Doris
Lessing: ”Eloonjääneen muistelmat”
OTAVA 2007, kirja on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran
1988
218 sivua
Suomentanut Kyllikki Villa
Englanninkielinen alkuteos ”The Memoirs of a Survivor”, 1974
Facebook-ryhmässä “Kirjallisuuden  ystävät” kysyttiin,  mistä 
Doris Lessingin  teoksesta  kannattaisi 
aloittaa. Ehdotin  kirjaa
”Eloonjääneen muistelmat”,  sillä  muistan 
kirjan  tehneet ainakin  minuun melkoisen  vaikutuksen, 
kun sen  luin  ensimmäisen 
kerran. Ja niin  se  todella 
näytti  tehneen, sillä  kun 
päätin ottaa  kirjan uudelleen lukuun,
löysin  niitä  hyllystäni 
kaksin  kappalein.
Kirja  on
dystopia  ilman  dystopiaa. Se on  kuvaus yhteiskunnan, ihmisten  ja ihmisten 
käyttäytymisen  muutoksesta tuhoutumista
kohti etenevän kehityksen  aikana. Kirja
on tavallaan  yleispätevä  kuvaus 
tällaisesta  kehitysvaiheesta.
Tyypillistä  on, ettei  tapahtuman syistä tai lähtökohdista  puhuta 
sen  oikealla  nimellä, vaan 
puhutaan  ”siitä”.
”Kaikkialla oli samanlaista.
Mutta ehkä olisi parempi kehitellä tätä aihetta myöhemmin, tyytyä tässä vain
huomauttamaan että se-sanan käyttäminen on aina kriisin, yleisen pelon merkki.
Sellaisista sanonnoista kuin: ”Miksi hitossa he ovat niin kykenemättömiä!” ja
”Taivas, asiat ovat kamalalla tolalla!” tai vain ”Asiat ovat huonosti” on  pitkä matka sanontoihin ”Se on alkamassa
täälläkin” tai ”oletko kuullut mitään siitä?””
Se sanan  käyttäminen
tekee  tekstistä entistäkin  yleispätevämmän. Se  sanan 
tilalle  voidaan   vaihtaa 
ilmastonmuutos, pakolaiskriisi tai 
mikä  muu  tahansa, 
niin silti yleiskuva 
kuitenkin  säilyy. Yleiskuva,  josta 
meidän  kannattaa  ottaa 
oppia  ja  viisautta.
Vaikka monessa ns. kriisissä 
emme  ole  olleet 
lähelläkään lopulliseen  tuhoon
johtavaa kehitystä,  muualla  kuin 
pakolaisten  lähtömaissa,
ovat  ihmisjoukkojen   toiminnat 
olleet  yllättävän  tarkasti 
kirjan  mukaisia. Niin  on 
ollut pakolaisten  suhteen ja
pakolaisiin  suhtautumisen  suhteenkin. Ilmastonmuutoksen  osalta saattaa  kuitenkin 
olla niin, että meidän sitä 
ymmärtämättä, olemme  jo  menettäneet 
pelin.
Kirja osoittaa  kuinka
tilanteessa, jossa laajamittainen tuho tai rappeutuminen  on edessä, kuitenkin  kiinnitetään 
huomiota pieniin  asioihin.
Uutisissa  ja lehdissä  saatetaan keskittyä yhden lapsen  ryöstöön 
ja asiaa jauhetaan etusivuilla päivä- ja 
viikkokausia  tai  asukkaat 
perustavat komiteoita 
vastustaakseen  häiritsevää  teatteriryhmää  tai 
pakolaisten  sijoittamista
naapurustoon. Varsinainen tuhon lähde jää paljon vähemmälle huomiolle.
Kaikki  nämä  ovat 
esimerkkejä  siitä,  kuinka todellisuutta  paetaan. Todellisuutta,  joka 
tuntuu  liian  suurelta 
käsitettäväksi  tai  muutettavaksi.
Ns. pakolaiskriisin 
aikana  meillä  Suomessa 
jotkut  ryhmät valittivat siitä,
että  saapuneet  pakolaiset 
olivat  nuoria  miehiä. 
