Maritta Lintunen: ”Halla”

 

Maritta Lintunen: ”Halla”

WSOY 2026

300 sivua

 

Maritta lintusen kirja ”Halla” koskettaa ja vaikuttaa monella tavalla. Harvoin minulla kyyneleet valuvat niin vuolaine, että viimeisiä sivuja on vaikea lukea. Ne eivät valu surusta, vaikka ollaan lähellä kuoleman hetkeä, vaan siitä hellyydestä ja ymmärryksestä miten Marita Lintunen saattaa henkilöitään eteenpäin ja siitä toivosta, jonka päähenkilö lopulta kohtaa. Lainaan tähän pienen pätkän lopusta, joka avautuu kyllä kaikille kirjan lukijoille.

”Elämä antoi nuoret minulle viimeiseksi lahjakseen. Kahteen otteeseen ehdin Emmankin kanssa jutella. Nykynuorissa on uudenlaista joustavaa viisautta. Jakun tyttö vielä lähtiessään kysyi, sopisiko että he Sampon kanssa alkaisivat pitää Hallaa omana piilopirttinään, kuiskasin Hannekselle, että joko sinä tulisit minua nyt vihdoinkin hakemaan, kun polulle lankesi pitkästä aikaa valoa.”

Kirja on uskomattoman taitavasti rakennettu monitahoinen kokonaisuus. Se rakentuu Hiljan rakkaustarinan kautta sukutarinaksi, jossa keskiönä on Halla, syrjäinen kotitila. Sukutarina ulottuu Isovihan-ajasta nykyaikaan ja se kerrotaan vahvojen naisten kautta. Naisten kautta koetaan Isovihan-aika, nälkävuodet, siirtolaisuus ja nykyajan syrjäseutujen tyhjeneminen ja kaikkialle, myös luontoon, ulottuva taloudellinen hyödyntäminen.

Kerronta naisten kokemusten kautta tuo historiaan uudenlaisen näkökulman – arjen kokemukset. Maailma näyttää erilaiselta niiden näkökulmasta, joiden on valmistettava pöytään jokapäiväinen ruoka, usein olemattomista aineksista, huolehdittava arkisista tehtävistä ja koettava vähättelyä ja sortoa. Kirjan historialliset tarinan Hallan naisten kohtaloista ovatkin elämänmakuisia ja koskettavia.

Kirjan sukuhistoria, vaikka se keskittyykin Hallaan, on kirjoitettu niin että jokainen lukija löytää siitä yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja sukuunsa, ainakin minulle toi mieleen muistoja kuvia isoäidistä ja elämästäni lapsena pienessä torpassa.

Tällaiset muistot ovat tärkeitä sillä yksi nykyihmisten ongelmista on juurettomuus. Sillä omiin juuriimme ja kokemuksiimme turvaudumme vaikeina hetkinä. Yksi kirjan sanomista onkin omien juurien tärkeydessä. Kaikilla ei ole Hallaa mutta muistoja on kaikilla. Ja tärkeimmät muistot löytyvät usein luontosuhteesta. Kodin puut ja pensaat, onkipaikat, puihin rakennetut majat, kätköt kuusen alla, joissa voi itkeä ja surra tai piiloutua kolttosien seurauksilta. Muistot niistä palautuvat luontosuhteen kautta muuallakin. Maritta Lintunen kuvaa kauniisti luonnon, kasvien, eläinten ja maiseman merkitystä ja niiden vaikutusta ihmismieleen. Ja luonnolla on todellakin muisti.

Sukuhistorian kannalta on erinomainen ratkaisu, että ajoittain kirjassa on luettelo sukuun syntyneistä esikoisista, joille alkuperäisen testamentin mukaisesti talo aina siirtyy. Luettelo täydentyy sukutarinan edetessä ja se on kirjoitettu samaan tapaan kuin Vanhan testamentin luettelo ”Ihmissuku ennen vedenpaisumusta”. Nerokas yksityiskohta.

Kirjan luku 8 ”Hallatuuli” on äärettömän tärkeä ja hieno. Siinä nyisen yhteiskunnan käytännöt tunkeutuvat päähenkilö Hiljan elämään. Se on niin tärkeä ja hieno, että se pitäisi jakaa kaikille sosiaalitoimesta ja erityisesti vanhusten hoidosta päättäville ja vastaaville. Hoitokotiin siirtyvä Hilja toteaa aivan oikein menevänsä ”säilytyslaitokseen”. Jakson tekstit siitä mikä ihmiselle vanhanakin on tärkeää ovat vastaansanomattomia.

Jakson nimi ”Hallatuuli” tarkoittaa tuulivoimaan keskittyvän yrityksen nimeä. Rakennelmat tuhoaisivat Hallan ympäristön luonnon ja eläintenkin elinolosuhteet. ”Hallatuuli” kuvaa hienosti sitä mitkä arvot yhteiskunnassamme ovat etusijalla. Onneksi kirjan loppua on kaunis ja antaa toivoa Hallalle ja lukijalle.

Maritta Lintunen on kirjoittanut uskomattoman tärkeän ja kauniin kirjan ”Halla”. Kirja rakentuu kauniin mutta ei kivuttoman rakkaustarinan ympärille mutta on ennen kaikkea kunnianosoitus aiemmille sukupolville ja heidän perinnölleen, vahvoille naisille ja luonnolle joka tarjoaa elämän edellytyksiä, ravintoa ja kauneutta. Mutta samalla se kertoo juurettomuuden vaaroista, liiallisesta taloudellisten arvojen korostamisesta ja ihmisen unohtamisesta ja siirtämisestä pois näkyvistä ”säilytyslaitokseen”. Tärkeä, koskettava kirja.

Riitta Jalonen: ”Henkivakuutus”

 

Riitta Jalonen: ”Henkivakuutus”

Tammi 2026

138 sivua

 

Hyvin usein jo muutamien sivujen jälkeen lukija, tai ainakin minä, jollakin tavalla aistii kirjan tunnelman. Riitta Jalosen kirjan osalta minulle tuli kirjasta mieleen sana lempeä. Tuo tunnelma säilyi koko kirjan ajan, vaikka kaikki tapahtumat eivät suinkaan olleet lempeitä mutta siitä huolimatta tapa katsoa maailmaa, ihmisiä, erilaisuutta huokui lämpöä ja ulottui myös lukijan rintaan. Kaiken kruunasi kirjan lopussa äidin toteamus ”Viekää tämä hellyys eteenpäin”. Sen Riitta Jalonen todella tekee. Kirja on mieltä lämmittävä lukukokemus.

”Henkivakuutus” on kirja muistoista tähänastisen elämän pituiselta matkalta. Äärettömän hienosti kirjoitettuna, ei suinkaan aikajanalle jaoteltuna, vaan niin kuin muistot putkahtavat esiin eli erilaisten tapahtumien, esineiden tai hetkellisten kokemusten kautta. Tämä kirjoitustapa tekee hetket eläviksi ja yksi lause saattaa viedä lukijan omiin muistoihin tai johtaa lukijan omiin ajatuksiin ja kokemuksiin. Esimerkiksi oheinen teksti, jolle on varattu kokonainen sivu: ”Hoivakodista soitetaan; ”Pääsetkö tulemaan niin pian kuin voit.””, on varmasti monelle tuttu. Minut se pakotti panemaan kirjan hetkeksi sivuun silmiin tuli usean sivun verran muistoja, kauniita ja lempeitä, omasta elämästäni.

Elämä saattaa erityisesti lapsena olla pelottavaa ja arvaamatontakin. Siksi kirjan tarina henkivakuutuskellosta toi mieleen ajan, jolloin pienikin turva tai varmuus lohdutti hetkillä, jolloin ei itsellä ollut keinoa selviytyä. Rahan päivittäinen syöttäminen toi varmuutta ja isän kyky saada kello käyntiin pelasti elämän. Tällaisista hetkistä meidän elämämme koostuu.

Kirja kertoo myös elinikäisestä ystävyydestä, niiden katkeamisista ja pienistä esineistä, jotka palauttavat asioita mieleen. Arjesta, mm pihakuusen kaadosta, joka johdattaa ajatuksia menneeseen mutta myös tulevaisuuteen. Olen itse ajatellut, ettei tulevaisuutta, ainakaan näin eläkeläisenä, kannata liiallisella suunnittelulla rajoittaa, vaan uskoa elämän ohjaukseen, mutta ei siihenkään liikaa.

Riitta Jalonen on syntynyt Outokummussa osoitteessa Pekkalantie 22. Hänen syntymänsä aikaan kotini oli tuosta osoitteesta parin kilometrin päässä ja olin aloittelemassa opintietä Kalattoman kansakoulussa. Ehkä lapsuuden kotipaikkojen läheisyys on tuonut hänen kirjansakin niin kotoisen tuntuisiksi. Ainakin ne sellaisia ovat.

Blogiini liitin kuvan, jossa on toisaalta kirjan ”Henkivakuutus” kansi ja vasemmalla puolella sisäkannen kuva Riitta Jalosen ensimmäisestä romaanista ”Enkeliyöt” (Gummerus 1990). ”Enkeliyöt” kirjan kuvassa näkyy päättäväinen ilme mutta myös hienoinen hymy, joka mm. ”Henkivakuutus” kirjan kansipaperin kuvassa on vapautuneen iloinen.  Liitin kuvan blogiin, sillä ”Henkivakuutus” on myös kirja siitä, ettei luovuudesta voi luopua. Kirjoittaminen on tapa ilmaista itseään ja tulee väkisinkin esille ja meidän lukijoiden onneksi se tekee sen nyt tässä kirjassa.

Riitta Jalosen kirjassa ”Henkivakuutus” hänen äitinsä sanoo ”Viekää tämä hellyys eteenpäin”. Minä käytän kirjasta sanaa lempeä mutta se tarkoitta kyllä samaa kuin äidin tarkoittama hyvyys. Kirjassa vaikeatkin muistot kerrotaan lempeästi ja ymmärtävästi. Muistot putkahtavat esiin arjen tilanteista, esineistä, tavoista ja synnyttävät ajatuksia ja luovuutta ja vievät myös lukijaa omiin muistoihinsa. Kaunis ja ajatuksia herättävä ja muistoihin vievä teos. Äidin korosta hellyys kulkee eteenpäin. Kiitos kirjasta Riitta Jalonen.