keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Cormac McCarthy: "Matka toiseen maailmaan"

 

 

 


 

Cormac McCarthy: ”Matka toiseen maailmaan”

WSOY 1995

474 sivua

Alkuperäisteos ”The Crossing”, 1994

Suomentaja Erkki Jukarainen

 

”Matka toiseen maailmaan” on ensimmäinen Cormac McCarhylta suomennettu kirja. Se on oma itsenäinen teoksensa, vaikka se luetaan osaksi ”Rajatrilogiaa” johon kuuluvat teokset ”Kaikki kauniit hevoset”, ”Matka toiseen maailmaan” ja ”Tasangon kaupungit”. Itsenäisenä teoksena ”Matka toiseen maailmaan” on vaikuttava ja ehjä kokonaisuus.

Meillä tunnetuimpia Cormac McCarthyn teoksia ovat varmaankin ”Tie” ja Veren ääriin” eli Lännen punainen ilta. ”Veren ääriin” käänsi päälaelleen perinteiset kuvaukset Villistä Lännestä ja paljasti sen äärettömän väkivaltaisuuden. Kirja on uskomattoman väkivaltainen mutta samalla myös raadollisen kaunis.

”Matka toiseen maailmaan” sijoittuu samoihin maisemiin USA:n ja Meksikon rajaseudulle mutta noin sata vuotta myöhempään ajanjaksoon, 1930-luvusta eteenpäin.  Kirjana se ei ole yhtä väkivaltainen kuin ”Veren ääriin”, mutta ei siinäkään väkivaltaa peitellä, joten jos lukijalla pyrkivät kirjat tulemaan uniin, ei tätäkään kannata illan päätteeksi lukea.  Ainakin minulle pyrkii käymään niin ja useampana yönä näin unessa itse kehittelemiäni tapahtumia kirjan pohjalta.

Kirja kuvaa päähenkilön matkoja Meksikoon. Kaikilla matkoilla on oma syynsä, enkä kerro niistä enempää, ensimmäistä matkaa lukuun ottamatta. Olennaisinta kirjoissa ovatkin juuri matkat, niiden aikaiset tapahtumat ja kohtaamiset, ihmisten kertomukset sekä keskustelut, jotka käsittelevät elämän peruskysymyksiä ja hyvin usein kuolemaa. Kirjan luonnonkuvaukset ovat uskomattoman kauniita. Kirja on tavallaan eri aikaan ja erilaiseen ympäristöön sijoittuva Kerouac:n ”Matkalla”.  Jotain samaa kirjat tarjoavat lukijoille. Ehkä jotakin olemassaoloon ja sen ymmärtämiseen kuuluvaa.

Kirjan ensimmäiselle matkalle voisi antaa nimen ”Poika ja susi”. Se kertoo 16-vuotiaan pojan yrityksistä pyyttä Meksikosta USA:n alueelle tullut susi.  Tiineenä olevan naarassuden ja pohjan välille kehittyy osaamisen ja oppimisen kaksintaistelu, jonka aikana molemmat alkavat arvostaa toista. Poika saa lopulta suden jäämään rautoihin mutta ei enää raaski tappaa sitä, vaan päättää viedä sen takaisin Meksikon vuorille. Tästä alkaa kirjan ensimmäinen matka.

Matka on toisaalta yritys palauttaa susi alkuperäiseen ympäristönsä mutta sen jälkeen siitä muodostuu matka, jossa poika etsii itseään ja suhdettaan maailmaan. Suhde isään on ollut kivikkoinen, niin kuin se itsenäisyyttä etsivillä nuorilla usein. Matka ja sen aikaiset kokemukset ja keskustelut antavat lopulta hänen elämälleen suunnan kotiin.

