sunnuntai 27. elokuuta 2023

Elina Hirvonen: "Rakkauksien lokikirja"

 


 

 

Elina Hirvonen: ”Rakkauksien lokikirja”

229 sivua

WSOY 2023

 

Elina Hirvonen kirjoittaa aidosti ja ihmisläheisesti tekstiä, johon heti samaistuu. Se ikään kuin ohjaa tarttumaan tarinoihin, niin kuin ottaisi toista ihmistä kädestä tukeakseen ja ymmärtääkseen häntä. Minusta ”Rakkauksien lokikirja” on tunneperusteinen ei niinkään tapahtumaperusteinen kirja. Vaikka tapahtumia tässäkin riittää, olennaista on tapahtumien aikaansaama tunne ja vaikutukset sitä kautta. Jokainen tietysti kokee kirjan tavallaan mutta minua tämä lähestymistapa lämmitti. Tarinat tuntuivat koskettavan syvältä ja jäivät mieleen ja ajatuksiin.

Kirjailija itse kertoo kirjan lopun ”Kirjailijan kiitokset” kohdassa seuraavasti:

”Teos on kirjoitettu kaunokirjallisuuden ehdoilla, sen maailma on saanut inspiraationsa todellisista keskusteluista. Kiitän sydämeni pohjasta ihmisiä, jotka olen saanut kohdata ja kirjailijoita, joiden teosten äärellä olen saanut ajatella. Ilman teitä ei olisi mitään.”

Kirja sisältää useita erillisiä tarinoita, joista usean tarjoama lukukokemus ja yksinään riittäisi paksunkin kirjan anniksi.  Osa tarinoista on äärettömän koskettavia, ikään kuin sydänverellä kirjoitettuja. Tällaisia ovat erityisesti kirjan lopun tarinat ja erityisesti tarina afganistanilaisen ystävän pelastumisesta. Tarina on uskomattoman järkyttävä mutta Elina Hirvonen saa siihen mukaan sellaista kauneutta, joka minun on pakko lainata myös tähän:

”Dokumentaristi lähettää toisen valokuvan. Kuvassa on kaksi nuorta naista paksuissa villapaidoissa, toisella mustat, toisella kastajanruskeat hiukset. He istuvat pienessä huoneessa lähekkäin ja katsovat kameraan. Ikkunan takaa näkyy harmaa aasi ja lumihuippuiset vuoret. Kaksi nuorta naista maassa, jossa kaikki on vaarallista ja kaikki on mahdollista. Heillä on tummat silmät, vakavat ilmeet ja kalpeat posket. He näyttävät samanlaisilta kuin minä ja ystäväni näytimme siinä iässä, niinä vuosina. Pelokkailta ja rohkeilta, vahvoilta ja haurailta, päättäväisiltä ja rikkinäisiltä, villeiltä, uteliailta ja elämää janoavilta. Siinä kuvassa he ovat hetken samassa maailmassa.”

Elina Hirvosen tekstissä on tunnetta ja kauneutta mutta myös huumoria, usein salakavalaa mutta myös avointa. Huumori ei ole ilkeily, paitsi ehkä itselle, vaan nostaa esille asioita, jotka ovat elämässämme kasvaneet kärpäsestä härkäseksi. Kerrassaan hykerryttävä, vaikka myös vakavaa asiaa sisältävä on tarina, joka alkaa silmäluomen näppylästä (osa 14).  Käynnin jälkeen tarinan päähenkilö tuntee itsensä kelvottomaksi, joka vain esittää pärjäävänsä tässä maailmassa. Hän luettelee pitkän listan ”Rakastatko minua”-kohtia, jotka ovat kerrassaan herkullisia. Lainaan siitäkin tähän pari ensimmäistä. Loput hienot kohdat saatte itse lukea kirjasta.

”Rakastatko minua, vaikka tulisin sokeaksi?

Rakastatko minua, vaikka minulla ei ole ajokorttia, suuntavaistoa, Instagram-tiliä, eläketurvaa tai suurta iloista sukua?

…”

Yksi ehdottoman tärkeä asia, joka kirjasta nousee esille, on ystävyys. Meille suomalaisille tuntuu ystävyyden solmimiseen olevat olevan harvinaisen korkea kynnys. Ja jos sellainen jotenkin syntyy, tuntuu takana kuitenkin olevan epäluuloja. Kirjassa ystävyys tuntuu olevan mitä luonnollisin asia. Se syntyy helposti, sitä ylläpidetään ja siitä nautitaan. Ehkä ystävyyden esittäminen näin avoimena ja nautittavana opettaa meitäkin vähän avautumaan.

