Riikka
Pelo: ”Kaikki elävä”
Kustannusosakeyhtiö TEOS 2019
613 sivua + liite 
#Ragnarrök-ryhmältä pidätyksen yhteydessä löydetyn käsikirjoituksen
lähteet 1 sivu
Rikka Pelon  kirja
sisältää  neljä  tarinaa: Alanin, Auran  ja Ellenin sekä  yhden tarinan muinaisuudesta. Näillä
tarinoilla on  kuitenkin  yhteys, joka 
meiltä  usein  jää 
huomaamatta,  mutta  jonka 
toivottavasti  löydämme  tämän 
kirjan  kautta.  Kirja osoittaa,  kuinka 
hätä ja tunteet ovat  samanlaisia,
 niin maahanmuuttajan  kuin 
pakkohoitoa pakenevan  tai
huoltajuuden menettäneen ja tytärtään surevan äidinkin osalta. Emme saa
luokitella hätää ihmisen, uskonnon, rodun tai 
aseman  perusteella. Siksi  näiden 
tarinoiden  liittäminen  yhteen 
on  tärkeää,  ja  sen  takia 
haluan  aloittaa nämä  kommenttini 
seuraavalla  lainauksella  kirjasta:
”Maailmassa on aina  vähintään kaksi puolta  hyvä 
ja paha. Ne täydentävät  toisiaan.
Mutta suurin osa maailmasta jää näiden kahden väliin, sellaiseksi, josta
ei  voi sanoa onko se  hyvän vai  pahan ilmentymä. Ja silti meidän pitäisi osata
tehdä oikeat valinnat. Siksi  tarvitaan
petoja ja siksi tarvitaan jumalia: siksi annamme tilaa pedoille ja jumalille.”
Kuinka  usein  teemme 
pahaa silloin  kun  luulemme 
tekevämme  hyvää  tai 
ainakin  oikein on myös  asia, josta 
kirja  puhuu.   Pakolaiskysymyksessä  asia 
on  selvä  mutta niin on myös  pakohoitoon 
otettujen  ihmisten  kohdalla. 
Kirja  pääsee uskomattoman  hyvin 
näiden  ihmisten  ajatuksiin 
ja  tunteisiin  ja 
tuo  ne esille.   Erityisesti 
alkuosassa  kirja  on 
hyvin  ahdistava  ja 
ahdistava  juuri  sen 
takia, että se  on niin  todellinen. Kirja on myös intensiivinen  ja erityisesti  lopussa niin kaunis ja traaginen, ettei  sitä 
tiiliskivimäisyydestään 
huolimatta malttaisi  laskea  kädestään.
Kirjan 
loppuosassa  on  myös koskettava  esimerkki 
kuinka liian usein tulkitsemme 
asioita  omien
ennakkoluulojemme  mukaan.  Tämä tapahtuu Auran  yrittäessä 
toimittaa  Alania  sairaalaan, 
kun  hänen  sydämentahdistimensa  alkaa olla lopussa.  Heidät 
tulkitaan   heti  huumeidenkäyttäjiksi  ja Alan lasten  hyväksikäyttäjäksi. Samanlaisen  kohtelun 
saavat  päivittäin  monet 
Auran  ja Alanin  kaltaiset. Vaikka  haluaisimme 
hyvää,  voivat  ennakkoluulot 
viedä  väärään  suuntaan. Monesti ennakkoluuloja  vielä 
täydentää  uskomus ”me tiedämme
parhaiten”. Alaniakin  kohdellaan  usein 
kuin  oppimatonta  lasta ja pelkästään sen  takia, ettei 
hän osaa kieltä, eikä  häntä  ymmärretä. Kun Alanin  ajatuksia 
seuraa, huomaa  miten  erilaisia ajatuksia  elämästä, uskonnosta ja maailmasta  eri uskontoihin ja erilaisiin  perinteisiin 
kuuluvilla  ihmisillä  on. Ilman 
suvaitsevaisuutta  ja  laajakatseisuutta  ei 
yhteisymmärrystä  helposti  synny. Kuitenkin,  kun 
mennään  riittävän  syvälle 
perinteisiin  ja  uskomuksiin, niin yhteinen  perusta 
sieltä  löytyy. Se  löytyy Auran 
ja Alaninkin  maailmoista.
Alanin  kautta  kirja antaa 
hienon  kuvan   jesidien 
perinteistä  ja sen  tunteminen 
rikastaa  myös  käsitystä 
omasta  perinteestämme.
Kielellä  on  kirjassa erittäin  suuri 
merkitys siinä, että  ilman  kieltä ihminen  syrjäytyy. Kieli  on kuitenkin 
myös  oman  identiteetin 
perusta, avain  perinteisiin.  On 
kuitenkin  olemassa  myös 
yhteinen  rakkauden kieli,  jonka 
avulla voidaan  ymmärtää  toisia 
ihmisiä  rodusta, uskonnosta  ja 
asemasta  riippumatta.  Kirjassa 
on hieno  runollinen  pätkä 
kielestä  ja  se kannattaa 
lukea  ajatuksella.  Lainaan 
siitä  tähän  vain 
pienen  pätkän:
”…
                      Kieli syntyy meistä.
            Tämä on kaiken elävän kieli.
  Tässä kielessä ei ole lakia eikä järjestystä.
Tämä on hylätyistä sanoista
syntynyt kieli.
