänsä. Leyhähti, kietoi ja nielaisi hänet kokonaan. Kun nainen hymyili, enää ei ollut epäilystäkään: se oli Nataša, ja hän rakasti tätä.”

Kirja  päättyy kaksitasoiseen  epilogiin.  Siinä tapahtumat sijoittuvat  seitsemän  vuotta Napoleonin sodan  jälkeen. Henkilösuhteet  ovat saaneet  ratkaisunsa  ja  elämä  jatkaa  eteenpäin.  Monimutkaisten  kuvioiden  jälkeen  loppuratkaisu  on  lukijankin kannalta  seesteinen, vaikka ei  ehkä ristiriidaton. Joillekin henkilöille  toivoisi  parempaakin  kohtaloa.

Epilogin  toinen  osa on  historianfilosofista pohdintaa,  jossa Tolstoi  hakee  perusteluja  omille  näkemyksilleen. Tämä  on mielenkiintoinen  osuus  ja tavallaan  perustelee  kirjan sisältöä ja lisää  sen  merkitystä. Sääli että  tuo osuus  on  vanhoista  suomennoksista  jätetty  pois. On ilmeisesti  ajateltu, ettei se  tuo  lisää kirjan  henkilösuhteisiin. Virheellinen näkemys.

Huomasin, että edellisellä kerralla olin  lukenut kirjaa  varsin sotapainotteisesti. Ehkä se  kuuluu  jälkiteinin maailmaan enemmän,  kuin romanttiset  ihmissuhteet. Nyt yli  viisikymmentä  vuotta  myöhemmin  nämä  ihmisten  väliset  suhteet  korostuivat  enemmän  ja  toisaalta Tolstoin  filosofiset  näkemykset  tulivat  vastaan  lähes  jokaisella  sivulla. Hyvä  niin.

 Jos joku  ihminen  lukee  elämässään  vain  kolme  tai  viisi  kirjaa,  niin  toivottavasti ”Sota ja rauha” on yksi niistä.

Pari  vihjettä  oheislukemistoksi:

Alex Matson: ”Kaksi mestaria”

Kirja käsittelee Tolstoita  ja Dostojevskia  ja Tolstoin  osalta  nimenomaan  kirjaa ”Sota ja rauha”. Erinomainen teos kirjan lukeneille  tai  sitä  lukeville.

Georg Henrik von Wright: ”Ajatus ja julistus”

Kirja esittelee  useita kirjailijoita, tutkijoita  ja  ajattelijoita. Tolstoista  on varsin  laaja kirjoitus jonka otsikoita ovat:

-          Tolstoi ajattelijana

-          Tolstoi ja historia

-          Tolstoi ja taide

-          Tolstoi ja uskonto

Tämän kirjan avulla voi ”Sodasta ja rauhasta” löytää aivan uusia piirteitä.

Henri Troyat: ”Tolstoi”

Kirja  esittelee Tolstoita ei  niinkään kirjaa ”Sota ja rauha”. Kylläkin sen  tekemistä. Tolstoihin tutustuminen  valaisee tietysti  myös  hänen teostensa sisältöä.