Petra Rautiainen: "Meren muisti"

 

 

 

 

Petra Rautiainen: ”Meren muisti”

Otava 2022

207 sivua

 

Petra Rautiaisen  kirjan, ”Meren muisti”, loppu  on uskomattoman  kaunis.  Se ei tarjoa kauneutta röyhelöiden ja paljettien avulla,  vaan kauneutta siitä mikä  on totta ja  siitä, kuinka kaiken pitikin tapahtua. En kerro siitä enempää, sillä jokainen  lukija ansaitsee tuon  kokemuksen. Kun menin  nukkumaan  kirjan  lukemisen  jälkeen, näin silmissäni timantteja joissa hehkuivat kaikki meriveden heijastamat värit.

Kirja on kaksijakoinen. Se  etenee  toisaalta kuultavan  kauniina  matkapäiväkirjana, joka samalla kuvastaa  päähenkilön, Aapan, ajatusten selkiytymistä  ja oman  minuuden  löytymistä. Toisaalta se  etenee Aapan elämän kautta, jota varjostavat  nuoruuden  onnettomuus, jossa  hänen  äitinsä  kuoli ja onnettomuuteen  liittyvä lapsuuden  muistojen  katoaminen  ja niiden  kieltäminen. Arjen Aapa on muistoineen ristiriitainen, äkkipikainen  ja epämiellyttävä ja toimii vääristyneiden  muistojensa  takia omaa sisintään  vastaan. Matkapäiväkirja ja Aapan  arki  yhdistyvät  lopussa  hienolla  ja kauniilla  tavalla  ehjäksi  kokonaisuudeksi.

Aapan  tarina  on se punainen  lanka  joka  johdattaa  kirjan  olennaisempaan  sisältöön,  eli  ymmärtämään luonnonsuojelun  tärkeyttä. Ymmärtämään  kuinka  tässä  maailman  kokonaisuudessa kaikki vaikuttaa  kaikkeen. Aapa  toimii aikuisuudessaan öljy-yhtiöiden puolestapuhujana ja laatii  niille  propagandavideoita. Suunnittelee jopa filmiä, jossa ilmastonmuutos väitetään salaliittoteoriaksi.  Aapan kautta  tulevat esille  myös  selkeästi  kuinka  esim.  ilmaston  lämpeneminen Pohjoisella  Jäämerellä  on  öljy-yhtiöiden  etujen mukaista,  mutta  vahingollista  luonnolle, eläimille  ja  erityisesti valaille. Aapalle ja  hänen  äidilleen tapahtuneen  onnettomuuden perussyy, valaiden  kuulon heikkeneminen  öljynporauksen  seurauksena,  on  lopulta  avain Aapan  maailman  avautumiseen.  Minusta  kirjassa on upeasti  kuvattu se,  miten äkkipikainen ja ärsyttävä Aapa  saa  rauhan, kun oppii  toimimaan aidosti  luontonsa  mukaisesti. Luulen, että tämä on hyvin yleinen ongelma  työelämässä.

Kirjan tapahtuu Pohjois-Norjassa ja matkapäiväkirja Pohjoisella Jäämerellä. Molempien  kuvaukset  ovat  silmiä avaavia.  Pohjois-Norjan  alue  on kiinnostavasti  kolmen pohjoisen  kielen  ja väestön kohtauspaikka. Kirjassa esitetään hienosti  miten muutokset  elämässä  ja ihmisissä  ovat  hitaita,  vaikka ympäristön muutokset  vievät pohjaa  perinteiseltä  elämäntavalta. Ihmisten, eläinten  ja luonnon  on sopeuduttava  ja muututtava ja lopulta ihminen  saattaa  olla se  heikoin  lenkki, jos muutosta  ei saada  aikaan. Sitä ennen  niin luonto  kuin eläimetkin  kärsivät.

Kielellisestikin  kirja  on hieno. Erityisesti  nautin sanan  tuuli  tulkinnasta. Luonnossa puhaltavan  tuulen  lisäksi sehän  merkitsee  ihmisen  mielialaa. Joskus  näiden  sanojen syntyä  ja  yhteyksiä  kannattaa miettiä  enemmänkin. Ne  kertovat  meidän  menneisyydestämme  ja elämänehdoistamme. Esimerkiksi synnynseudullani  kaloja  mennään  pyytämään,  joka  onkin asialle  aivan  oikea  termi.