Tämä on hyljeksittyjen ja alistettujen
kieli.
          Tämä on tulevan maailman kieli.
   Tämä on valituksen kieli ja ilon kieli. Tämä
on kielen loppu, sen ääri.
      Tämä kieli on särkynyt.
         Tämä kieli on kiveä.
       Tämä kieli hengittää.
   Tämä on kieli, jolla ei ole nimeä.
…”
 Muun  ohella kieli 
on kirjassa  myös  rooliasu, jota  nuorten 
tyttöjen  puhetyyli  edustaa. Tämä on sitä v...ttu-painotteista  kieltä, 
jota  arjessa  jatkuvasti 
kuulee. Sen  perusteella  ei ihmisiä 
saisi  kuitenkaan  aina luokitella, vaan  ymmärtää se 
osaksi omaa  tai  ryhmän roolia.
Kirjan 
loppupuolella  korostuu se,  että apua 
on  myös  tarjolla. On 
ymmärtäväisiä  ihmisiä,
vapaaehtoistyöntekijöitä,  paperittomia  auttavia 
lääkäreitä, vapaaehtoisia 
tulkkeja  mutta  se 
ei  riitä,  kun 
olemme  rakentaneet  tunteettoman, taloutta  painottavan 
hallinnon ja sitä 
kritiikittömästi  toteuttavan  koneiston.
”Talouden kriisistä vain
oli tullut vallitseva asiantila: alijäämä, budjettivaje, välttämättömät
leikkaukset, kaikkien on osallistuttava, kaikkien on tehtävä uhrauksia. Elämä
ja kuolema. Kustannus  ja tulos.”
Jopa tiedottoman Auran 
elintoimintojen pysäytystä oltiin asettamassa talouden  vaakakuppiin. Alan  toteaa 
tämän  vielä  selvemmin samalla  kun toteaa, ettei  hänellä 
ja  hänen sanomisillaan  ole 
mitään  merkitystä päätöksiä  tehtäessä:
”Silti  he pitävät 
huolen siitä, etten  kuole. En
ainakaan omasta vapaasta tahdostani. Heille 
on tärkeää, että en  kuole  vielä, en nyt kun olen vielä heidän
käsissään. Se kuolenko jossakin  muualla,
ei ole heidän asiansa. Heidän vastuunsa loppuu, kunnes he ovat  lähettäneet minut valtionsa ja löyhän
liittonsa rajojen sisältä pois. He ovat vastuussa vain siitä, että  noudattavat lakia ja määräyksiä. Mistään
muusta he eivät  välitä. Mutta jonain
päivänä he tietävät olleensa vastuussa. He ovat vastuussa elämästä ja
kuolemasta.”
Kirja  nostaa  esille 
myös  nuorison tuskan  ja 
huolen  tulevaisuudesta. Niiden
seurauksena yhä useampi  nuori
vaipuu  kooman  tapaiseen 
tiedottomuuteen. Monet aikuiset 
reagoi tähän oireiluun tavalla, johon nuoret usein törmäävät:
”mehän  olemme  antaneet 
teille  kaiken  mitä  te  olette 
pyytäneet. Tehneet  maailman
valmiiksi. Mitä  te  vielä vaaditte ?”  Kirjan tarinassa muinaisuudesta on osa ”Tytär
puhuu”, ja siellä on tavallaan 
vastaus  tähän:
”Emme ole rikoksentekijöitä.
Kannamme teidän puhumattomien rikostenne 
jälkiä itsessämme. Emme ole syypäitä kohtaloomme, emme luonnon
tuhoutumiseen, taivaan romahdukseen, emme nälän ja vihan vuosiin.
Olemme pyhiä lapsia, väärään
vuoteen syntyneitä. Koskemattomia. Emme voi kohtalollemme mitään, vaikka
valitsisimme oikean  ja  hyvän. Te valitsitte puolestamme. Te veitte
meiltä tulevan maailman. Ajatte meidät pois, jotta te pystyisitte elämään kuten
olette aina eläneet. Meidän poissaolostamme tulee teidän olemassaolonne ehto.
Olemme  aina läsnä, silloinkin kun
olemme  poissa. Olemme salattu  periaatteenne.”
Kirjan  loppu  on 
järkyttävä  ja  kaunis 
mutta  siinä  on myös 
toivoa. Susipäät  antavat  meille 
myös  ohjeita  eteenpäin. Annammeko  niille mahdollisuuden.
Kirja  sisältää
valtavasti  ajatuksia ja  tarinoita 
tarinoiden  sisällä. Olen
halunnut  välttää  juonipaljastuksia  ja kirjannut 
tähän  vain ensimmäisen  lukukerran 
tuottamia  ajatuksia ja  riipaissut 
vain kirjan  pintaa. Tämä on tärkeä 
kirja. Tämä  kirja elää tässä  hetkessä ja 
tulevassa,  mutta  ei 
ilman  historiaa  ja 
perinteitä. Kirja  korostaa  myös kaiken 
elävän  yhteyttä, asiaa,  joka ehkä onkin  olemassaolon 
jatkuvuuden  edellytys. Kaikkien  jotka pitävät 
itseään ennakkoluulottomina 
pitäisi  lukea  tämä 
kirja  ja  varsinkin 
niiden, jotka  ehkä  tietämättäänkin kantavat epäluuloja  sisällään. Ja tietysti  kaikkien, 
jotka  pitävät  hyvästä kirjallisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti