Jaakko Aarniala: "Helsingejoen lapset"

 

 

 

 

Jaakko Aarniala: ”Helsingejoen lapset”

Basam Books 2024

400 sivua

 

Jaakko Aarnialan esikoisromaani ”Helsingejoen lapset tulee tarpeeseen. Useimmat meistä täällä asuvista tuntevat heikosti alueensa historiaa tai omia juuriaan pidemmältä kuin Helsingin synnystä saakka. Helsinki perustettiin Vantaanjoen suulle 1550 ja siirrettiin nykyiselle paikalleen 1640. Alueen tärkein kiintopiste Viapori rakennettiin 1700-luvun puolivälissä. Oikeastaan alueen historiaa tunnetaan yleisemmin vasta noista ajoista lähtien ja silloinkin oikeastaan vain kaupungin ja siellä asuvien historian kautta. Jaakko Aarnialan kirja ajoittuu pääosin vuosille 1495 – 1496, joten se laajentaa olennaisesti tietoamme alueen elämästä ja asukkaista, sillä vaikka kirja onkin romaani, ovat historialliset tapahtumat ajoitettu oikein, kuten myös oleelliset elämäntapaan ja elämisen ehtoihin liittyvät seikat. Tietyn paikallisen kiintopisteen antaa Helsingejoki ja Pyhän Laurin kirkko. Jaakko Aarnialan kirja antaa meille täällä asuville juuret, jotka meiltä ovat puuttuneet.  Olen itse kotoisin Pohjois-Karjalasta ja siellä meillä on Kalevala, josta voimme omia uskoa ja ylpeyttä.  Jos Jaakko Aarnialan kirja ei Kalevala olekaan, tunnen suunnatonta sympatiaa ja myötätuntoa kirjan ihmisille ja heidän kamppailulleen paremman elämän puolesta. Minun hautapaikkani on Pyhän Laurin kirkon hautausmaalla ja nyt tiedän pääseväni hyvään seuraan.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo pääasiassa Toukolan kylässä asuvan perheen lapsista ja heidän kauttaan myös muista alueen asukkaista. Kirjan johdannossa kerrotaan tarina perheen muodostumisesta ja asuinalueen, Toukolan kylän, synnystä. Kirjan alkuun koottu luettelo olennaista kirjassa esiintyvistä henkilöistä ja mainittu erikseen ne kirjan henkilöt, jotka ovat todellisia. Tämä esittely helpottaa kirjan lukemista.

Kirjan alku ihmisineen ja tapahtumineen tuntuu aluksi kaavamaiselta, vaikka tuo tarina Toukolan perheen syntyhistoriasta onkin raju. Tilanne muuttuu aivan toisenlaiseksi, kun perheen lapset pääsevät etualalle. Aluksi Mikael, joka joutuu nostoväkeen puolustamaan Viipuria. Nostoväki tekee marssien matkan Viipuriin ja joutuu siellä todella käytyyn Vatikiven taisteluun. Taistelussa suuri osa nostoväestä kuolee paetessaan ylitäyssä veneissä hävitystä taistelusta.  Sekasorrossa Mikael pakenee Viipurista. Tarina paitsi historiallinen koskettaa myös nykyaikaa. Kun Mikael ja muutamat hänen tapaamansa toverit ovat matkalla pois Viipurista, yksi heistä, Jacob Mikkelinpoika kertoo muille kokemuksistaan. Puheenvuorossaan hän kertoo, kuinka sotaan houkuteltiin huijaamalla ja vähättelemällä vastustajaa. Kyseinen puheenvuoro on aito esimerkki sotiin liittyvästä sotapropagandasta, jonka alaisena me nytkin olemme. Mutta huomaammeko me sitä nytkään. Sotaretkellä on vaikutuksia kirjan muihin tarinoihin, joten en kerro siitä enempää.

Mikaelin palattua kotiin on tarinassa perheen tyttären Kerstin vuoro. Hänenkin tarinansa on yhtä paljon historiaa kuin nykyaikaakin. Hän joutuu taistelemaan jatkuvasti asemastaan ja arvostuksestaan yhteisössä naiseutensa takia. Lisäksi häntä uhkaa jatkuvasti seksuaalinen väkivalta, eikä vain uhkaa, vaan hän joutuu sen uhriksi avioliitossaan. Nämä tarinat ovat tärkeitä sillä historian kautta me näemmä nykyhetkenkin todellisuuden selvemmin.

Kirjan viimeinen tarina keskittyy Johannekseen, jonka intohimona ovat kirjat. Kirjojen kautta hän joutuu seikkailuun, joka on huima ja kruunaa kirjan, joten en kerro siitä enempään. Seikkailu kuitenkin osittaa miten vahva valta kirkolla ja kruunulla oli aikaisemmi. Eikä ainoastaan niillä vaan myös niitä edustavilla henkilöillä ja kuinka häikäilemättömästi tuota valtaa käytettiin.

Kirjan saatesanoissa kirjailija hiukan viittaa siihen suuntaan, että kirja voisi saada jatkoa esim. Johanneksen ja Kerstin seikkailujen kautta. Kirja antaa siihen hienon mahdollisuuden, mutta toivoisin, että jatkoa tulisi myös kirjan Toukolan nuorimmaisten Timon ja Larsin osalta. Nuo vilpertit saavat kasvaessaan varmasti vipinää alueella ja olisi mukava seurata myös Helsingejoen ympäristön muutoksia.

Jaakko Aarnialan kirja ”Helsingejoen lapset” on historiallinen romaani nykyisen Helsingin ja Vantaan alueen ihmisten elämästä 1400-luvun lopulla. Se on historiallinen romaani, mutta monessa suhteessa myös nykyisiin ongelmiin tarttuva. Se on aiheiltaan tärkeä kirja, joka loppua kohden kasvaa uskomattoman kiinnostavaksi ja jännittäväksi tarinaksi, jota pitää lukea ahmien. Kirja on tärkeä myös siksi, että se antaa alueen asukkaille juuret menneisyyteen. Sitä auttavat vielä kirjaan liitetyt kirjoittajan saatesanat. Kiitos kirjoittajalle.

Inga Magga: "Puolikas"

 

 

 

 

Inga Magga: ”Puolikas”

LIKE 2024

284 sivua

 

Inga Maggan kirjassa ”Puolikas”, nimitys tarkoitta saamelaista, joka on irtautunut omasta syntyperäisestä kulttuuristaan ja kielestään ja tuntee itsensä sukunsa ja synnynseutunsa ihmisten joukossa osittain ulkopuoliseksi, puolikkaaksi.

Tämä on tärkeä kirja ei ainoastaan näiden puolikkaiden kannalta, heitähän on koko ajan enemmän, vaan kaikkien muidenkin kannalta, koska puolikkuuden syyt ovat usein siinä, ettei alkuperäistä kulttuuria hyväksytä valtaväestön keskuudessa ja koulujärjestelmä ja etenemismahdollisuudet ovat riippuvaisia valtakielen oppimisesta. Sama kohtalo on koskettanut myös karjalaisia.

Vasta viime aikoina on alettu ymmärtää minkä rikkaudet niin saamelainen kuin karjalaisenkin kulttuuri on suomalaisuudelle tarjonnut. Jos vähän, tai ehkei niin vähääkään, kärjistäisi niin ilman näitä suomalaisuuden historian suuruuksia pitäisi etsiä puukkojunkkareista ja rantarosvoista. Nyt meillä on heidän tilallaan niin tietäjiä kuin runonlaulajiakin.

Kirjan päähenkilö Ibbá alkaa etsiä omaa identiteettiään ja aluksi hän ajattelee puolikielisyys eli saamen kielen osaamattomuus on keskeinen ongelma. Muutenkin hän tuntee itsensä irralliseksi omasta kulttuuristaan – puolikkaaksi.

”… Etelässä kaukana sukulaisistani, tunsin puolestani irrallisuutta. Useimmiten tuossa tunteessa oli jotakin vapauttavaa ja pidin siitä, mutta toisinaan mieltäni vaivasi kysymys, kuka minä olin irti juuriltani, ilman heitä ja tuota paikkaa.”

