Maria Turtschaninoff: "Suomaa"

 

 

 

Maria Turtschaninoff: ”Suomaa”

Tammi 2022

371 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos ”Arvejord” (2022)

Suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblom

 

Kun luen kirjan alkua, ajattelen, että jo tuo osuus riittäisi minkä tahansa kirjan anniksi. Tietysti koen sen tavallista voimakkaammin, kun oma äitini kuoli joulukuussa 2022 96-vuoden ikäisenä, elettyään omassa kodissaan viimeiseen saakka. Tuossa kodissa, sen pihassa ja puutarhassa tuntuvat yhäkin äidin askeleet ja kaikkialla näkyy hänen käsiensä jäljet.

Vaikka kirjan alku vaikutti voimakkaalta, niin heti ensimmäisen osan jälkeen näki ja tunsi, että vieläkin parempaa oli tulossa. Tarinat Nevabackan tilan synnystä 1600-luvulta lähtien ovat monitahoisia ja kuvaavat miten ihmisten suhde luontoon ja perinteisiin uskomuksiin muuttuu, osittain kirkon vaikutuksesta. Osittain tuon luontosuhteen katkaiseminen saattaa olla kirkon suurimpia virheitä, vaikka toteutettiin vain käskyä, ettei ole muita jumalia. Tämän ohella puututtiin kuitenkin muihinkin perinteisiin. Minunkin sukuni osalta Paavo ja Marketta Rautaparran 1678 syntynyt poika Anders merkittiin kirkonkirjoihin sukunimellä Pardain joka sitten muuttui Partaseksi. Haluttiin eroon pakanallisista sukunimistä.  Kyllä minä olisin halunnut Rautaparran säilyttää.

Vaikutusta oli toki toiseenkin suuntaan. Äärettömän hieno on osuus, jossa suolle venäläisiä paennut kappalainen tapaa naisen, jolla on hillankultaiset hiukset ja syvänvihreät silmät, yhden metsän tai suon hengistä. Keskusteluissa hänen kanssaan kappalainen saa lopulta selvyyden siitä mitä Jumalan rakkaus lopulta on. Lainaan siitä itselleni olennaisen kohdan.

””Sanot siis, että Jumalan rakkauden voi löytää myös metsästä?”

  ”Niin, se on kaikkialla”, kappalainen sanoo. Hän kuulee kuinka, hänen äänensä on muuttunut. Se on vakaa ja tulvillaan uutta varmuutta. ”Metsän siimeksessä, avoimella suolla, lammen tyvenessä pinnassa.” Kappalainen naurahtaa. ”Täällä Jumala on, millaiset kasvot ja minkä nimen hänelle sitten annammekin.””

Luontosuhde on kirjassa olennaisessa osassa ja ehkä kaunein tarina löytyy 1700-luvulta.  Siinä kerrotaan kuinka lapsi, Ingrid, löytää yhteyden luontoon ja siitä tulee hänen siskonsa. Tarina näyttää myös sen, ettei luontoa voi omia, vaan se kuuluu kaikille. Hyvin usein kiinteäkin luontosuhde menetetään kasvun myötä, kun mieli ei ole enää yhtä avoin ulkoisille virikkeille, vaan pyrkii kanavoimaan kaiken ”hyväksyttyjen” tulkintojen mukaiseksi.

1700-luku seurasi noitavainojen 1600-lukua ja se näkyi vielä ihmisten toiminnassa. Luontosuhdetta pidettiin jollakin tavalla noituuteen liittyvänä. Ja noituuden pelko oli yleistä. Minusta kirjan tarina pappilanneiti Kristiinasta liittyy tähän noituuden pelkoon. Viljellyt yrtit hyväksyttiin mutta luonnonkasveja ei arvostettu ja noituuden pelko aiheutti myös fyysistä tuskaa. Turtschaninoff kirjoitta hienosti. Ei alleviivaamalla asioita, vaan ihmisten kokemusten kautta. Yleensä ihmisten mieleen ja tajuntaan liittyvät asiat eivät ole suoraviivaisia, vaan kulkevat monen mutkan ja tulkinnan kautta.

Suomen maaseudun historiaan kuuluu myös ainakin suomalaisissa elokuvissa kuvattu aika, jossa ylioppilaat tulivat maaseudulle ja valloittivat kauniit naiset. Tämäntyyppisen tarinan Turtschaninoff:kin kertoo mutta lopputulokseltaan hykerryttävän erilaisen. Eivät kouluttamattomatkaan ihmiset tyhmiä ole ja he osaavat arvostaa itseään ja työtään. Tämäkin Suomi-filmien kuvaama ajanjakso kuuluu sukujen ja sukutilojen historiaan ja ehkäpä oikeimmin juuri kirjan kuvaamalla tavalla. Kerrassaan upea episodi.

Kirja kertoo tarinaa monella eri tavalla. Kirjan alku on puhdasta runoutta. Valtaosa kertomuksia ihmisten elämästä. Nälkävuosien tarina on oikeastaan runoelma ja oikeastaan muoto tuokin parhaalla tavalla tuon ajanjakson kärsimykset ja tuskan. Minua tuo jakso järkytti ehkä enemmän kuin muu nälkävuosista lukemani. Osa tarinoista esitetään sitten kirjeiden tai päiväkirjamerkintöjen muodossa. Tämä tyylien mininaisuus on teoksen rikkaus ja oikeastaan laajentaa lukijan näköalaa.

Hienoa on, että sukutilan tarina kerrotaan hyvin erilaisista näkökulmista. Kertojina ja kokijoina ovat vuosisatojen kuluessa niin aikuiset kuin lapsetkin. Miehet ja naiset tai perheet.  Tuntuu tosin siltä, että jatkuvuuden takaavat erityisesti naiset ja niinhän se taitaa olla käytännössäkin.  Jatkuvuus löytää aina uomansa, vaikka ei aina niin suoraviivaisesti. Suhde metsään ja luontoon on myös jatkuvuuden ydin. Ja kun luotosuhde on riittävän vahva niin naishahmo hillankultaisine hiuksineen kannustaa eteenpäin.

Erityisen kaunis on päiväkirjamerkintöihin perustuva tarina Stinan kesästä Nevabackassa. Elävä luontosuhde voi syntyä nopeastikin, kun sen ottaa vastaan avoimin mielin. Hänen ratkaisunsa sitten määrittelee Nevabackan tulevaisuuden

Kaikki tarinat eivät ole onnellisia, sisältäähän elämäkin valoisia ja tummia hetkiä. Kauniita ne ovat ja suruista huolimatta lohdullisia. Uskon, että moni joutuu lukemaan kirjaa kyyneleet silmissä, niin minäkin. Mutta nekin kyyneleet nimenomaan lohduttavat.

Sukutilan tarinaa tärkeämpi on kuitenkin kirjan tarjoama kuvaus suhteesta metsään tai laajemminkin luontosuhteesta.  Metsän merkityksestä ihmisille, ei ainoastaan taloudellisessa mielessä, vaan osana ihmisten henkistä maailmaa. Ihmisten mielissä metsä ja luonto ei ole vain ”kasvillisuutta ja eläimiä”, vaan osa elämän kokonaisuutta, haltijoineen, peikkoineen ja jumalineen. Tämän luontosuhteen muuttumista ja muuttumiseen pakottamista käsitellään kirjassa hienosti. Jotenkin tuntuu, että tämä muutos on tavallaan saanut elimellistä jatkoa metsänhoidollisten menetelmien muutoksissa. Uuden heräämisen aika siinä odottaa vielä tulemistaan.

Maria Turtschaninoff:n kirja ”Suomaa” on hienoimpia lukemiani kirjoja. Sen lähtökohtana on sukutilan tarina 1600-luvulta eteenpäin, mutta sen paljon enemmän. Sukutilan tarina kerrotaan erilaisista näkökulmista. Kertojina ovat miehet, naiset ja lapset, kirjeet, päiväkirjamerkinnät, runot ja runoelmat. Ja kaiken takana on myös metsä ja luonto, joka on ehkäpä se suurin toimija. Tarinat eivät ole kaikki onnellisia, mutta ne ovat kauniita ja lohdullisia. Ja väkisin silmiin nousevat lukijat kyyneleet, nekin pääosin lohduttavat. Sukutilan kohtalo jää vielä auki mutta olen varma, että uskomusten mukaan suolla asustava hillankultaiset hiukset omaava naishahmo näyttää tien eteenpäin.

Kiitokset kirjailijalle ja myös suomentajalle Sirkka-Liisa Sjöblomille. Kiitokseen riittäisi pelkästään tuo sana hillankultaiset.

Päivi Alasalmi: "Alamaailman kuningatar" ja "Häkkilinnut"

 

 

 

Päivi Alasalmi: ”Alamaailman kuningatar”

Gummerus 2022

347 sivua

Päivi Alasalmi: ”Häkkilinnut”

Gummerus 2023

334 sivua

 

Nämä kaksi kirjaa ovat ensimmäiset osat Päivi Alasalmen dekkarisarjasta.  Sarjaan on kirjailija onnistunut luomaan uuden kiinnostavan  aihepiirin ja kahden ensimmäisen kirjan perusteella myös hyvin koukuttavan sisällön ja kiinnostavan henkilögallerian.