Yksi ehdotus minulla on tämän kirjasarjan (toivottavasti niitä on tulossa luvatut kolme) kehittämiseksi. Aikajaksojen alussa olevia merkintöjä voisi kehittää niin, että ne kuvaisivat jakson henkistä ilmapiiriä esim. runopätkien tai kirjasitaattien kautta.

Elina Hirvosen ”Rakkauksien lokikirja” on teos, jolle kannattaa avata mielensä ja sydämensä. Se rakentuu ystävien kanssa käytyihin keskusteluihin, mutta se ei ole tapahtumakeskeinen, vaan kuvaan tapahtumien vaikutuksia mieleen ja tunteisiin. Tarinat ovat vaikuttavia, järkyttäviä ja hauskoja. Osa sydänverellä uskomattoman kauniisti kirjoitettuja. Kirjan nimen perusteella voisi ajatella, että ”kaiken takana on rakkaus” mutta minusta ystävyys on kaikkea kantava ja ohjaava voima.

 

sunnuntai 20. elokuuta 2023

Tiina Pihlajamäki: "Siitä ei voi kertoa"

 

 

 


 

Tiina Pihlajamäki: ”Siitä ei voi kertoa”

234 sivua

Atena 2003

Nykyisin kirja on saatavilla Amazon.com:sta  e-kirjana (Kindle) sekä suomeksi että englanniksi. Suomeksi nimellä ”Siitä ei voi kertoa” ja englanniksi nimellä ”You Can’t Tell About It”

 

Tiina Pihlajamäen vuonna 2003 ilmestynyt kirja on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.  Sen lähtökohtana on 14-vuotiaana vankileirille joutuneen Mirjanan kokemukset tai ehkä yleisemminkin hänen selviämisensä noista kokemuksista. Kertomus ei liity pelkästään Mirjanaan vaan myös hänen lähipiiriinsä niihin, jotka olivat vakileirillä ja heihin joiden kokemus liittyy pakolaisuuteen. Tämä kirja on uskomattoman tärkeä ja järkyttävä. Vaikka luin sen nyt toisen kerran, ei sen vaikutus ollut yhtään vähentynyt, päinvastoin, jotenkin tapahtumat tuntuivat aiempaa läheisemmiltä  ja ne tulivat mieleen niin kadulla kävellessä, Taiteiden yön tapahtumia seuratessa, kuin sieniretkillä metsässäkin.

Tärkeäksi kirjan tekee se, että naisiin kohdistuva väkivalta on sodissa ollut ajatonta mutta se muuttunut viime aikoina entistä enemmän suunnitelluksi ja organisoiduksi osaksi sotaa ja väestön mielialaan vaikuttamista. Kirjassakin usein todetaan vartijoiden suusta, että he ovat saaneet käskyn kohdella naisia kirjan mukaisella tavalla.

Kirjan alussa Mirjana on jo 18-vuotias ja on elänyt jo useita vuosia vankileiriltä vapautumisen jälkeen pakolaisena. Mirjana ja hänen lähipiirinsä eivät kuitenkaan ole päässeet kokemuksistaan eroon. Mirjanan kokemukset ovat sellaisia, joista ei voi kertoa. Siitä kirjakin on saanut nimensä.  Asiat alkavat purkautua, kun Mirjana saa kutsun sotasyyllisyysoikeudenkäynnin todistajaksi.  Vähitellen hän alkaa avautua keskusteluissa psykologin kanssa. Lopullinen totuus tulee kuitenkin esille vasta oikeudenkäynnin yhteydessä. En kerro siitä enempää sillä, kirjan vaikuttavuus pitää lukijan saada itsensä kokea.

Kirjassa Mirjanan avautumisen eteneminen on kuvattu hienosti. Hän pystyy vähitellen kertomaan kokemuksistaan yhä enemmän psykologilleen. Olennaista on turvallinen ympäristö. Turvallinen ympäristö voi rakentua esim. tutuista esineistä psykologin huoneessa esim. tauluista, joihin voi kiinnittää katseensa tai nojatuolista johon aina istuu. Minusta tämä hidas kehitys on osoitus turvallisuuden tunteen katoamisesta vankileirillä olon aikana. Ja jos esim. sotapakolaisia kohdellaan eristäen, voi turvallisuuden tunne jäädä kehittymättä uudessa muuten turvallisessa ympäristössä. Turvallisuuden tunteen rakentuminen on herkkä prosessi. Se unohdetaan usein kotiuttamisen yhteydessä.

