Maria Peura: ”Kantajat”
Otava 2020
317 sivua
Maria Peuran kirja ”Kantajat” on väkevä teos. Sen väkevyys tulee elämänmakuisuudesta, peittelemättömyydestä ja aitoudesta. Kirjassa käytetty Tornionjokilaakson murre tekee siitä elämänmakuisen. En usko, että tällaista kirjaa olisi voitukaan kirjoittaa ns. kirjakielellä.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat Torniojokilaaksoon huhtikuisen viikon ajalle. Tarina kerrotaan kolmen naisen Sylvian, hänen tyttärensä Sofian ja paikallisen koulun rehtorin vaimon rouva Haikaran sekä Sylvian aviomiehen, Viktorin, kautta. Olennainen osa tarinaa on myös hevonen Hilla. Sofia yrittää pelastaa Hillaa joutumasta teuraaksi.
Oikeastaan Sofia, vaikka onkin vasta nuori koululainen, on myös joukon vahvin. Syynä on se, että omien salaisuuksiensa lisäksi hänellä on tavoite, Hillan pelastaminen. Hillan ja Sofian suhteesta tuli mieleen Eeva-Liisa Mannerin sanoma lause: ”En tiedä, mikä on elämän tarkoitus, mutta yhden sen päämäärän tiedän: tajuiseksi tuleminen ja tajunnan avartaminen” (Eeva-Liisa Manner kirjassa ”Ikäviä kirjailijoita”, arviossaan Helvi Juvosen kirjasta ”Sanantuoja”). Minä tulkitsen tuon tajunnan avartamisen niin, että tulemme entistä enemmän tietoiseksi muusta elollisesta luonnosta ja niiden tarpeista. Niin Sofia tekee ja kirjan takaliepeessä todetaankin: ”Maria Peuran kieli kuvaa herkästi ja vavahduttavasti niin vierautta yhteisön keskellä kuin kahden yksilön välille syttyvää yhteyttä, joka ylittää jopa lajien välisen rajan.”
Sofia on kasvanut ankarissa oloissa ja yksinäisenä ja siten aikuistunut nopeasti. Lapsuutta hän saa elää oikeastaan vain toimiessaan pikkupiikana rouva Haikaran luona. Siellä hänen päätehtävänsä on lastenhoito ja hän pystyy palaamaan lapsuusajan leikkeihin. Hilla on siten Sofian ainoa todellinen sydänystävä, jonka hän haluaa ohjata Narvikiin, vapauteen ja osaksi uutta laumaa.
Kyläyhteisön elämä pyörii salakuljetuksen, uskonnon, koulun ja kylpylän, Paratiisin, ympärillä. Elämä on rankkaa, Sylvia pesee pyykkejä elättääkseen perheensä, Viktor on vankilassa ja Sofia toimii koulunkäynnin ohella pikkupiikana ja rouva Haikaran apulaisena. Maria Peuran kuva rouva Haikarasta on omanlaisensa, mutta tuo mieleen Marja-Liisa Vartion tekstit. Kuvaus riisuu muutamilla yksinkertaisilla lauseilla henkilön paljaaksi.
Erityisen hieno jakso kyläyhteisöstä on kuvaus seuroista, joihin kaikki osallistuvat Seuroissa ei ole kysymys ainoastaan henkisen ravinnon saamisest,a vaan myös konkreettisesta nälän tyydyttämisestä pitopöydän avulla ja myös muun ruumiillisen nälän tyydyttämisestä tanssin ja alkoholin avulla. Uskonnollinen hurmos ja estojen vapautuminen näissä tilaisuuksissa on tavallaan ovi ulos arjesta.
En halua paljastaa juonta, joten kerron vain, että kaikilla päähenkilöillä on salaisuutensa ja vaikka välillä tuntuu, että naiset ovat miesten orjuuttamia, ei sekään ole lopulta totta. Kirjan loppu on vauhdikas ja Viktorin kuolema merkitsee oikeastaan kaikille vapautumista, ei niinkään arjesta, mutta antaa mahdollisuuden etsiä uutta suuntaa ja uutta laumaa. Kaikki tämä kiteytyy kirjan viimeiseen osaan joka ihan pakko laittaa tähän. Se on niin kaunis.
” (Sofia)
- Punainen hevonen, katsokaa…
Vuonon toisella rannalla laiduntavien hevosten lomassa puikkelehtii tuttu hahmo, pitkät vaaleat hiukset kahdella koristeellisella palmikolla, kaunismekko päällä ja jaloissa saappaat. Vuonon lämpöinen vesi huuhtelee jo Sofian uumia.
-Hei Hertta, täältä met tulhaan.
Hillanlihaksisto suorittaa pehmeää uimistyötään, viimeisillä voimillaan se ui uutta laumaansa kohti.”
Ja ikään kuin symbolina vapautumiselle joen jäät lähtevät liikkeelle.