Erich Maria Remarque: "Länsirintamalta ei mitään uutta"

 

 

 

 

Erich Maria Remarque: ”Länsirintamalta ei mitään uutta”

WSOY 1975 (ensimmäinen suomennettu painos ilmestyi 1930. (Kirja kustantamo)

223 sivua

Saksankielinen alkuteos ”Im Westen nichts neues” (1929)

Suomentaja Armas Hämäläinen

 

Remarquen kirja ”Länsirintamalta ei mitään uutta” on kirja, joka oikealla tavalla palauttaa mieleen sodan todellisuutta ja sen vaikutuksia.  Television kuvat sodasta ja sosiaalisen median täyttävät väärennetyt videopätkät ja lennokit luovat helposti kuvan sisäsiististä, videohuoneissa käytävästä sodasta. Ehkä tappaminen niin onnistuukin mutta kuoleminen ei ole sisäsiistiä.  Sota on perimmiltään kuitenkin verta, hikeä, mutaa, kyyneleitä, tuskaa, kuolemista, kodittomuutta, kaiken menettämistä, henkistä sortumista ja myös tulevaisuuden menettämistä.

V.A. Koskenniemi kirjoitti Remarquen teoksesta seuraavasti: ”…Jos teoksen todistusaineisto, sen koko henki tiivistyy luku luvulta yhä polttavammaksi syytökseksi sotaa vastaan, niin se on vain tulosta esitettyjen elämänkuvien ja tapahtumasarjojen torjumattomasta logiikasta. Remarquen teos tulee kulkemaan kuin halla sotaromantiikan hentojen ansarikukkien yli.” (V.A.Koskenniemi: ”Kootut teokset VII).

Kyllä kirja vaikuttaa lukijaan edelleen samalla tavalla ja siksi se on entistä ajankohtaisempi sillä sotaromantiikka saa aina juurensa todellisuuden vääristymien ja ns. sankaruuden ihannoinnin kautta.

Lainaan tähän Remarquen kirjan johdannon sillä se kuvaa myös nykyisten sotien, Euroopassa ja muualla, vaikutuksia. Ja nämä vaikutukset kohdistuvat kaikkiin sotien osapuoliin.

”Tämä kirja ei ole tarkoitettu syytökseksi eikä tunnustukseksi. Se pyrkii vain kertomaan sukupolvesta, jonka sota tuhosi, vaikka tuo sukupolvi olisikin säästynyt kranaateilta.”

 

Remarquen kirjassa tuhoutuneella sukupolvella tarkoitetaan nuoria, usein kesken opiskelujensa sotaan joutuneita.  Jos he selviävätkin hengissä, ei heillä sodan jälkeen ole mitään. Vanhemmilla miehillä on perhe ja  työ  ja nuoremmilla ikäpolvilla on opiskelu vielä edessä. Tietysti hekin voisivat etsiä elämälleen uuden alun mutta nuoruuden hienoimmat vuodet ovat kuitenkin menneet sodassa ja henkinen kynnys uuden aloittamiseen voi sotakokemusten jälkeen olla hankalaa. Aiemmat nuoruuden haaveet ovat hautautuneet juoksuhautoihin. Kirjassa on hieno kuvaus siitä, kuinka vaikeaa päähenkilön oli sopeutua pitkällä lomallaan entiseen elämään.

”…Hirveä vieraantumisen tunne valtaa äkkiä minut. En osa takaisin, olen jäänyt ulkopuolelle; pyydänpä ja ponnistelempa kuinka hartaasti tahansa, ainoakaan ovi ei avaudu; osattomana ja surullisena istun tässä kuin tuomittu, sillä menneisyys karttaa minua. Samalla minua pelottaa manata sitä liiaksi esiin, koska en tiedä, mitä kaikkea voisi tapahtua. Olen sotamies, sotamiehenä minun täytyy pysyä.”

Kirjan taistelukuvaukset ovat armottomia mutta kirjassa kuvataan myös vähitellen kasvava turtumus, joka pakottaa hyökkäämään ja tappamaan mitään ajattelematta. Eräässä kirjan kohtauksessa päähenkilö joutuu samaan kranaattikuoppaan vihollisensa kanssa. Hän yrittää tapaa vihollisen tikarilla mutta onnistuu ainoastaan haavoittamaan häntä kuolettavasti. Kun he joutuvat olemaan kuopassa pitkään yrittää päähenkilö lopulta hoitaa haavoittunutta vihollista. Vihollisuus katoaa hetkeksi ja sääli tulee esille.  Minusta tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka sotapropagandan avulla häivytetään ihmisyys, joka löytyy vasta keskinäisen kohtaamisen kautta, muualla kuin pakotetussa sotatilanteessa.

Sotakuvauksen lisäksi Remarque tuo avoimesti esille haavoittuneiden, usein kivuliaan kohtelun ahtaissa ja huonosti varustetuissa sotilassairaaloissa. Kirjassakin korostuu naisten osuus tässä työssä. Usein tylyjen ja ylityöllistettyjen lääkärien sijaan juuri naisten hellävaraisempi hoito antoi sotilaille toipumiseen tarvittavaa lohtua.

Sotilassairaaloiden kokemus tuottaa myös yhden kirjan vaikuttavimmista jaksoista:

”On mahdotonta käsittää, että noin raadelluilla ruumiilla on vielä ihmiskasvot, joissa elämä jatkaa jokapäiväistä kulkuaan. ja tämä on vain yksi ainoa sairaala, yksi ainoa sairasasema  - näitä on satojatuhansia Saksassa, satojatuhansia Ranskassa, satojatuhansia Venäjällä. Miten mieletöntä onkaan kaikki, mitä milloinkaan on kirjoitettu, tehty ja ajateltu, koska tällainen on kerran mahdollista! Paljon täytyy olla valhetta ja arvotonta, kun ei vuosituhansien kulttuuri ole voinut estää edes näiden verivirtojen vuodattamista, näiden satojentuhansien tuskan tyyssijojen olemassaoloa. Vasta sairaala näyttää mitä sota on.”

 

Remarque kuvaa myös hienosti yhdessä sotivien ja elävien nuorten sotilaiden välistä ystävyyttä. Noissa olosuhteissa syntyy ystävyyssuhteita, jotka valitettavan usein katkeavat kuolemaan, vaikka niiden toivoisi jatkuvan vielä sotien jälkeenkin. Näiden ystävyyssuhteiden kuvaus on kirjan lohdullisinta antia.

Kirjan lopussa, juuri ennen sodan päättymistä, päähenkilö kuolee. Sen päivän tilannetiedotuksessa kerrotaan: ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. Tuo loppu kertoo minusta yksinkertaisella toteamuksella sen, että yksittäiset sotilaat ovat päättäjien silmissä vain ”tykinruokaa” ja se on kaikkien syyttä muistaa.

Erich Maria Remarquen kirja ”Länsirintamalta ei mitään uutta” on vaikuttava ja uskomattoman ajankohtainen kirja. V.A.Koskenniemi kirjoitti kirjasta aikanaan seuraavasti: ”…käteen on annettu kirja, joka kaikkia edeltäjiään vakuuttavammalla, syvemmällä ja samalla yksinkertaisemmalla tavalla esittää totuuden sodasta.” (V.A.Koskenniemi Kootut teokset VII.). Itse luin kirjan ensimmäisen kerran 70-luvulla, eikä sen vaikuttavuus ole mihinkään kadonnut. Ymmärrän sen sanoman nyt vain entistä paremmin. Ymmärtäkää tekin.

Sirpa Kähkönen: "36 uurnaa" Väärässä olemisen historia

 

 

 

Sirpa Kähkönen: ”36 uurnaa”, Väärässä olemisen historia

Siltala 2023

267 sivua

 

Sirpa Kähkösen kirja ”36 uurnaa” Väärässä olemisen historia uskomattoman kaunis, paljas ja kirjailijan itsensä likoon laittava tärkeä kirja. Ja tuossa en vielä puhu kielestä joka itäsuomalaisine vivahteineen hivelee korvaa. Kirja on myös sisällöltään ja tyyliltään uudenlainen. Elina Hirvosen uutta kirjaa nimitin tunnekeskeiseksi. ja sitä myös tämä kirja on. Tunteiden kautta me muistamme tapahtumia ja niiden kautta ne myös pitkälti määrittelevät omaa toimintaamme.

Mooseksen kirjassa todetaan, että isien pahat teot kostetaan lapsille ja lasten lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Äitien pahoista teoista ei puhuta mitään mutta eiköhän sama päde niihinkin. Meillä puhutaan miesmuistista, joka tutkimusten mukaan ulottuu juuri noin pitkälle. Aiemmat teot vaikuttavat niin kauan kuin joku on niitä muistamassa. Sirpa Kähkönen selvittää omaa äitisuhdettaan ja siihen vaikuttavia taustatekijöitä juuri tuon jakson verran. Hienosti, perusteellisesti ja ymmärtävästi.

Äidin historiaa on selvitetty hänen omien päiväkirjojensa, valokuvien kautta ja kirjoittajan omien kokemusten kautta. Tavoitteena on löytää selitys äidin käytökselle ja muuttumiselle. Äidin päiväkirjat ovat lähde, joiden kautta kirjoittaja rakentaa kuvaa äidin elämästä ja usein antavat hieman erilaisen vaikutelman kuin valokuvat, jotka usein ovat vain kiiltokuvia todellisuuden syrjästä. Kirjoittaja hakee ymmärtäväisesti selityksiä tuskallisillekin kokemuksilleen ja mielestäni löytää tuon työn kautta rauhan ja ymmärryksen, joka sitten tavallaan kiteytyy kirjan lopussa.

Kirjan alkukappaleita lukiessa ajattelin, että siinä esitetty tavoite on jo riittävän tärkeä yhden kirjan aiheeksi. Lainaan alun tähän:

” Rakas äiti,

 

tänä yönä sinun pitää lähteä.

   Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa kuinka kauan kuollut kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.”

Minusta tämä aihe on tärkeä siksi, että vaikka kuolleiden muistaminen on tärkeää, eivät he saa dominoida elämää. Ero voi olla vaikeaa ja Sirpa Kähkösen tapa rakentaa eroa kokoamalla esineiden kautta suhteeseen vaikuttavia muistin sirpaleita, jotka lähtevät kuolleen mukana. Vasta sen jälkeen kauniit ja rakentavat muistot pääsevät virtaamaan kuoleman virran yli tukemaan eläviä.

Vaimoni kuoli yli 15 vuotta sitten. Hautajaisten jälkeisen muistotilaisuuden jälkeen jäin vanhaan tapaan odottamaan häntä ulko-ovelle, sillä naisten pukeutuminen kestää aina hiukan pidempään.  Poikani ymmärsi mistä oli kysymys ja nappasi minut siitä mukaansa. Sen jälkeen olen muistanut asian ja oikeastaan tästä elävän ja kuolleen erohetkestä jäi hieno kokemus. Aina ei näin ole ja siksi aihe on tärkeä.

Alun jälkeen tosiaan ajattelin, että Sirpa Kähkönen on tarttunut tärkeään ja monelle arkaankin aiheeseen. Mutta vähänpä tiesin. Vaikka lähtötilanne on tuon kirjan alun mukainen, on lopputulos monin verroin suurempi ja tärkeämpi.  Se kiteytyy hienoon ja nerokkaaseen loppuun. Jos tätä kirjaa ei olisi nyt kirjoitettu, se pitäisi kirjoittaa, niin tärkeä se on.

En paljasta kirjasta enempää mutta Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan lukeneille se tuo paljon uutta. Vaikka henkilöissä ja tapahtumissa on paljon tuttua ei heidän ja Kuopio-sarjan henkilöiden välille saa laittaa yhtäläisyysmerkkejä. Mutaa yhtäläisyydet kertojat miten romaanien aiheet saavat muotonsa todellisuuden virikkeistä ja miten hienosti ja aidosti Kuopio-sarja kuvaa aikaansa ja ihmisiä.

Yhdestä seikasta haluan kyllä huomauttaa.  Kirjassa toistetaan muutamaan kertaan lause ”Kuavilta ei tule mittään hyvvee!”. Vaikka kirjassa todetaan, että tuleehan sieltä jotain hyvääkin, voi tästä lauseesta tulla lukijalle totta. Tuo luulo on väärä. Minun sukuni on Kaavilta ja asunut siellä (aluksi Rautaparta nimisenä), ainakin 1600-luvulta saakka. Vaikka minun vanhempani asettuivat sotien jälkeen Outokumpuun, arvostan kaavilaisi8a perinteitäni ja onhan Kaavilla vielä Partalanmäkikin. Omasta mielestäni siis Kaaviltahan sitä hyvää on tullutkin. Uskokaa hyvällä ja sattuuhan hyvällekin kirjailijalle ainakin lyöntivirheitä.

Kirjan loppu on kuten jo totesin, nerokas. Se on mukaelma Orfeuksen tarinasta. Lopussa kirjoittaja saa suvun monet sukupolvet yhteen ja hänen äitinsä Riitan ja Riitan isän välinen kaivattu isä-lapsisuhde löytyy. Kirjoittaja tuntee kaipausta jäädä eikä haluaisi lähteä elävien maailmaan. Mutta lähdettävä on, taakseen katsomatta. Mutta niinhän ei tapahtunut Orfeuksenkaan tarinassa:

”Minä käännyn katsomaan, tietenkin käännyn, ei se ole uhmaa, se on kirjoitettu meihin, siksi me olemme ihmisiä, että tahdomme tietää, katseemme seuraa uteliaana liikettä, niin meidän soluihimme on kirjoitettu;

   minä katon olkani yli ja näen, miten Alkukoti vajoaa, hajoaa, lahoaa, haihtuu aamun valoon.”

Elävien paikka ei ole kuolleiden maailmassa. Sieltä kuuluvat elämään vain muistot, eivät selkää painavat taakat, jotka painavat kyyryyn kolmanteen ja neljänteen polveen.

Sirpa Kähkösen ”36 uurnaa Väärässä olemisen historia” on uskomattoman kaunis ja tärkeä kirja, jossa kirjailija peittelemättä myös panee itsensä likoon. Kirja lähtee oman äitisuhteen selvittelystä, halusta ymmärtää äidin käyttäytymistä ja muuttumista. Kirjan takakannen teksti ”En sure kuolemaasi, suren elämääsi”, kuvaan sitä ymmärrystä ja lämpöä millä tuota selvitystä tehdään. Mutta on vain kirjan lähtökohta. Se kehittyy paljon tuota tärkeämmäksi ja kattavammaksi sukurasitteiden kuvaukseksi (kolmanteen ja neljänteen polveen) ja lopulta jopa elävien ja kuolleiden maailmojen suhteen käsittelyyn.

Olen taas lukenut ja ymmärtänyt kirjan omalla tavallani. Blogini kaikkia tulkintoja ei kannata panna kirjailijan piikkiin. Mutta hänen piikkiinsä pitää kyllä panna se, että hän pakottaa lukijan ajattelemaan. Kiitos kirjasta (Kuavista huolimatta) Sirpa Kähkönen.