Joseph Conrad: "Pimeyden sydän"

 

Joseph Conrad: ”Pimeyden sydän”

OTAVA 2010 (Seven-pokkari)

160 sivua

Suomentanut Kristiina Kesävuori

Alkuperäisteos ”Heart of Darkness” 1902

Ensimmäinen suomenkielinen laitos 1968

Alkusysäyksen tutumiselleni Joseph Condrad:n kirjoihin  antoi Peter O’Toole. Hänen suorituksensa elokuvassa ”Arabian Lawrence” oli  niin vahva, että  hänestä  tuli ehdoton suosikkini. Minulla  on vieläkin samanlainen  arabimiesten käyttämä päähuivi  kuin  hänellä tuossa elokuvassa. Muutamaa vuotta  myöhemmin teattereihin  tuli elokuva ”Lordi Jim”, jossa Peter O’Toolen näyttelijäsuoritus oli ehkäpä vieläkin vahvempi. Tuo elokuva perustui  Joseph Conradin kirjaan ”Lordi Jim”. Sieltä saakka, 60-luvulta, Conradin  kirjat  ovat  olleet säännöllisesti  toistuvaa lukemistoani. 

Vuosien kuluessa on vain vahvistunut käsitys, että ”Pimeyden sydän” on Conradin paras  kirja.  Kirja on  ollut perustana  myös Coppolan  elokuvalle ”Ilmestyskirja. Nyt!” mutta en halua verrata niitä, sillä molemmilla on omat ansionsa.  Lisäksi mm.Peter Høeg on kirjoittanut, ehkäpä kirjan innoittamana,  novellin ”Matka pimeään sydämeen” (kirjassa ”Kertomuksia yössä”). Siinä tosin  matka tehdään rautateitse Kongojoen suulta alkaen.

Vasta viimeisillä lukukerroilla  olen huomannut,  kuinka  kolonialisminvastainen tämä  kirja  on. Heti  kirjan alussa Condrad samaistaa  roomalaisten valloitusretket Britanniaan  eurooppalaisten  valtioiden ryöstö- ja valloitusretkiin  Afrikassa. Tämä rinnastus oikein hätkähdyttää, mutta samasta asiastahan niissä on kysymys, vaikka harvoin  brittiläiset hyväksyvät afrikkalaisten vastarintaa samalla tavalla, kuin omaa sankarillista taisteluaan roomalaisia valloittajia vastaan.

”…Eivät he olleet väkeä joka asuttaa maita, heidän hallitustoimensa olivat pelkkää nylkemistä, eivät muuta, niin epäilen. He olivat valloittajia, ja valloittamiseen tarvitaan vain raakaa voimaa – turha kerskailla kenenkään jolla sitä on, sillä voima on pelkkä sattuma, joka johtuu toisten heikkoudesta. Pelkästään anastamisen himosta he anastivat mitä käsiinsä saivat. Se oli  silkkaa ryöstämistä ja väkivaltaa. laajamittaista törkeää murhaamista, ja miehet syöksyivät siihen ummessa silmin – niin kuin sopiikin niiden, jotka käyvät käsiksi pimeyteen.”

 Myös kirjan ensimmäiset  kuvaukset Kongojoen suistosta ja hänen siellä näkemästään afrikkalaisten apulaisten, orjien ja ”vankien” kohtelusta ovat  vaikuttavia. Jossakin vaiheessa kirjan päähenkil Marlowe, toteaakin henkilölle, joka kutsuu alkuasukkaita kapinallisiksi:

”Kapinallisten! Minkähän nimityksen kuulisin seuraavaksi? Oli puhuttu vihollisista, rikollisista, työntekijöistä – ja nämä olivat kapinallisia.”

Ei paikalle saapuneista eurooppalaistakaan kovin myönteistä  kuvaa anneta, he käyttävät valtaansa ja ovat saamattomia.  Asemalla oli ollut mm. tiilentekijä, jo toista  vuotta, mutta koko asemalla ei näkynyt tiilenmuruakaan. Hän odotti onneaan ja norsunluuta:

”Koko asemalla vallitsi vehkeilyn ilmapiiri, mutta mihinkään se ei johtanut tietenkään. Se oli yhtä epätodellista kuin kaikki muukin – koko yrityksen muka ihmisystävälliset vaikuttimet, heidän puheensa, heidän tapansa hoitaa asioita, heidän näennäinen työntekonsa. Ainoa tunne oli toive, että pääsisi kauppa-asemalle missä saisi norsunluuta ja voisi siis ansaita prosentteja. Siitä kaikki juonittelu ja parjaamiset ja viha – mutta että joku olisi tosissaan nostanut pikkusormeakaan – ei toki.”

 Kuitenkin  kirjan päähenkilön Marlow:n tehtävä on selvä. Hän on kapteenina jokilaivalla,  joka  kauppakomppanian toimeksiannosta kuljettaa rihkamaa, joita vaihdetaan arvokkaaseen  norsunluuhun ja kerää joenvarren asemilta saaliin eteenpäin vietäväksi. Välttämättä ei edes käydä vaihtokauppaa, vaan norsunluu ryöstetään. Laivan päätepisteessä  toimii Kurz, joka on kirjan  toinen  päähahmo.

Kirjan loppu ja Marlowen ja Kurz:n kohtaaminen  on kirjassa monitulkintainen asia. Kirjan esittelytekstissä todetaan: ”Pimeyden sydän on kuitenkin ennen kaikkea kertomus norsunluuvälittäjästä Kurzista, miehestä, joka Afrikkaan tullessaan uskoo omaavansa korkeat ihanteet, mutta joka nopeasti menettää suhteellisuudentajunsa ja sortuu mielihaluihinsa.” Minusta tämä tulkinta on täydelleen väärä.  Kurz:n ongelmana on ennen kaikkea kauppakomppanian toiminta, sen asenteet  ja vallitseva kolonialismi. Afrikan kanssa hän on sovussa. Vaikka  Kurz on kirjassa vaikuttava  henkilö, on  kirjan tärkein anti   kolonialismin ja sen  toiminnan kuvaus. Pimeyden  sydän ei suinkaan  ole Afrikassa, vaan siirtomaita valloittavien rinnassa.

Tämä kirja on edelleenkin ajankohtainen ja hyvä. Se muistuttaa meitä siirtomaakauden ajasta ja mihin jamaan  Afrikkakin siirtomaapolitiikalla ajettiin. Kunnollinen toipuminen siitä on vielä kaukana edessä.