Ibba yrittää aloitta saamen opiskelun, selvittää omia juuriaan ja aloittaa myös oman gáktin, saamenpuvun valmistamisen.  Kuvaus gáktin valmistamisesta kestää lähes koko kirjan ajan ja se ei suinkaan ole ompelutyötä, vaan saamelaisen kulttuurin ja elämäntavan läpikäyntiä. Kerrassaan upea osa kirjaa. Omien juurien läpikäynnin myötä Ibbálle selviää tosiasia, joka on meille kaikille tärkeä.

”…Tuntui vapauttavalta oivaltaa, ettei saamelainen identiteetti ollut vain saamen kielen varassa, vaan se muodostui myös yhteisten tapojen, arvojen ja ylipäänsä elävän saamelaisen kulttuurin ympärille. Tämä aika, paikka ja ihmiset itse piirsivät siihen oman kuvansa, eikä kulttuuri niinkään sitonut meitä vaan vapautti olemaan sitä, mitä olimme. Kulttuurillamme oli meidän kasvot.”

Kirja kuvaa Ibbán identiteetin etsimistä mutta meille muille lukijoille se on paljon enemmän. Se kuvaa saamelaisuuden historiaa ja n muuttumista sodanjälkeisenä aikana. Suomalaistapyrkimyksiä, saamelaislasten koulutuksen armottomuutta mutta myös saamelaisen omanarvontunnon ja kulttuuri nousua 1970-luvulta lähtien. Kirja on ehdottoman tärkeä meille kaikille.

Kirja kulkee hienosti eri aikatasoissa juonen vaatimalla tavalla. Siten se antaa hyvän kuvan saamelaisuuteen suhtautumisen historiallisesta kehityksestä ja muutoksista. Hienosti rakennettu juoni paljastaa vähä vähältä myös Ibbán juuria ja hieno tarina pitää otteessaan.

Kirjan ehdottomia helmiä on Máddjá-kummin kirje Ibbá:lle. Se on täynnä surumielistä hellyttää ja lempeyttä mutta myös saamelaisuuden kokemushistoriaa. Pelkästään kirjeen perusteella tunnistaa myös tunteen tasolla saamelaisiin kohdistuneen suomalaistamistoimenpiteiden vaikutukset. Teksti on niin kaunista, että tekisi mieli tulostaa se paperille ja taittaa pysyvästi rintataskuun. Ja niin tekisinkin, jos aihe olisi henkilökohtaisempi.  

Harvan kirjan osalta käy niin, että äkkiä huomaa elävänsä kirjan mukana omaa elämäänsä. Tämän kirjan osalta niin kävi useaan otteeseen, jopa niin, että tieto Máddján kuolemasta toi aidosti kyyneleet silmiin. Ja kyllä kirjan lasten elämä, erityisesti loma-aikoina oli minunkin elämääni. Vaikka lapsuuteni elinkin satoja kilometrejä etelämpänä.

Meidän parhailla kirjailijoillamme on kyky kuvata ihmisiä ja elämää lempeästi ja sydämellisesti vaikeista tilanteista huolimatta. Se antaa lukijalle aina paljon ja ehkä myös tärkeimmän – toivon.  Inga Magga on yksi tämän taidon osaavista. Tämä taito kirjoittaa ja ymmärtää ihmisiä on yksi syy sille, miksi kirjaa on nautinnollista lukea ja siitä tulee hyvä mieli.  Kirjan perussanoma, usein raskaskin, ei siitä yhtään himmene. Jo heti kirjan alkupuolella oleva tarina poikien kalaretkestä ja äidin huolenpidosta sai sydämen sykkimään lämpimästi. Näinhän minuakin lapsena kohdeltiin ja näin koin omankin elämäni hetket, minä onnellinen.

Inga Maggan kirja ”Puolikas” on huumaava lukukokemus. Kirjan päähenkilölle Ibbálle se on oman identiteetin etsimistä mutta meille lukijoille se nautinnollinen matka saamelaisuuden historiaan sotien jälkeiseltä ajalta. Tämä historia on kirjoitettu ihmisten kokemusten kautta, ihmisiä arvostaen ja kunnioittaen. Tämä kirja luetaan mutta myös koetaan syvällä sydämessä. Tämä oli yllättävimpiä ja hienoimpia kokemuksia aikoihin. Kiitos tekijälle.

Jukka Viikilä: "Hiekkalinnat"

 

 

 

 

Jukka Viikilä: ”Hiekkalinnat”

Otava 2024

169 sivua

 

Viikilän kirjoihin liittyy nykyisin aina vahvoja odotuksia. Kyllä ne odotukset tälläkin kertaa täyttyivät vaikka uusin kirja ”Hiekkalinnat” aiheuttikin lukiessa melkoisia mielialojen vaihteluja. Kirjan alkupuolella olin sitä mieltä, että tämä on Viikilän paras kirja toistaiseksi. Keskivaiheilla alkoi tuntua siltä, että kirja on enemmänkin selittely. Lähinnä päähenkilön oman toiminnan selittelyä. Tuumin, että kirjassa on kyllä takakannen mukaisesti seksiä, uskollisuuden ja suhteiden pohtimista mutta varsinaisesti se rakkaus (tunne) puuttuu.  Vähän myöhemmin alkoi kirja jo pitkästyttää mutta onneksi heräsi eloon. Kaikkinensa kirja on kyllä kiinnostava, taidokkaasti rakennettu ja hyvä.

Kyllähän kaikkien kirjojen, tai ainakin useimpien, osalta niihin suhtautuminen vaihtelee lukemisen edetessä.  ”Hiekkalinnat” rakentuu kuitenkin pienistä fragmenteista, joita liittäessään lukija myös tavallaan itse rakentaa kokonaisuutta. Tällaisessa tekstissä lukijan tunnevaihtelut ovat tavallista suurempia, kun kokonaisuus valmistuu vasta kirjan lopussa. Valittu rakenne sopii kuitenkin kirjaan erinomaisesti. Ja kirjan kansi, jossa on Jari Silomäen teos ”Sankaritarinoita (osa 1” kuvaa kirjaa ja sen rakennetta erinomaisesti (Suunnittelija Piia Aho). Harvoin käy niin, että kannen näkeminen vie ajatukset suoraan kirjan sisältöön.

Kirjan alaotsikkona on ”Erittelyjä rakkausromaania varten”.  Se olisi hyvin sopinut koko kirjankin pääotsikoksi, sillä pääosin kirja rakentuu naispuolisen päähenkilön kirjoittamista aforismityyppisistä jaksoista suhteestaan Juhaniin. Fragmentaarisuus luo kirjaan väljyyttä ja antaa siten tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Toisaalta aforismityyppiset jaksot antavat niille vahvemman merkityksen kuin tapahtumia kuvaava teksti.  Tämä on sekä hyvä, että huono asia sillä paikoitellen olisin halunnut kiistää jaksoissa kehittyneitä ajatuksia.  Osittain ne kuitenkin tuovat uusia näkemyksiä siihen, miten kahden ihmisen väliset suhteet kehittyvät ja elävät eteenpäin. En kaikilta osin kutsuisi tekstiä rakkaussuhteiden kuvauksesta sillä tarkastelu on monesti teknistä ja ulkopuolista. Rakkauteen kuuluva tunne ja heittäytyminen siitä osittain puuttuu. Tältäkin osin kirja on kuitenkin erinomainen ja kiinnostavasti kirjoitettu.

Jos kirjan alku on hyvä, niin kirjan loppuosa jaksosta ”60 vuotta myöhemmin” on huumaava.  En kerro siitä paljoa sillä vastassa on lukukokemus vailla vertaa. En ole koskaan lukenut tekstiä, jossa vanhuutta, vaivoineen ja väkisinkin iän tuomine muutoksineen kuvataan niin kauniisti. Vanhusta ja vanhuutta kunnioittaen.  Kirjan loppuosa on kruunu hienolle lukukokemukselle.

Jukka Viikilän kirja ”Hiekkalinnat” on upea kirja. Koko kirjan nimeksi olisi hyvin sopinut sen alaotsikko ”Erittelyjä rakkausromaania varten”.  Kirjan alkuosa rakentuu rakkausromaania kirjoittavan päähenkilön aforismityyppisistä jaksoista, jossa hän kuvaa suhdettaan toiseen päähenkilöön Juhaniin. Alku on kiinnostavaa mutta kirjan helmi on sen loppuosa ”60 vuotta myöhemmin”.  Se on kauneinta tekstiä vanhuudesta, jota olen lukenut. Tästä jaksosta vielä erityiskiitos kirjailijalle.