Minusta susia vihaavien kannattaisi lukea tämä kirja. Siinä ei kaunistella suden olemusta mutta tavallaan astutaan myös suden nahkoihin ja sen elämän sisältöön. Sen olemassaololle ja toiminnalle nähdään myös tarkoitus. Kirja kuvaa myös hienosti ihmisten kahtalaista suhtautumista suteen. Sitä pelätään ja se halutaan tappaa, mutta kun poika kuljettaa raudoissa loukkaantunutta sutta Meksikoon. Sen haavoja hoidetaan huolella ja lempeydellä. Sitä miten tarina lopulta päättyy, en tässä paljasta. Se on armoton ja kaunis ja lukemisen arvoinen.

Pojan kotiinpaluu muuttaa lopulta hänen elämänsä. Hänen vanhempansa on murhattu, veli joutunut toisen perheen huollettavaksi ja omaisuus, lähinnä hevoset varastettu.  Omaisuuden takaisinsaamiseksi käynnistyvät kirjan viimeiset matkat Meksikoon. Aluksi nuoremman veljen kanssa.

Vaikka matkoilla on aina tietty tavoite, omaisuuden takaisinsaaminen tai veljen kohtalon selvittäminen, olennaisinta on aina matka sinänsä. Liikkuminen upeasti kuvatussa maisemassa, ihmisten tapaaminen, heidän tarinansa, keskustelut elämään vaikuttavista asioista ja elämä kiinteässä yhteydessä luontoon. Meksikon monikulttuurinen yhteisö on kuvattu hienosta. Tavallisten, köyhien ihmisten ystävällisyys ja avuliaisuus kuvataan kauniisti. Nälkäinen saa ruokaa vähästäkin ja, jos nähdään hänen olevan hyvän puolella, suojelua. Vaikka kirjassa on väkivaltaa, sitä ei ole tavallisen kansan parissa. Väkivalta liittyy aina valtaan ja osaisuuteen.

Kirjan viimeisillä matkoilla mukana seuraa nuoremman veljen koira, joka lönkyttelee kaukana perässä.  Kirjan lopussa, kun päähenkilö on palannut viimeisimmältä matkaltaan, vanha raihnainen koira tulee yöksi samaan majapaikkaan, vanhaan hylättyyn rakennukseen. Hän ajaa sen ulos sateeseen ja koira lähtee juoksemaan karkuun:

”Juostessaan se käänsi päänsä sivuun ja ulvoi jälleen, päästi hirvittävän ääneen. Jotain mikä ei ollut tämän maan päältä. Aivan kuin jokin monen tuskan kammottava tiivistymä olisi murtautunut menneestä maailmasta. Se lenkutti vaivaisilla jaloillaan sateeseen ja ulvoi mennessään kerran toisensa perään sydänverensä epätoivoa kunnes se hävisi lopullisesti alkavaan yöhön näkymättömiin ja kuulumattomiin.”

Jotenkin tähän tiivistyy päähenkilön paluun tunnelma, kun mitään menneestä ei ole jäljellä ja uusi on tuntemattomana verhon takana. Kirjan loppu tuo kuitenkin myös toivoa:

”Hän istui siinä pitkään ja jonkin ajan kuluttua itä alkoi harmaantua ja jonkin ajan kuluttua jumalanluoma aurinko nousi, jälleen kerran, kaikille ja erotuksetta.”

Cormac McCarthy:n kirja ”Matka toiseen maailmaan” on vaikuttava ja ehjä oma kokonaisuutensa, vaikka se luetaankin yleisesti ns. ”Rajatrilogian” keskimmäiseksi osaksi.  Se on kaunis ja osittain väkivaltinenkin kuvaus 16-vuotiaan pojan matkoista USA:n puolelta Meksikoon. Vaikka matkoilla on aina syynsä, tärkeintä kirjassa ovat kuitenkin matkat, uskomattoman hieno luonnonkuvaus, ihmisten kohtaamiset ja heidän tarinansa ja kaiken aikaa kattava yhteys luonnon kanssa. Tämä on kuin Jack Kerouac:n ”Matkalla” tosin eri ympäristössä ja ajankohtana. Parasta Cormac McCarthyä.

perjantai 16. helmikuuta 2024

Jorge Luis Borges: "Kertomukset"

 

 


 

 

Jorge Luis Borges: ”Kertomukset”

TEOS 2023

724 sivua (mukana suomentajan jälkisanat)

Suomentanut Anu Partanen

Suomennoksiin on käytetty seuraavia alkuteoksia:

-          Cuentos Completos (2013)

-          Historia de la eternidad (017)

-          Prosa Completa 1 (1985)

-          El hacedor (2012)

-          Prosa Completa 3 (1985)

-          Elogio de la sombra (1969)

 

Kaikkia meitähän on lapsina neuvottu, ettei kaikkia karkkeja kannata syödä kerralla, vaan nauttia niistä pidempään. Aivan sama pätee tähän Borgesin kirjaan ”Kertomukset”.  Niitä kannattaisi lukea vähän ripotellen, sillä vaikka ne ovatkin todellista karkkia lukijalle, niiden teho hiukan häviää, jos koko kirjan yli 700 sivua tempaisee kerralla.  Kaikista neuvoista huolimatta niin kuitenkin tein ja nautin jokaisesta sivusta.

 

Ensiksi kiitokset suomentajalle. Kirjassa on suomentajan jälkisanat, jossa hän kertoo massiivisesta ja pitkästä urakasta toisaalta kääntämisessä ja toisaalta tekstien etsimisessä.  Lopputulos on kiitoksen arvoinen.  Erityisesti arvostan sitä, että kirjassa ovat mukana myös Borgesin laatimat eri painosten esipuheet ja jälkikirjoitukset. Joissakin tapauksissa alkuperäisemmät otsikotkin antavat lisää syvyyttä kertomuksille. Esimerkiksi kirjan alussa olevat kertomukset ovat tässä teoksessa otsikon ”Kunniattomuuden yleinen historia” alla. Aiemmassa suomennoksessa ne olivat otsikon ”Tarinoita rosvoista, petkuttajista ja tappajista” alla. Hyvä sekin mutta ehkä tämä kirjan otsikko kuvaa paremmin Borgesin tavoitetta siitä, että kertomukset antaisivat aina lukijalle hiukan enemmän kuin pelkän kertomuksen.

 

Se miksi kertomuksia kannattaa lukea tipoittain, johtuu siitä, että tietyt Borgesille tyypilliset teemat toistuvat niissä säännöllisesti.  Vaikka kertomukset ovatkin erilaisia niiden vaikutusten teho ja yllättävyys voi vähentyä. Borgesin teemoissa toistuvat säännöllisesti labyrintit, tietty ajan käsite (kaikki aika on olemassa yhtä aikaa), uskontojen peruspiirteet, historialliset tapahtumat ja niiden jatkumot, kirjat ja kirjallisuus, historia ja yksittäisten henkilöiden kohtalot sekä myyttiset tulkinnat tapahtumista.

 

Minun mieleeni erityisesti kertomuksen ”Hiekkakirja” eräät lauseet:

 

” Jos avaruus on ääretön, voimme olla missä tahansa kohtaa avaruutta. Jos aika on ääretön, voimme olla missä tahansa kohtaa aikaa.”

 

Tämän tapaisia ajatuksia Borges meille tarjoaa jatkuvasti ja kirjassa ovatkin erityisen kiinnostavia monet aikakäsitteeseen liittyvät kertomukset. Niissä Borges tapaa muutaman kerran itsensä, nuorempana ja vanhempana ja mielipiteet ikävuosien eron tapahtumista ovat kiinnostavalla tavalla erilaisia. Eräässä tarinassa Borges menee sateelta suojaan taloon joka asukkaineen edustaa tulevaisuutta satojen vuosien päästä.  Ei lupaavalta näytä.

 

Borges viittaa usein historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, usein kirjoihin ja kirjallisuuteen.  Osa näistä kertomuksista vaatii lukijalta paljon, jos hän haluaa tutustua näihin henkilöihin tai teoksiin, varsinkin kun osa niistä on keksittyjä.  Lukunautintoa ei kuitenkaan pilaa se, ettei henkilöitä tunne tai etteivät he ole olleet olemassa, kertomuksen yleistavoite on useimmiten muualla ja tavoitettavissa. Borgesin historiallisuuteen kuuluu myös, että esineet historia tai siihen liittyvät tapahtumat kulkevat sen mukana. Näin on useammassakin kertomuksessa. Esimerkiksi tikarien historia pakottaa niiden osaamattomat käyttäjät taistelemaan ja tappamaan kuin niitä aiemmin käyttänyt osaaja.  Luulen, että tällainen ominaisuus esineillä on useammin kuin uskommekaan.

 

Olin ilahtunut Borgesin kertomuksesta ”Välinpitämätön tappaja Bill Harrigan”.  Olin sen kyllä lukenut aiemminkin mutta nyt vasta huomasin miten Borgesin tapa kirjoittaa karistaa tuosta hahmosta (Biilly the Kid) kuvitellun sankaruuden rippeet.  Jos olisin kertomuksen lukenut lapsena, tuskin olin leikeissä halunnut esiintyä revolverisankari Billy the Kid:nä. Heittiöhän hän oli ja koko arvottoman kuoleman.

 

Kaiken muun lisäksi tarinoissa on hienoa arjen kuvausta, keskusteluja, rakkautta, sankaruutta, pelkuruutta, veitsitappeluja  ja maten juontia. Matea juodaan jokaisessa kadunkulmassa, niinpä kirjan innoittaman kävin ostamassa pussillisen matea ja kittaan sitä nyt tätä kirjoittaessani. Nyt pitää vaan saada oikeaoppinen mate-kuppi pillillä.

 

Ennen Borgesia luin Maarit Verrosen novellikokoelman ”Hyvä näin” ja niissä on hienolla tavalla samaa. Arjen kokemukset kasvavat yleisemmiksi pohdinnoiksi.

 

Borgesin kirja ”Kertomukset” on niin harvinaista herkkua, että se kannattaisi nauttia hiljalleen herkutellen, mutta ahmimallakin se tarjoaa kokemisen arvoisen nautinnon.  Suomentaja Anu Partanen on tehnyt pitkän ja kiitoksen arvoisen urakan kootessaan kertomukset yhdeksi yli 700 sivuiseksi teokseksi.  Borgesin kertomukset ovat aina itseään enemmän. Ne johdattavat lukijan ajatukset ja mielikuvituksen poluille, joita ei voi ennalta arvata.  Eli tuottavat niin lukunautinnon kuin näköalan jostain suuremmasta.

perjantai 9. helmikuuta 2024

Maarit Verronen: "Hyvä näin"

 

 

 


 

Maarit Verronen: ”Hyvä näin”

Aviador Kustannus 2023

200 sivua

 

Maarit Verrosen novellikokoelma on uskomattoman helppolukuinen kirja. Ja samalla sen helppolukuisuus pettää sillä teksti jättää usein mieleen häilyvän ajatuksen siitä, menikö kaikki sittenkään oikein. Sitä kuvaa myös kirjan nimi ”Hyvä näin”.  Tuota sanontaahan käytetään yleensä silloin kun sovitaan jostakin asiasta ja ainakin toinen osapuoli epäilee tai tietää etteivät asiat menneet tasapuolisesti. Tuolla sanonnalla halutaan varmistaa, että asia on lopullisesti sovittu, eikä jälkipuheita tule. Kirjassa monet novellit päättyvät lausumattomasti tuohon samaan ajatukseen. Ihan kaikki ei ole kunnossa mutta olkoon ja usein myös siihen, että lukija oivaltaa jotain muuttamisen arvoista omaan arkeensakin tai yleisiin toimintatapoihin.

Kirjan novelleissa on kaksi tasoa: ”Maailma” ja ”Tiina”. ”Maailma” käsittelee yleisempiä asioita, tosin kuitenkin ihmisten kautta ja ”Tiina” enemmän yksittäisen ihmisen jokapäiväistä arkea. ”Tiina” ei kuitenkaan ole välttämättä yksi tietty henkilö, vaan hän voi olla kuka tahansa meistä. On upeaa, miten hienosti kirjailija löytää meidän arjestamme usein pieniä ja huomaamattomia käytäntöjä ja tapoja, joilla voi olla suuri merkitys.

Osa novelleista on pienimuotoisuudessaan hyvin koskettavia. Sellaisia olivat erityisesti ”Vanhus” ja ”Laiva”. ”Laiva” on novelli, joka meistä jokaisen pitäisi lukea. Se päätyy yksinäisyyteen ajautuneen ihmisen itsemurhaan.  Jokainen kokee sen tietysti tavallaan, mutta minä koin sen niin, ettei ihmiselle puhuminen pelkästään riitä. Ihmistä olisi myös kuunneltava ja hänet olisi saatava avautumaan, vain siten hänen ongelmansa voidaan purkaa. Pelkästään toiselle puhuminen ilman vastavuoroista kuuntelua, voi vain pahentaa tilannetta ja lisästä yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden tunnetta.

Osa novelleista on myös ”hauskoja”. Laitoin tuon sanan hauska lainausmerkkeihin, sillä osittain vahingoniloisuuteenhan novelli ”Maalivahti” perustuu.  Se on uskomattoman upea kertomus maalivahdista. jolla on selvästi elmomaisia ominaisuuksia. (Kaikkihan ovat lukeneet Juhani Peltosen kirjan ”Elmo”).  Maalivahdin lisäksi novellissa on ansiokkaan asiantuntevasti puututtu moniin jalkapalloa sekä pelinä, että hallinnollisena organisaationa vaivaaviin epäkohtiin. Nythän on niin, että sinne missä liikkuu raha, maine ja vaikutusvalta, pesiytyy myös korruptio, hyväksikäyttö ja epärehellisyys. Nämä ovat jalkapallossakin ylemmällä tasolla korvanneet ns. ”urheiluhengen”. Elmomainen maalivahti palauttaa omalla toiminnallaan arvot taas oikeiksi ja siinä on novellin hauskuus. Tärkein asia on kuitenkin novellin lopussa, se asettaa pohdittavaksi sen, onko jalkapallon sittenkään maailman tärkein asia. En paljasta novellin viimeisiä lauseita sillä, kun luette ne itse, niin lämmin tulvahdus tulee rintaan.

Kirjan novelli ”Maalivahti” on urheilutarinoiden klassikko ja sille pitäisi varata paikka urheilun kultaisessa galleriassa.

Novellit eivät anna meille toimintaohjeita, ne kertovat usein normaalista käytännöstämme ja jättävät lukijan pohtimaan olisiko sittenkin pitänyt toimia toisin. Novellien viimeiset lauseet usein vain toteavat yleisen käytännön. Kuten esimerkiksi novellissa ”Rangaistus”

”…Ja ennen kaikkea, Tiina ei halunnut häiritä tuota yhteisymmärrystä, niin valheelle perustuva kuin se olikin.”

Siinäpä meille miettimistä, vai onko hyvä näin.

Maarit Verrosen novellikokoelma ”Hyvä näin” on uskomattoman helppolukuinen kirja tavallisista arkisista asioista. Helppolukuisuus on pettävää, sillä lukijan mieltä jää askarruttamaan kunkin novellin jälkeen, oliko kuitenkaan hyvä näin.  Novellit ovat osittain vain sivun pituisia mutta vaikuttavia, koskettavia ja hauskoja. Kirjan novelli ”Maalivahti” on urheilutarinoiden klassikko ja vielä sitäkin enemmän. Kiitos kirjailijalle ja lukijoille on tiedossa nautinnollisia hetkiä.