Kirja saattaa lukijalle avautua hitaasti sillä alkuosassa Mirjana taistelee muistojensa kanssa, mutta sitä mukaa hän uskaltaa avautua, tarinan intensiteetti lisääntyy ja vie lukijan mukaansa.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti on Mirjanalle rankka kokemus, mutta päästikö sekään häntä muistojen ja kokemusten henkisetä ahdingosta. Kirjassa asiasta todetaan seuraavasti:

   Hän oli kuvitellut löytävänsä selityksen. Ehkä sellaista ei edes ollut. Jollei ollut selitystä, ainoaksi mahdollisuudeksi jäi unohtaminen. Paluu takaisin lähtöpisteeseen turhan ja käsittämättömän kierroksen jälkeen.

   Mutta hän oli saanut järjestyksen. Muistikuvien kaaos oli raivattu. Ne olivat täydentyneet tarinaksi, joissa oli alku ja vaiheita, kohtauksia. Oma rooli herätti levottomuutta.”

Kirjassa kuvataan hienosti sitä, etteivät vankileiriajan kokemukset, vaikutukset ja seuraukset ole vain fyysisiä, vaan mitä suuremmassa määrin henkisiä. Yksittäisten kokemusten muistot voivat olla kaoottisia eikä niistä pääse eroon, ellei kaikelle löydä yhtenäistä selitystä.  Ei tuo kokonaisuuden ymmärtäminen tee tekoja yhtään hyväksyttävämmiksi mutta parhaassa tapauksessa auttaa löytämään oikeat syylliset ja tapahtumiin johtaneet ajatusrakennelmat. Auttaa pääsemään eroon itsesyytöksistä, joita kirjassakin aiheuttavat muiden naisten kateus ja virheelliset käsitykset. (Hyvähän sinun on, kun sinulla ei ole edes mustelmia tai ruhjeita).

Kirjan yksi hieno piirre on siinä, että vankileirin tapahtumista on kaksi kertomusta Mirjanan ja syyllisen. Kun Mirjanan kokemukset ovat aitoja uhrin kokemuksia, esiintyy syytetty lähes pelastajana. On arvokasta, jos lukija jaksaa pohtia sitä arvomaailmaa, jonka pohjalta syytetyn näkemykset ja toiminta tulevat.  Valitettavasti siihen löytyy yhtymäkohtia myös meidän jokaisen arkiajatteluun.

Vankileirikokemuksista ei pääse koskaan eroon. Elämä kuitenkin jatkuu eteenpäin. Kirjan viimeinen kappale antaa minulle kuitenkin toivoa tulevaisuudesta:

”…Joitakin päiviä sitten Mirjana oli löytänyt komeroon haudatusta pahvilaatikosta kuvan. Sairaalasängyllä istui kalpea nuori tyttö, jolla oli suuret silmät ja roikkuva aamutakki. Hän ei ollut suostunut samaan kuvaan vauvan kanssa. Nyt se kahlasi rantaa ja keräsi sankoon pyöreitä kiviä, joutsenenmunia.”

Tiina Pihlajamäen kirja ”Siitä ei voi kertoa” on äärettömän tärkeä, rankka ja ajankohtainen kertomus naisten kohtelusta sodassa ja kriisioloissa. Kirja tapahtuu vankileirillä, mutta naisten kohtelu on samanlaista myös muuten sotatilanteissa ja mm. miehitetyillä alueilla. Kirja ei keskity vain fyysiseen väkivaltaan, vaan myös kohtelun henkisiin vaikutuksiin, jotka voivat olla paljon pysyvämpiä ja saattavat estää normaalin elämän. Ajankohtainen kirja on, koska sotien ja kriisien myötä naisiin kohdistunut väkivalta on lisääntynyt ja siitä on tullut organisoitu osa sotaan ja mielialoihin vaikuttamista. Erityisen tärkeä kirja tämä olisi miehille, jotka sotatilanteissa usein, kuten tässä kirjassakin, toteavat, ettei heillä ollut mahdollisuutta toimia muuten. Oman nahkan pelastamiseksi uhrataan nainen. Arvomaailma tämäkin ja se on syytä ymmärtää. ”Siitä ei voi kertoa” on todella tärkeä, asioita minipuolisesti käsittelevä ja pohtiva kirja. Erityisen tärkeä siksi, että juuri siitä (naisten kohtelusta) pitäisi voida ja uskaltaa kertoa. Tämä kirja uskaltaa tarttua aiheeseen. Kiitos tekijälle silmiä avaavasta kirjasta.

tiistai 15. elokuuta 2023

Matti Rönkä: "Automiesten kylä"

 

 

 

 


Matti Rönkä: ”Automiesten kylä”

Kirjakauppaliitto (Otavan kirjapaino 2022)          