Petra Rautiaisen  toinen  romaani ”Meren muisti”  täyttää  kyllä  kaikki  ne  odotukset  joita ensimmäinen ”Tuhkaan piirretty maa” asetti. Kirja on tärkeä, sillä se herättää  näkemään ihmisten  toiminnan  merkityksen  luonnolle, eläimille  ja  elämän kehdolle – merelle. Kirja on kieleltään nautinnollista  lukea ja uskomattoman kaunis, niin  kielellisesti  kuin  sisällöltäänkin. Minä upposin  tähän teokseen.

Maarit Verronen: "Orionin vyö"

 

 

 

 

Maarit Verronen: ”Orionin vyö”

Aviador 2022

168 sivua

 

Maarit Verrosen ”Orionin vyö”  on helppolukuinen  mutta sisällöltään vähän vaikeammin avautuva kirja. Sen tarina vie nopeasti mukanaan ja ennen  muuta kirja herättää ajatuksia ja yhdistyy  todellisuuteen enemmän kuin uskallamme  tunnustaakaan. Vaikea avautuminen  johtuu lähinnä siitä, että  yhteydet nykytodellisuuteen  syntyvät  pitkälti vertauskuvien  kautta.

Kirjan  perustarinana on suomalaissyntyisen altrun, Mipi Ii:n viimeinen tehtävä.  Tätä  tarinaa täydentävät lyhyet  muistot  hänen  aiemmista  tehtävistään. Niiden  kautta tulee  näkyviin  altrujen  tehtävien  laaja  kirjo. Altrut  ovat  eräänlaisia  vapaaehtoisia,  jotka ilmaiseksi tarttuvat vaarallisiin ja  yhteiskuntaa hyödyttäviin  tehtäviin. Altrujen  taustalla  on organisaatio jonka  on läheisissä  suhteissa valtioihin, yrityksiin  ja  varakkaisiin.  Organisaation toiminta ei lopulta kestä  päivänvaloa  ja siten yhteyksiä  siihen  ei  kukaan  tunnustakaan.  Altrutyövoiman  käytön etuna  on se, ettei asioista kysellä, määräyksiä, edes  työsuojelun osalta, ei  noudateta. Asiat pidetään salassa.  Altrujen käyttö on kuitenkin kirjan  alussa jo vähentynyt, sillä hyväksikäyttö on löytänyt uusia  muotoja. Kirjassa  asia kuvataan näin:

 

”…että ilmaisen, hyväkäytöksisen ja luotettavan, mutta vieraan ja vaiettavan työvoiman kysyntä oli maailmalla vähentynyt. Moniaalla pyrittiin avoimuuteen ja reiluihin palkkoihin ja luovuttiin siksi altrutyövoimasta. Toisaalla taas kurjuutta pakenevat ottivat  velkaa ja maksoivat välittäjille päästäkseen vauraisiin maihin, joissa he maksoivat työnantajille päästäkseen töihin. Tilaajat eivät halunneet maksaa edes niitä pikkusummia, joita altrujen välittäjät veloittivat, kun tarjolla oli jopa maksavia  työntekijöitä.”

Tähänkin löytyy heti  useitakin esimerkkejä Suomesta niin rakennustyömailta  kuin  marjanpoiminnastakin.

Mipi Ii:n viimeinen  tehtävä sijoittuu takapajuiseen heimoyhteisöön. Yhteisö on itsevaltainen ja väkivaltaisesti  johdettu. Koulutus on lopetettu  ja lukutaitoa on vain harvassa. Johtaja  haluaa  jonkun tutkivan vallatun linnoituksen  salakätköistä  löydetyt kirjalaatikot, jos  niissä  olisi loitsuja  tai  vastaavia  tukemaan  vallankäyttöä. En paljasta juonta  enempää,  mutta  tehtävä  kestää  kaikkiaan  vuoden. Vaikka  ympäristönä  on takapajuinen  heimoyhteisö, löytyy  sen toiminnasta ja  ympäristöstä  paljon  yhteyksiä  nykypäivään mm. joen  ja  juomaveden saastuminen, nälkä ja  köyhyys. Mutta ketään  ympäristössä  se  ei kiinnosta.