Periaatteessa kirjoja kuljettava tarina rakentuu hyvän ja pahan välisen taistelun ympärille. Se konkretisoituu  identtisten kaksoissisarten Anun ja Karlan  kautta. Kirjan alussa he eivät edes tiedä toistensa olemassaolosta. Koko tarinan kannalta onkin kannatettavaa lukea nämä kirjat  järjestyksessä,  sillä Anun ja Karlan suhteet selviävät näin parhaiten  ja samoin syyt  siihen,  miksi  heidän välilleen  kehittyy  tuo hyvän ja pahan  taistelu. En kerro siitä enempää,  sillä tapahtumat ovat niin yllättäviä  ja hienoja, että lukijan  kannattaa kokea ne  itse.

Anun ja Karlan  tarinan lisäksi kirjat  sisältävät  useita  erillisiä mutta kuitenkin kokonaisuuteen kytkeytyviä tarinoita. Ne pitävät kirjassa yllä tiivistä intensiteetti niin, että tekee mieli lukea kirjat ahmimalla. Osassa näistä tarinoista on ratkaisuja, joiden  lupaan yllättävän lukijan.

Päivi Alasalmen  kirjoista  olen  pitänyt eniten hänen saamelaistrilogiastaan: ”Joenjoen laulu”, ”Pajulinnun huuto” ja ”Siipirikon kuiskaus”. Ne avasivat silmäni, niin saamelaisuuteen kuin heidän kohteluunsakin.  Ei hänen dekkarisarjansakaan ole pelkästään dekkarigenreen kuuluva, vaan se sisältää paljon tietoa elämämme arjesta, sen nurjapuolista ja  kirjassa  myös nykyajan merirosvouksesta.

Yksi olennainen kirjassa käsitelty aihe liittyy Anun työhön. Eli miten naiset pystyvät hillitsemään väkivaltaisia reaktioitaan. Voidaan tietysti sanoa, että miehille tällaista ohjausta pitää järjestää. Totta kai. Mutta se ei  silti vähennä naisille annettavan ohjauksen tarvetta. Hienoa, että aihe on  liitetty dekkariin, johon se tietysti sopii. Kirjassa käsitellään hienosti  myös koulukodin ja vankilan vaikutuksia ihmisiin. Anun ja Karlan erothan pitkälti liittyvät  myös erilaiseen kasvuympäristöön ja lapsuudessa koettuun rakkauteen ja turvallisuuden tunteeseen. Kirja tuo myös näkyville henkiseen väkivaltaan perustuvan avioliiton ja sen vastapainoksen äärettömän kauniin kuvauksen rakkaussuhteen alusta ja sen kasvamisesta.

Poliisin työn kuvaus on kirjoissa tarkkaa ja työn ongelmat, rasittavuus ja usein myös palkitsemattomuus tulee  hienosti esille. Minusta on kuitenkin tärkeää, että kirja tuo esille ne inhimilliset tunteet ja vaikuttimet jotka poliisien työhön vaikuttavat.  Ilman niitä toiminta olisi karua.

Hyvän ja pahan taistelu maailmassa ja oikeastaan myös jokaisen ihmisen elämässä on arkipäivää. Hyvin usein ongelmia ratkaistaan vastaamalla samalla mitalla. Minusta kirjassa Anun optimisti Karlan suhteen on innostavaa  ja  toivottavasti se säilyy myös tulevissa koitoksissa. Upea kirjasarja.

Näillä kirjoilla kelpaa aloittaa dekkarikesä. Ne ovat Päivi Alasalmen uuden dekkarisarjansa kaksi ensimmäistä osaa ja jatkoa  on tulossa. Kirjat ovat miellyttävällä tavalla omaperäisiä, jännittäviä ja pitävät lukijan tiukasti otteessaan. Kirja tyydyttää vaativankin dekkarien lukijan vaatimukset, sillä yllättäviä ratkaisuja riittää. Kirjat ovat kuitenkin myös paljon enemmän. Päivi Alasalmi on hyvin perehtynyt  kirjoittamiinsa aiheisiin, sillä hän tarjoaa tarpeellista tietoa  niin naisten väkivallasta, vankilan ja koulukotien vaikutuksista ihmisiin, kuin  nykyajan merirosvouksestakin. Ja ei suinkaan vähäarvoisimpana, kiroissa on kaunein rakkaustarinan alku mitä olen aikoihin lukenut. ”Häkkilinnun” loppu jättää sopivasti nälän seuraavaa kirjaa kohtaan. Kiitos kirjoittajalle  hienon dekkarisarjan aloituksesta.