Pienoisromaani 186 sivua

 

Sieni- ja marjaretkelle Outokumpuun otin mukaan kirjan ”Automiesten kylä”. Matti Rönkä on kirjoittanut sen omasta synnyinseudustaan Kuusjärvestä, joka myöhemmin muuttui kaivospaikkakunta Outokummuksi. Sama Kuusjärven kylä on minunkin syntymäpaikkani. Olen syntynyt vajaan kilometrin päässä Matti Röngän syntymäkodista.  Mertasen kaupasta vajaa kilometri Kuusjärven, siis järven, suuntaan. Ajallisesti välimatkaa oli hiukan enemmän, sillä jo ennen Matti Röngän syntymää olimme muuttaneet lähemmäs Outokumpua, Kalattomalle. Ei tuo ero ajallisestikaan silti niin pitkä ollut, sillä vielä tuohan aikaan muutoksen maalaiskylässä olivat hitaita, vaikka kaivostoiminta sitä nopeuttikin.  Varsinainen nousu taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti oli vielä edessä ja se kirjassa kuvataan hienosti. Kirjassa on hieno esimerkki elintason noususta. Kaivoveden sijasta saatiin ensin vesijohdot sisälle ja myöhemmin sitten vesivessa eteisen komeroon. Juuri näin kehitys eteni meilläkin. Tunsin oloni varsin kotoiseksi Matti Röngän kirjan alkuosaa lukiessa.

Kirjassa todetaan, että luokkaerot näkyivät Outokummussa selvästi. Eri järjestöt jakautuivat porvarien ja työväestön seuroihin. Minun aikanani jakauma näkyi vielä silloisessa oppikoulussakin. Oppilaita oli paljon ja heidät oli jaettu kolmeen rinnakkaisluokkaan. A-luokassa olivat maanviljelijöiden lapset, B-luokassa ns. herrojen pennut ja C-luokassa työläisten kakarat. Saattoi sinne C-luokkaan joskus eksyä joku maanviljelijänkin lapsi.  Vaikka Outokummun opettajakunta oli, kuten kirjassa todetaan, hyvää ja korkeatasoista, taisi laatu kuitenkin vaihdella eri luokkien kasken, vaikka yhteisiä opettajiakin tietysti oli.

Luin Matti Röngän kirjan alkuosaa kuin omaa kasvutarinaani, autoja lukuun ottamatta. Tuo yhtäläisyys jatkui yllättävän pitkälle, sillä armeijaan menin Kontiorantaan ja sieltä aliupseerikouluun Keuruulle ja sieltä sitten RUK:hon. Keuruulla olin tosin pioneeri, kun Matti Rönkä oli viestimies. Matkat lomilla noudattivat samanlaista kaavaa.

Minusta tämä kirja voidaan jakaa kahteen osaan. Alkuosa on kertomus lapsen kasvamisesta ja aikuistumisesta. Tähän on liitetty hieno kuvaus kyläyhteisön ja yhteiskunnan muutoksesta. Osana tuota muutosta ovat autot, jotka mukavalla tavalla konkretisoivat kehitystä. Tarinan alussa ne ovat kuitenkin mielestäni sivuosassa ja enemmän korostuvat autoja käyttävät ihmiset ja heidän tarinansa.

Kirjan loppuosan olisi sen sijaan voinut otsikoida ”Minä ja autot”. Se on kertomus Matti Röngän autoista ominaisuuksineen ja vikoineen. Kaikesi onneksi sitä on ryyditetty itsekriittisillä tilityksillä omasta elämästä ja viitauksilla yhteiskunnan muutoksiin. Joillekin tämä osa voi olla kiinnostavampikin, mutta minusta kirjan alkuosa oli antoisampi.

”Automiesten kylä” on kerrassaan antoisaa luettavaa kaikille. Vaikka se kertookin Kuusjärvestä, Matti Röngästä ja autoista, on se myös yleispätevä kuvaus maaseutujen pienten kylien kehityksestä ja elintason vähittäisestä noususta sotien jälkeen. Yhtä paljon se on kuvaus lapsen kasvamisesta ja aikuistumisesta tuossa ympäristössä. Moni sotienjälkeisen ajan lapsi löytää kirjasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Ja yksi osa kirjaa on kotiseuturakkaus, jota me kaikki tunnemme. Matti Rönkä kiteyttää tuon tunteen hienosti viimeisen kappaleen otsikkoon: ”Viitostie suruun ja onneen”. Se on tie kohti synnyinseutuja. Sitä pitkin minäkin lähden ajamaan taas viikon päästä. Mainio kirja.