Tarinan  voi  lukea  monella  tavalla. Minusta  kuitenkin  tärkeintä  on  nähdä  sen  kautta  sivistyksen  tärkeys  ja merkitys. Koulutuksen  ja sivistyksen tuhoaminen  johtaa  yhteisön  kaaokseen.  Varaa  on kyllä uusien  sotajoukkojen  palkkaamiseen  ja  aseisiin.  Mutta  ilman  sivistystä  yhteiskunta  ajautuu  kaaokseen. Sivistyksen merkitystä  usein  vähätellään  sotilaalliseen  varautumiseen  verrattuna,  sillä  hetkellisesti sivistys on voimaton pyssynpiippujen  edessä. Mutta  ne pyssyt  eivät luo tulevaisuutta. Tämä  oli ajatus  joka  tarttui päähäni  kirjaa  lukiessa. Siinä on  yhden  kirjan  anniksi  riittävästi.

Mipi Ii pääsee  lopulta  eläkkeelle ja totuttelemaan  normaaliin  elämään  Suomessa. Minusta kirjassa on kerrassaan  hieno loppu, joka osoittaa miten  ihmisiä voi auttaa ja tukea muutenkin  kuin altrutyön kautta. Hän on ystävystynyt omaishoitaja  toimivaan  vanhaan  rouvaa,  joka tulee pyytämään  häneltä  apua. Mipi Ii tarjoaa  apuaan:

”Hän tuskin tarvitsi minulta mitään, mutta avuntarjoustani hän oli tarvinnut.

Tämä ei ollut enää mikään tehtävä, tämä oli minun uutta elämääni.”

”Orionin vyö” on taas hiukan erilaista Verrosta. Kerrassaan  upea kirja, jonka olennaisin  anti  on siinä, että se  herättää  ajatuksia. Varmasti  erilaissa  lukijoissa  hyvinkin   erilaisia, mutta  varmasti  kaikki nuo ajatukset  ovat suuntautuneet  parempaa  maailmaa  kohti. Rankoistakin  tarinoista  huolimatta  tämä  oli myös lohdullinen  kirja. Tämä on kirja  johon kannattaa  tarttua.

Agatha Christie: "Idän pikajunan arvoitus"

 

 

 

 

Agatha Christie: ”Idän pikajunan arvoitus”

WSOY 1952 (viides painos)

210 sivua

Suomentanut Leena Karro

Alkuperäisen teoksen nimi: ”Murder on the Orient Express” (1934)

Ensimmäinen suomenkielinen painos WSOY 1937

 

Lapsesta saakka  olen  lukenut  kaikkea mitä käsiini saan. Vähän yli kymmenvuotiaana tartuin ensimmäiseen Agatha Cristie:n  teokseen. Kirjan  nimeä  en  muista  mutta sen  muistan, että sen  päähenkilönä oli  Neiti Marple. Tuossa iässä kirja oli väärä  valinta. Kymmenvuotiaan  on helpompi samaistua Tex Willeriin  kuin  Neiti Marpleen. Niinpä Acatha Cristie  on minun lukemiseni  osaltani  ollut  sivuraiteella. Olen hänen  tunnetuimpia teoksiaan  toki  lukenut,  mutta neiti Marplen  muisto  on silti  ollut taakkana  selässä. Television  sarja  Hercule Poirot sai kuitenkin taas tarttumaan Christie:n  kirjoihin  ja  hyvä  niin. Sillä vaikka televisiosarja  on  upea, niin  siinä hieno  näyttelijä (David Suchet) muovaa  kuitenkin hahmoa  omanlaisekseen. Kirjoissa  tutustumme  hiukan  toisenlaiseen Hercule Poirotiin, jossa  ulkoiset  ominaisuudet  eivät  ole  yhtä  korostettuja.

”Idän pikajunan arvoitus” on eittämättä  yksi Agatha Christie:n parhaista  teoksista. Se on tyypillinen vanhan ajan salapoliisiromaani, jossa pienet yksityiskohdat ja päättely ratkaisevat rikoksen, ei niinkään toiminnallisuus. Muutenkin  kirja vie nykyaikaisen  lukijan menneeseen  maailmaan, jota suurelta osin ei  enää  ole. Kirja  alkaa muinaisesta kaupungista Alepposta, joka on ollut maailmanperintökohde. Nyt  se on pommitettu  maan tasalle. Tapahtumien  keskipiste on Jugoslaviassa, jota sitäkään ei  enää ole. Mutta  kirja  vie  myös moraalin, arvojen  ja  käyttäytymisten  osalta  menneeseen  maailmaan ja varsinaisen salapoliisitarinan  ohella  juuri se on kirjan kiinnostavinta  antia. Monet arvoista ja  asenteista ovat kokeneet tarpeellisenkin  muutoksen,  mutta osa on aivan  suotta, elämätapojen  muutosten  myötä, päätynyt romukoppaan. Erityisen  kiinnostavaa on ihmisten tyypittely palvelijoihin ja naisiin,  sillä  tämä tuntuu myös määrittelevän  kyseisten henkilöiden käyttäytymistyylin ja älykkyystason.

Itse  juoni on kiinnostava ja hyvin  otteessaan  pitävä. En paljasta  siitä  enempää. Nostan  esille  kuitenkin  pari kiinnostavaa  seikkaa. Toinen  on se, miten teksti antaa  lukijalle  aivan  erilaiset  silmä  kuin esimerkiksi televisiosarjan  katsojalle. Ihmisten  käyttäytymisen, ilmeiden  ja  pukeutumisenkin  kuvaus  on rikasta ja aivan selvästi  tapahtumien  kulkuun  vaikuttavaa. Useita näistä  ei televisiota  katsomalla  huomaa. Otan  tähän vain  pari  esimerkkiä.

”Poirotin selitettyä asian Greta Ohlsson joutui aivan suunniltaan suuttumuksesta. Hän oli niin järkyttynyt, että keltainen hiussykkyräkin hänen niskassaan alkoi täristä.

…

Tuo hyväsydäminen olento lähti vaunusta kasvot hehkuvina ja silmät kyynelissä.”

Ja  toinen:

”Hän oli paljain päin. Pää oli uhmaavasti takakenossa. Hiukset oli pyyhkäisty otsalta suoraan ylöspäin, sieraimet värisivät. Hän muistutti urheasti ulapalle syöksyvän laivan keulakuvaa. Tällä hetkellä hän oli todella kaunis.”

 

Jo ensimmäisellä  kerralla  kirjaa  lukiessa  se tempaisi  mukaansa niin  vahvasti,  että lopussa  pohjimmainen  tunne  oli  suuri  helpotus  siitä,  että paha sai ansionsa  mukaan. Nyt  kun  luin kirjan  uudemman  kerran  kymmenien  vuosien  jälkeen,  mieleen  tuli  myös  moraalisia  kysymyksiä. Erityisesti kysymys  siitä, onko kosto oikeutettu  missään tapauksessa. Sillä kostomentaliteetti  voi ryöstäytyä käsistä, kuten  on nähty lynkkaustapauksissa ja  viimeksi  USA:n senaatin valtauksessa.  Sosiaalinen  media vielä  helpottaa tällaisen  ilmapiirin  kehittymistä. Kirjassa kostoa  perustellaan oikeudenmukaisuudella ja koston toteutukselle  luodaan  eräänlainen  valamiesrakenne.  Se  ei  kuitenkaan  poista perusasiaa omankädenoikeuden  käyttöä.

Tämä oikeudenmukaisuuteen  ja  oikeuteen  liittyvä  pohdinta  ei kuitenkaan  vähennä  kirjan  arvoa. Se  on erinomaisen hienosti rakennettu  salapoliisitarina. Yksi Agatha Cristien  parhaita  ja  lukemisen  arvoinen  useampaankin  kertaa. Ja vielä  arvokkaammaksi   kirjan  tekee,  jos  johtaa laajempiinkin  pohdintoihin. Ja  ilmeisesti minun kohdallani myös Neiti Marplet  tulevat  lukulistalle. Ainakin  hahmon ja lukijan  iät alkavat  nyt olla  oikeassa  suhteessa.