Tässä  kirjassa, joka on ilmestynyt  vuonna 1974, Doris Lessing  antaa 
tällekin  selityksen.  Kirja 
kuvaa  hienosti  ryhmien 
syntyä. Ryhmien, jotka 
lähtevät  etsimään  elämän 
edellytyksiä  muualta.  Aluksi 
nämä  ryhmät  muodostuvat 
nuorista miehistä  ja  kriisien 
pitkittyessä  näihin  ryhmiin 
sitten  liittyy vanhempaakin  väkeä 
ja  perheitä. Tämä  ryhmien 
muodostumisen  kuvaus  ja 
niiden  arvojen  muodostuminen 
on kirjan  hienoimpia  jaksoja. Meidänkin  pitäisi ymmärtää  paremmin erilaisten  ryhmien syntymisen  syitä 
ja mekanismeja. Jos emme 
tätä  ymmärrä, ristiriitaiset  ryhmät ja 
ristiriitojen kärjistäminen omien 
näkemysten ylikorostamisella  ja
niiden määrittelemisellä  ainoiksi  oikeiksi, voivat vaikeuttaa,  lopulta kuitenkin yhteisten,  tavoitteiden 
saavuttamista. Voi  olla,
että  joudumme  toteamaan 
kuten  Lessing  kirjassaan:
”Me näimme, vaikka en sitä
vielä silloin tajunnut, kuinka lauma, jengi, heimo oli syntymässä. Olisi
mukavaa jos voisin nyt sanoa että olin selvillä siitä mitä tapahtui silmieni
edessä. Tällä hetkellä olen sitä mieltä että olin silloin sokea.”
Ryhmien runko 
muodostuu  lähes  aina 
nuorista. Ja nuorien osalta tulisi 
muistaa yksi  olennainen  asia, jota Lessing  kuvaa 
hyvin. Kriisin  oloissa nuoret
kasvavat tai oikeastaan aikuistuvat 
paljon  nopeammin  kuin 
muuten. Se ei  poista  koulutuksen 
ja  opiskelun  tärkeyttä heidän osaltaan, mutta korostaa
sitä, että koulutuksen  sisällössä  ja muodossa 
olisi  tämäkin  otettava 
huomioon.
Nykyisen 
ilmastoliikkeen  keskeisiä teemoja
on  että tekoja tarvitaan nyt, eikä  syyttä. Tätäkin  asiaa Doris Lessing  on 
jo  tuolloin  kuvannut:
”Aivan samalla  tavoin kuin yläpuolellamme olevat ihmiset
jotka käyttivät kaiken aikansa ikuisiin ja loppumattomiin konferensseihinsa
puhuen siitä mitä parhaillaan tapahtui, mitä tulisi tapahtumaan, mitä he
hartaasti toivoivat saavansa tapahtumaan – mutta eivät tietenkään koskaan
saaneet – mekin puhuimme. Me nimitimme heitä Suunsoittajiksi… ja vietimme  itse joka päivä tuntikausia puhuen ja
kuunnellen toisten puheita.”
Hyvin usein 
yhteiskunnallisten päätösten 
tekemisen  esteenä  ovat ryhmäedut, jotka  ajavat 
jopa  yhteiskunnan etujen  yli. 
Kirjassakin virka- ja 
hallintokoneisto palvelee  ja  suojelee valtaapitäviä  ja 
rikkaita. Vaikka  kaikesta  on pulaa, rahalla  saa  
etuja ainakin  lahjusten  kautta.
Tuhoutuvan 
yhteiskuntarakenteen  myötä hylättyjen  lasten 
määrä kasvaa. Lasten joilla ei 
ole kokemusta perheyhteisöstä, koulusta tai turvallisesta  elämästä, 
ainoastaan  keinoista  selvitä 
hengissä. Kirjassa heitä yritetään sosiaalistaa  mutta 
tuloksetta. Kirjan  loppu  kuitenkin osoittaa, etteivät he ehkä
sittenkään  ole  toivottomia 
muualla  kuin tuossa  tuhoutuvassa 
yhteiskunnassa.
Kirjan  loppu  on 
minusta  kaunis  ja toiveikas. 
Kirjassa kertojana toimivan 
talossa  on seinä, jonka  takana on 
toinen  maailma. Seinä avautuu  ajoittain 
ja paljastaa  takaansa  kuvia 
menneestä  maailmasta. Kirjan  lopussa 
seinä avautuu  ja  toisen 
maailman nurmikolla  oleva  muna 
avautuu ja sieltä  tulee  nainen, joka 
ohjaa  päähenkilöt  ja myös nuo kadotuksen  lapset kokonaan toiseen  maailmanjärjestykseen. Minusta on olennaista,
että tuo ohjaava henkilö on nainen. Ehkä se myös antaa  viitteitä uuden maailmanjärjestyksen  perustasta ja arvoista.
Tämä on tärkeä  kirja
ja vaikka  onkin dystopia, niin ei suinkaan
samalla tavalla kohti  äkillistä,
selvästi määriteltyä  tuhoa kohti  kulkeva, kuin 
monet  muut vastaavat teokset.
Minusta mm. Emmi Itärannan ”Teemestarin kirja” on selvästi  sukua 
tälle  kirjalle. Hitaan  kehityksen 
kuvaus  on tärkeä,  sillä 
löydämme  siitä  yllättävän 
monia  omia  ja oman 
yhteiskuntamme  piirteitä. Ja  tärkeintä 
on ymmärtää, että esimerkiksi 
ilmastonmuutoksessa 
toimenpiteitä  tarvitaan NYT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti