torstai 28. joulukuuta 2023

Olga Tokarczuk: "Rumpujen kaupunki". Novelleja

 

 


 

 

Olga Tokarczuk: ”Rumpujen kaupunki”. Novelleja

Särötär 2023

330 sivua

Suomentaja Tapani Kärkkäinen

Puolankielinen alkuteos ”Gran a wielu bȩbenkach”  ( 2001)

 

Olga Tokarczuk sai Nobel-palkinnon vuodelta 2018. (Palkinto jaettiin vasta vuonna 2019). Häneltä on suomennettu neljä romaania ja tämä novellikokoelma ”Rumpujen kaupunki”. Kaikki kirjat on suomentanut alkukielestä Tapani Kärkkäinen. Kiitokset suomentajalla.

”Rumpujen kaupunki” on erinomainen aloituskirja niille, jotka eivät ole aiemmin tutustuneet Tokarczukin teoksiin.  Kirjan novellit ovat monipuolisia ja niistä saa hyvin tuntuman myös hänen tyyliinsä, joka vaihtelee salapoliisimaisesta juonen kehittelystä fantasiaan. Niitä kaikkia löytyy tästäkin kokoelmasta ja jotkut tarinat ovat myös uskomattoman kauniita ja toisaalta myös surumielisen haikeita kuten käy silloin, kun elämää ruokkineet toiveet alkavat hävitä kaukaisuuteen. Lukijan ajatukset ja mielikuvituksen tarinat saavat varmasti liikkeelle.

 

Tokarczuk:n tarinoissa on turha odottaa selkeän yksiselitteistä loppua, vaan ne jäävät jatkamaan elämäänsä lukijan mielessä.

Tarinoissaan Tokarczuk kulkee kevyesti todellisen ja kuvitellun rajan yli ja se paljastaa asioista ja ilmiöistä aivan uusia puolia. Joissakin tapauksissa jopa kyseenalaistaa meidän pysyvinä pitämiämme totuuksia. Tai paljastaa monien, jopa jaloina pitämiemme, asioiden taustalla olevan raadollisuuden. Minusta jotain tällaista voi havaita tarinassa ”Jerusalemin valloitus. Raten, 1675”.  Tämä huoma tarina kertoo siitä, että von Kynast halusi rekonstruoida Kildonin laaksoon Jerusalemin valloituksen lopputaistelun vuodelta 1099. Se toteutettiinkin von Kynast:iin vieraiden iloksi paikallisten talonpoikien avulla. Taisteluun ei kuitenkaan oikein saatu oikeaa henkeä ja innostusta ennen kuin pakkioksi voittajille annettiin talonpoikien tarvitsemaa ruokaa, lihaa ja makkaroita. Tämä palkkio kannusti lopulta ristiretkeläisiä näyttelevät talonpojat voittoon.  Väkisinkin tuli mieleen, olikohan temppelinherrojenkin lopullisena innoituksen aiheena valloituksesta saadut aarteet ja määräämättömän arvokkaat uskonnolliset esineet. Sitä voi jokainen miettiä. Tockarczuk päättää tarinan seuraavasti:

   Ilta tuli hyvin nopeasti niin kuin aina siihen aikaan vuodesta. Linnan valaistuista ikkunoista lankesi pitkiä, lämpimiä valokeiloja tallattuun lumeen. Sisältä kantautui tauoton musiikki. Ristiretkeläisten voittoa juhlittiin myös lähistön kylissä. Lumisille niityille oli tehty nuotioita, joiden ääreltä kuului huudahduksia ja laulua. Joku lapsi tepasteli ylpeästi ympäriinsä makkaralenkki kaulassaan. Koirat levittelivät luita pitkin poikin.”

”Rumpujen kaupunki” on kirja, josta on hyvä aloittaa tutustumisen Olga Tokarczukin tuotantoon. Siinä esiintyvät useat niistä teemoista, joita voi löytää muistakin teoksista. Kirja on kauniin haikea ja ehkä hiukan surumielinenkin. Tuo tunne johtuu siitä lämmöstä ja ymmärryksestä, jota kirjailija tuntee kirjan henkilöitä kohtaan. Ei Tokarczukilta toki huumoriakaan puutu, mutta se ei esiinny avoimena nauruna, vaan arjen elämäntilanteissa ja naurun sijasta ne tuottavat lämpimän läikähdyksen rintaan.  Kiitos kirjasta tekijälle ja suomentajalle.

