Venla
Hiidensalo: ”Karhunpesä”
Otava 2014
480 sivua
Venla Hiidensalon
toinen romaani ”Karhunpesä” on jostain syystä jäänyt turhan
vähälle huomiolle, vaikka se on minusta hänen kolmesta
kirjoittamastaan kirjasta paras. Ensimmäinen oli
paljonkin julkisuudessa ollut ”Mediahuora” ja
kolmas Edelfeltistä kertova ”Sinun tähtesi”. ”Karhunpesä” ilmestyi vähän ennen Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta, mutta sopii
hyvin sen yhteyteen. Sillä
Suomesta ja suomalaisistahan kirja kertoo ja koko tuon ajanjakso ajalta,
vaikka painottuukin aluksi itsenäisyyden
alkuaikoihin. Kansalaissodan aikaa ei
kuvata niinkään ryhmien, vaan
ihmisten silmin. Jotenkin väkivalta tulee näin lähemmäksi ja koskettavammaksi, kuin tilastojen kautta. Tuolla ajalla on kuitenkin
vaikutuksensa pitkälle
tulevaisuuteen ja myös
nykyaikaan ja se tulee Hiidensalon kirjassa hienosti esille. Hiidensalo saa
kirjassaan pidettyä hyvin tasapuolisen otteen,
sillä kirjan ihmisten kokemukset liittyvät niin valkoisiin
kuin punaisiinkin. Jotenkin tuntuu,
että hän
on koko ajan ihmisen ja ihmisyyden
puolella.
Tämä tulee minusta hienosti
esille kirjan motossa. Siinäkin
on kaksi osaa. Toinen on Slavenka Drakulić:n lause: ”Sota on
tragedia, joka tapahtuu yksilöille”. ja toinen on Heikki Nurmion sanoittama ja Jean
Sibeliuksen säveltämä ”Jääkärin marssi”. Tämä motto tuo esille
kaksijakoisuuden ja kaksi erilaista
näkökulmaa ja ne tulevat kirjassakin
hyvin esille.
Kirjassa on usean
sukupolven aikajana ja sitä kautta paljastuu se, miten
lähellä meidän vanha mytologinen
elämäntapamme ja uskomme vielä on. Perinteinen suomalainen
mytologia on kirjassa kuvattu tarkasti ja hyvin. Nämä kuvaukset
ovat kirjan parhainta antia ja
tulevat esille erityisesti
Olgan tarinassa. Meissä on paljon
enemmän metsää ja luontoa kuin
uskommekaan.
Kirja alkaa Alman
isän etsimisellä. Neuvostoliittoon
paenneet punaiset ja heidän kohtalonsa oli pitkän aikaa Suomessa eräänlainen tabu.
Asioista vaiettiin. Korkeintaan oltiin vahingoniloisia heidän kohtalostaan. Viime vuosina
heidän tarinoitaan on alettu kirjallisuudessakin kuvata paremmin ja tarkemmin. Kirja tarttuu tähänkin aiheeseen hyvin. Siinä kerrotaan vankileireistä ja
työleireistä Neuvostoliitossa
mutta minusta on
tärkeää, että kirjassa Matalenan
kautta muistutetaan myös
nykyisten pakolaisleirien samankaltaisuudesta. Tämän asian olisi voinut tuoda voimakkaamminkin esille.
Upea yksityiskohta on
myös miten lääkäri analysoi Senjan kauppa-apulaisen vaivoja. Poliittiset pohdinnat saattavat
hänen mukaansa johtaa
mielisairauteen ja heikko perimä on
monen vaivan perussyynä ja peruste sterilisaatioon. Tämä
oli tärkeä kohta, sillä tuollainen ajatteluhan
oli meillä vallalla 30-luvulla ja
osin vielä sotien
jälkeenkin. Pakkosteriloinnin
lisäksi mielisairaalaan sulkeminen oli keino, jolla hankalia ihmisiä
suljettiin yhteiskunnasta tai
jopa hoidettiin parisuhteita.
Tällainen kohtalo oli ilmeisesti myös L. Onervalla ja lopulta myös Senjalla.
Kirjassa käsitellään
Suomen kehityksen kipupisteitä
osoittelematta mutta kuitenkin
tavalla, jonka voi kokea
puhdistavana. Tarina etenee ihmisten
kautta ja vaikka kaikki eivät
todellisuutta tunnustaisikaan tai
haluaisi muistaa, kokonaisuus
paljastuu muiden ihmisten muistojen
kautta. Alexandra toteaakin
kirjassa:
” – Niin, niin. Kuten sanoin,
jokainen meistä muistaa asiat haluamallaan tavalla.”
Historiaa tutkiva Ilmari toteaa saman asian hiukan eri
sanoilla:
”Historia on aina jälkikäteen
rakennettua. Riippuu kertojasta, millainen tarinasta tulee.”
Tämä on tärkeä asia. Kaikkien kipupisteiden kantaminen
olisi yhdelle ihmiselle liian raskas taakka. Kirjassa ne
kasaantuvat asioita selvittävälle Matalenalle, mutta siinä vaiheessa ne ovat jo
menneisyyttä ja parhaassa tapauksessa
lisäävät ymmärrystä oman elämän kokemuksiin.
Kirjan loppupuolen
Matalenan tarina on vahva kuvaus
perheväkivallasta. Siihen on tosin viitattu jo aiemmin mutta lopun kuvaus siitä, kuinka Matalena
alistuu väkivaltaan, koska luulee voivansa korjata tilanteen ja jopa syyllistää
itseään on vaikuttava. Lainaan tähän kuvauksen Matalenan ajattelusta vähän
sen jälkeen, kun Johannes oli murtanut hänen kätensä:
”Jokin syvälle haudattu oli riidan
kautta noussut pintaan. Kuvittelin sen merkitsevän samalla sitä, että voisin
korjata paljastuneen murtuman. Uskoin, että olisimme lähellä ratkaisua. Se oli
järjetöntä, ja juuri siksi totta. Jos olisin luovuttanut, olisi kaikki valunut
hukkaan. Näin Johanneksen mielestäni tavalla, jolla hän ei itse itseään kyennyt
näkemään. Juuri se piti minut kiinni Johanneksessa. Jos saisin korjattua
Johanneksen säröt, joista hän ei osannut puhua, vapautuisimme kuin lapset pahan
noidan lumouksesta.”
Ja edelleen toisen
tapauksen jälkeen:
”…Tunsin yhtäkkiä halua
puolustaa Johannesta. Ei tämä ollut Johanneksen syytä. Johannes oli uhri.
Oli ollut virhe kertoa äidille. En tiennyt mitä olin oikein odottanut.”
Valitettavasti
samanlainen kehitys on edelleenkin totta monen naisen kohdalla. Matalena siitä pääsee lopulta irti,
mutta pysyvän, elämään vaikuttavan kokemuksen se häneenkin
jättää. Monen naisen kohdalla
lapset ja taloudellinen riippuvuus eivät
irtautumista tee mahdolliseksi tai
ainakaan helpoksi. Ei se helppoa Matalenallekaan ole. Tämä on yksi kirjan tärkeistä
jaksoista ja näistä puhuminen ja kirjoittaminen toivottavasti auttaa
naisia irtautumaan perheväkivallan ja pelon kierteestä.
Kirjan loppuosa on vahva ja vaikuttava yhteenveto satavuotisesta tarinasta, eikä
vain siitä, se yhdistää myös mytologian kautta meidät osaksi kaikkea elollista.
En kerro tarkemmin loppua, mutta lainaan tähän vielä tulevaisuuteen
suuntautuvat lauseet:
”Musta lintu ei enää seissyt
polulla vartiossa. Rakkaus voisi korjata sen, mikä kerran meni rikki. Ilmari kuulisi
minua, senkin, mitä en osannut muotoilla sanoiksi. Rakkaus oli armoa.”
”Karhunpesä” on kerrassaan upea ja moniulotteinen kirja. Se kertoo tavallaan sukutarinan Suomen
itsenäisyyden ajalta, mutta myös paljon enemmän. Se kertoo myös Suomen ja
suomalaisuuden historian satavuotisesta taipaleesta, kipupisteitä kiertelemättä.
Se kertoo ihmisten tarinat ymmärtävästi
ja lämmöllä. Se yhdistää perinteisen
mytologian elämäämme ja näyttää, miten
lähellä ikiaikaista perinnettä me,
kivitaloista, autoista ja digitalisaatiosta huolimatta vielä olemme. Parhaita kirjoja mitä olen lukenut.