Minna Rytisalo: "Jenny Hill"

 

 

 

Minna Rytisalo: ”Jenny Hill”

WSOY 2023

294 sivua

 

Laulu Petteri Punakuonosta alkaa näin:

” Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan
Ja Punahilkan ja sudenkin harmaan
Mutta poro tää sulta usein unhoon jää…”

Lainasin sitä tänne, koska Minna Rytisalon kirja  näyttää, että poron lisäksi  näistä tarinoista on meiltä tainnut  jäädä huomamatta vähän  muutakin. Nimenomaan naiseuteen ja naisten asemaan liittyvä asennekasvatus. Ne ovat  synnyttäneet naiseuteen liittyviä myyttejä, joita on ollut vaikea ylittää.

Kirjassa tuota puutetta korjaavat Ajattaret: Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka. He toteavat itsestään;

”Olemme tässä, koska olemme äänet pään sisällä, olemme väärinymmärretty ihanneminä ja se mistä kaikki alkaa.”

Ajattaret seuraavat Jenny Hillin elämää ja omien todellisten tarinoidensa kautta osoittavat missä mennään vikaan. Ajattaret yrittävät ohjata Jennyä,  mutta  hänen on itsensä löydettävä tiensä eteenpäin.

Jennyn tarina on tavallaan kasvutarina, joka saa alkunsa rohkeudesta irtautua vanhasta virheellisten ihanteiden, käsitysten ja tapojen ylläpitämästä elämästä, kohti itsenäistymistä ja omanarvoista  elämää.

Kirja on sisällöllisesti ja rakenteellisesti nerokas. Tarinaa ja Jennin elämän tapahtumia kuljettaa eteenpäin kertoja, Jennin omat ajatukset ja kokemukset tulevat aidoimmillaan esille kirjeissä Mme Brigitte Macronille (Näitä kirjeitähän ei lähetetä. Niiden kirjoittaminen on terapeutin ehdotus) ja Ajattaret arvioivat Jennin kasvua ja elämänmuutoksia omien tarinoidensa pohjalta. Nämä näkökulmat muodostavat hienon ja nautinnollisen kokemuksen, joka lukunautinnon lisäksi tarjoaa omakohtaisia ahaa-elämyksiä ja ymmärrystä siihen miten eri sukupuoleen kuuluvia ihmisiä kohdellaan ja millaisia odotuksia heille  asetetaan. Mutta ennen kaikkea tämä on aito ja koskettava tarina. Tarina Jennystä ja hänen läheisistään iloineen ja suruineen. Tarina joka on kerrottu niin, että lukija tuntee itsensä osaksi tarinaa. Minna Rytisalon kieli on hivelevän kaunista ja nautinnollista lukea-

Yksi hieno kohta kirjassa on myös siinä, että se hienovaraisesti osoittaa muutoksen  mitä yhteiskunnassa  on tapahtunut, ei ainoastaan Jennin kasvun kautta, vaan  myös siinä, miten Jennin entisen aviomien uusi nuori vaimo on jo omaksunut uuden ja itsenäisen asenteen.

Kirja ei ole ylitunteellinen tai surullinen  mutta  sen loppukappaleissa oli pakko nieleskellä kyyneleitä. Ja nimenomaan sen  vuoksi, että kirjaa kuitenkin täyttää eteenpäin menevä, kasvamisen ilmapiiri ja tunne siitä, että Jenni on saavuttanut ja löytänyt jotain uutta koskettaa aidosti lukijaa.

En usko, että pilaan kenenkään lukunautintoa lainaamalla  tähän  kirjan  lopusta Ajattarien kommenttia:

”Jenny Hill ei tiedä meistä mitään. Hän asettuu siskonsa viereen koneeseen ja tarttuu turvavyöhön. Juuri nyt murheita ei ole, ei suruja eikä huolia, ja he ovat valmiina nousemaan ilmakehän yhdenteentoista kilometriin, ja sinne he kohoavat, naiset jotka ovat vuorovettä ja avaruuden pölyä, ja tälläkin hetkellä heissä kasvavat umpeen ja aukeavat polut joita ei ennen ollut, ja me olemme aivan hiljaa.”

Minna Rytisalon ”Jenny Hill” on uskomattoman hienosti kirjoitettu kasvutarina naisesta, joka uskaltaa jättää jo kulissiksi muuttuneet avioliittonsa ja lähtee hakemaan itsenäisyyttä ja uudenlaista tulevaisuutta. Tuolla tiellä hän joutuu vastakkain naisellisuutta koskevien  myyttien kanssa ja selviää niistä. Kirja on niin koskettava, että lopussa on nieleskeltävä kyyneleitä ilosta, kun huomaa, kirjan sanoin ”elämä kantaa kyllä”.  Niin läheiseksi kirjailija saa päähenkilön lukijoille. Vaikeasta aiheesta huolimatta kirjassa on eteenpäin katsova ja toiveikas sävy. Tämä kirja antaa paljon. Kiitos kirjoittajalle.