 

Olga Tokarczukin suomennetut teokset:

”Päivän talo, yön talo”. Otava 2004

”Alku ja muut ajat”. Otava 2007

”Vaeltajat”. Otava 2012

”Aja aurasi vainajain luitten yli”. Otava 2020

”Rumpujen kaupunki”. Särötär 2023

keskiviikko 29. marraskuuta 2023

Miki Liukkonen: "Vierastila"

 


 

 

Miki Liukkonen: ”Vierastila”

WSOY 2023

554 sivua (sisältää Samuli Knuutin saatteen)

 

Mielestäni Miki Liukkosen kirja ”Vierastila” on hänen parhain teoksensa. Se on aiempia helppolukuisempi siltikin niin, ettei kielellinen rikkaus ole minnekään kadonnut.  Kuitenkin tuntuu siltä, että paljon parempaakin olisi voinut olla tulossa. Kirjan haitta ja myös rikkaus on mielikuvitus, joka poukkoilee yllättävällä tavalla ja siten myös haastaa koko ajan lukijaa. Miki Liukkonen toteaa sen myös kirjassaan. Liitän tähän lainauksen kirjasta, joka tavallaan myös kuvaa kirjan tekstin poukkoilua:

”…Oli outoa ajatella, että ihmiset reagoivat niin voimakkaasti johonkin, mikä oli vain tekaistua, huithait, jotain mitä hän vain suolsi päästään, tai pikemminkin mitä hänen päänsä suolsi hänelle: tämä olikin jännä juttu; ei hän voinut kontrolloida ajatustensa tulvaa millään tavoin. Hän näki jotain, sanokaamme kengän roikkuvan nauhoistaan korkealla puun oksalla, ja mielikuvat ja johtopäätelmät siihen johtaneiden tapahtumien kulusta oikein tungeksivat ehdotuksineen kuin maaniset pörssimeklarit jonkin kurssiailahduksen sävyttämänä hänen mieleensä…”

Juuri näin käy myös kirjan tekstin kanssa. Yleensä nämä syrjähypyt ovat nautinnollista luettavaa mutta hajottavat myös kirjan kokonaisuutta. Näiltä osin kirja muistuttaa David Foster Wallace:n kirjaa ”Päättymätön riemu” tai Thomas Pynchon:n krijaa ”Painovoiman sateenkaari”, mutta pysyy onneksi laajuudeltaan hyväksyttävissä rajoissa.

”Vierastilan” juoni on omaperäinen, mielenkiintoinen ja yllättävä, joten ei siitä enempää, jotta yllätyksellisyys säilyy. Siitä huolimatta kirjan parasta antia ovat nuo ajatuspoukkoilut, joita riittää lähes jokaiselle sivulle. Joiden kielestä ne häiritsevät juonikuvion suoraviivaista etenemistä mutta ajattelua ne rikastuttavat. Otan tähän esimerkiksi yhden noista ”poukkoilusta”.

”…Kenties Ren on vain voimaton, »elämää kohtaan tuntemansa epämääräisen velvollisuuden» heikentämä…ei oikein jaksaisi – mutta syvällä sisällä kanta-aines havahtuu ja laulaa samaa hysteerisessä ylärekisterissä soivaa lauluaan: Eteenpäin! Eteenpäin! Onko tämä se askel joka hänen seuraavaksi täytyy ottaa vai se, josta hänen tulisi pidättäytyä, sännätä aivan eri suuntaan? Olisiko hänen tarkoituksellisilla päähänpistoillaan todellista merkitystä syiden ja seurausten maailmassa? Voisiko hän koskaan voittaa Aikaa? Kuvitella: maailma ilman aikaa. Ilman Jumalaa. Se mitä ihmiset ovat vuosituhansia palvoneet, kaiken koossa pitävä Jumala… tämä Jumala ei ole muuta kuin aika itse. Ei mikään ajatteleva, toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa. Jumala on aika, eikä aika ole armollinen…”

Minulle Miki Liukkosen kirjoissa on tuottanut ongelmia se, että monet kirjassa esiintyvät asiat ja ilmiöt tulee yhdistettyä kirjoittajaan henkilönä. Tietysti jokainen kirjailija kirjoitta omista elämänkokemuksistaan mutta jotenkin se tulee Miki Liukkosella kärjistetysti esille. Autofiktiota kirjat eivät kuitenkaan ole.

”Vierastilan” toinen osa alkaa kuitenkin pitkällä, kaunaisella kirjoituksella, jota ei voi kuitenkaan olla yhdistämättä kirjoittajaan ja hänen lähipiiriinsä ja kollegoihinsa. Kaunaisuuden lisäksi hän siinä toki suhtautuu kriittisesti itseensä ja töihinsä, mutta jotenkin tuo pätkä ei sovi kirjaan. Tai ainakin minulta se voi pois kirjan muuten kiinnostavaa tunnelmaa. Jälkisanoissa todetaan, että toisen osan alussa oli tarkoitus kirjoittaa tekijä mukaan kirjaan. Se olisi onnistunut kyllä ilman tuota vuodatusta.

Tuo toteutus, jossa kirjailija on tuotu osaksi kirjaa, on hieno. Monille kirjan tapahtumille tulee nyt myös toinen silminnäkijä.  Kun tapahtumat kerrotaan myös toisen silmin ne saavat lisää syvyyttä ja syyt tapahtumille aukeavat paremmin. Hieno toteutus.

Ei kirja anna mitään unohtumatonta kokemusta tiettyyn ratkaisuun johtavasta tapahtumaketjusta niin kuin romaanit usein tekevät. Mutta se saattaa pakottaa katsomaan ns. todellisuutta uudella tavalla. Ja jos uskaltaa katsoa asioita toisen silmin tai erilaisista lähtökohdista voi löytää jotain perustavanlaatuista uutta. Jos kirja johdattaa ajattelemaan tai toimimaan näin, se on antanut paljon. ”Vierastila” pystyy siihen.

Tiedän kyllä, ettei huumeiden ja lääkkeiden tai edes alkoholin liiallinen käyttö häviä silmiä ummistamalla. Siltikään en pidä siitä, että se saa kirjassa muodostuu luonnolliseksi osaksi elämää. Huumeiden ja lääkkeiden käytön käsittelytapa on tietysti aina ongelmallista ja kirjassa se tehdään tavalla, joka saa minulla karvat pystyyn.

”Vierastila” on Miki Liukkosen ehkäpä paras teos. Se ei tarjoa tavanomaiseen romaaniin kuuluvaa ratkaisua, vaan kirjan anti muodostuu tarinaan liittyvistä ajatuksellista poukkoiluista, jotka pakottavat lukijankin ajattelemaan ja katsomaan asioita totutusta poikkeavista näkökulmista. Huumeiden ja vahvojen lääkkeiden käyttö korostuu kirjassa liikaa. Kielellisesti teos on rönsyilevä ja runsas, välillä liikaakin. Kirja on ehdokkaan Finlandia-palkinnoin saajaksi. Tämän vuoden taso on kova, joten tämä kirja ei olisi minun suosikkini, vaikka erinomainen onkin. Päättäjät ovat toki muualla.

keskiviikko 22. marraskuuta 2023

Iida Turpeinen: "Elolliset"

 

 


 

Iida Turpeinen: ”Elolliset”

Kustantamo S&S 2023

297 sivua

 

Iida Turpeisen kirja ”Elolliset” kasvaa mielenkiintoiselle tavalla yksityisestä yleiseen. Yksityisen stellerinlehmän populaation sukupuutosta yleisemmin ihmisten ja muun elollisen suhteeseen.

Kirjan lähtökohtana on vuosi 1741, jolloin luonnontutkija Steller on Beringin retkikunnan mukana etsimässä meritietä Aasiasta Amerikkaan.  Retkikunta haaksirikkoutuu saarelle ja Steller löytää sieltä merilehmäpopulaation.  Siitä alkaa tarina stellerinmerilehmästä tai sen jälkeen, kun populaatio on metsästetty sukupuuttoon, sen luurangosta. Luurankoon liittyvä tarina jatkuu sitten Alaskassa 1851, Helsingissä 1861 ja Helsingin Eläinmuseossa 1950-luvulla ja Päättyy Helsingin Luonnontieteelliseen museoon 2023.

Luulisi olevan tylsää seurata luurangon liikkeitä läpi vuosisatojen Mutta ei. Kirjoittaja kertoo tarinaa henkilöiden kautta ja kuvaten niitä ajattelutapoja, joita ihmisten ja elollisten suhteista oli vallalla. Vielä Stellerin aikaan ajateltiin, että Jumala oli luonut kaikki elolliset ihmisten käytettäviksi. Ei uskottu sukupuuttoon, ainakaan niin että ihminen  voisi, sellaisen aiheuttaa. Alaskan vuosien aikaan eläimiä metsästettiin säälimättömästi, niin että niiden populaatio loppui. Silloin myös merilehmät metsästettiin lihan takia loppuun 27:ssä vuodessa.

1850-luvun jälkeen alkoi korostua luonnon tutkiminen ja siitä on hieno jakso, jossa esitellään Von Nordmanin hämähäkkien sukujen selvittämistä ja niiden muotojen ja värien dokumentoimista piirroksiin. Oikeastaan kirjan helmi on artikkeli Hilda Olsonista, joka piirsi Von Nordmanin löydösten kuvat ja hahmotteli myös stellerimerilehmän luuston kuvat. Kertomus Hilda Olsonista (myös todellinen henkilö) on samalla kuvaus naisten väheksytystä asemasta yhteiskunnassa ja myös korkeasti koulutettujen keskuudessa. Sukupuoli ratkaisi ei taito ja osaaminen.

Tämän kauden häpeäpilkku oli aikanaan kallotutkimus. Pääkallon ajateltiin kertovan jotain kantajastaan.  Suomalaissakin kokoelmissa oli rikollisten kalloja ja rikollisiksi oli kirjan mukaan määritelty mm. juopumus, haureus, lappalaisuus ja murha.

1900-luvulla osaksi luonnontutkimusta tuli myös keräily. Täytettyjä lintujahan oli kerätty pitkään mutta nyt kohteeksi tuli munien keräily. Sitä opetettiin jopa kouluissa. Muistan itsekin, miten lapsena ihasteltiin mm. koulun munakokoelmaa. Lopulta munien keruu kielletään.

Aitoon ihmisen ja elollisen luonnon vuorovaikutussuhteeseen aletaan herätä vasta 1950-luvun jälkeen. Kirjan loppu kertoo tämän heräämisen hienosti ja minä toivon, että tämä kirja herättää myös kaikki vielä epäröivät lukijat.

Kirja ei ole vain luustoa, hämähäkkejä tai linnunmunia. Se on taidokas romaani noina eri aikoina eläneistä ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja ihmissuhteistaan. Useimmat henkilöt ja tapahtumat ovat todellisia, mutta ihmisten arki syntyy tietysti kirjailijan päässä. Tässä kirjassa se on syntynyt ymmärtäväisesti ja lempeästi.

Yhtä asiaa olisin kuitenkin toivonut. Karttaa jossa olisi näkynyt Kamtšatkan niemimaa, Aleuttien saaristo ja Alaskan länsireuna.

Iida Turpeisen ”Elolliset” voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2023 ja on myös ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi ja aiheesta. Kun suljin kirjan lukemisen jälkeen, sanoin kiitos, vaikka kiitoksen kuulijoita ei ollut. Kiitos menee tekijälle siitä, että hän tosiasioihin ja todellisten henkilöiden elämään perustuen on luonut kuvakudoksen, joka tarjoaa tietoa ja nautinnollisen lukukokemuksen. Tämä kiitos tulee syvältä sydämestä, sillä kirja vaikutti niin päähän kuin sydämeenkin.

Kirja on paljon enemmän kuin kertomus stellerinmerilehmän sukupuutosta. Se kertomus siitä kuinka ihmisen ymmärrys kaiken elollisen yhteydestä vähitellen lisääntyy, ettei Jumala olekaan luonut kaikkea muuta elollista ihmisten hyväksikäytettäväksi ja miten ihminen omalla toiminnallaan tuhoaa tuota kokonaisuutta. Se on myös kertomus tieteen askelmista eteenpäin, naisten asemasta ja siitä, miten tietoisuus luonnon- ja elollisen suojelun tärkeydestä vähitellen herää.