Johanna Laitila: "Synty"

 

 

 

Johanna Laitila: ”Synty”

Otava 2021

240 sivua

 

Tämä  on  kirja, jonka  loppuosassa  purkautuu ja  avautuu,  kiinnostavalla ja  yllätyksellisellä  tavalla,  niin  paljon  kirjan  sisällön  synnyttämiä arvoituksia  ja  patoutumia,  että  yritän  välttää  kaikkia  olennaisia  juonipaljastuksia.  Lopun  ratkaisut  vaikuttavat  myös  niin,  että  luetun  kokee  osittain  uudella  tavalla. Kirjan  tapahtumat  ja ”juoni”  ovat  kuitenkin  vain  yksi  asia. Kirjassa  on  paljon  muutakin, johon  kannattaa  kiinnittää  huomiota.

Yksi  asia, johon  kiinnitin  huomiota  on,  että ihmisen  tunteet  ja  aistien  välittämät  asiat  muutetaan  usein  fyysisiksi  kokemuksiksi.  Tässä  on esimerkki  kirjan  alusta:

”…Nyt ääni oli jotain  muuta kuin aiemmin kuulemaani jäsenten ojentelua  ja suolenliikkeitä. Se eriytyi seinästä makeana liemenä, kuin pihka puun kyljestä. Ääni muutti koko ajan olomuotoaan, kuin seireenin ääni, joka oli tiivistynyt vastustamattomaksi tuoksuksi  ja kosketukseksi. Se notkui  seinän  läpi, taivutti sitä  kaarelle, riuhtoi minua puoleensa, nyki niskavilloista ja näykki korvalehteä, enkä voinut muuta kuin hivuttautua hiljalleen patjalla kohti seinää, lähemmäs ääntä.”

Mielenkiintoinen  kokeilu,  sillä  asioiden  käsittely  näin,  voi laajentaa  kokemuksen sisältöä  tai  hämärtää  sitä. Ainakin  se  tuo  uutta. Minun  kokemukseni  oli,  että tämä  käsittelytapa  muutti  monet  asiat  raadollisemmiksi tai  jopa  rumemmiksi.

Osa  tästä  kokemuksesta  saattoi  aiheutua  kielestä.  Asioiden  kuvailu  on  runsasta  ja värikästä. Paikoin  jopa  liiallisuuksiin  saakka.  Mutta  siellä  missä  liiallisuus  vältettiin,  kieli  oli  paikoitellen erittäin  kaunista  ja  nautinnollista  luettavaa.

Toinen  olennainen  asia  on  kirjan  biologinen  lähestymistapa asioihin, jopa  yhteiskunnan  toimintaan. Tämä  tuo mielenkiintoisia  näkökulmia,  kun  arvioidaan  ihmisyhteiskuntien  käyttäytymisen ja  kehittymisen  historiaa.  Kirjassa esimerkkinä  on  muurahaisyhteiskunta  ja  muurahaisilla  on  kirjassa  muutenkin  symbolista  merkitystä. Minusta kuningatarmuurahaisen  häälentoon  liittyvä  osa  viittaa  selvästi  vallankumoukselliseen  vallanvaihtoon:

”…Näin, että  nyt se oli valmis jättämään pesän, nousemaan ylös ja lähtemään häälennolleen. Hedelmöittymään, luomaan oman valtakuntansa tai valtaamaan sen toiselta kuningattarelta, syömään vanhan  kuningattaren  pään, rouskuttamaan kaadetun kruunun hampaissaan ja painamaan uuden  kruunun päähänsä, munimaan munansa siihen, muiden rakentamaan pesään, keskelle vieraita hajuja.”

Kirjaan  tämä  biologinen  ajattelutapa  tuo  mielenkiintoisen  lisän,  mutta  ihmisyhteiskuntien  kattavaksi  maailmanselitykseksi  siitä  ei  ole. Siihen  kirjassa  ei  toki  pyritäkään.

Kirjan  tarina  rakentuu  henkilön, jota  kutsun  tässä Aleksanteriksi,  ympärille. Hän  toimii  venäläisen, valtiollista  poliisia  pakenevan,  venäläisen  lehtimiehen  avustaja.  Tuon  tarinan  rinnalla paljastuu  vähitellen  myös  Aleksanterin  oma  tarina. Tämä  tarina  on  paljon  monimuotoisempi  miltä  aluksi  tuntuu. Suhde  lehtimieheen  kasvaa  välinpitämättömyydestä  suhteeksi,  jossa  viha  ja  rakkaus kamppailevat  niin,  että  lehtimiehen  lähdettyä Aleksanteri  kokee  itsensä  hylätyksi. Tämä  yhteys  lehtimieheen  tuo kirjaan  myös  yhteyden  Venäjän  vallankumoukseen

Aleksanterin omasta tarinasta  olisi  halunnut  enemmänkin  tietoa. Hänen   päätöstensä  perusteista  ja  yhteiskunnan  suhtautumisesta  hänen  ratkaisulleen.  Nyt  niistä  saa  vain  viitteitä. Mutta  tuntuu  siltä, että  biologisen  näkökulman  korostaminen  on  tärkein  osa tätä  kirjaa.

Kirjan lopussa  on mielenkiintoista  pohdintaa ruumiista  ja sen  omistuksesta  sekä siitä  mikä  on  mies  ja  mikä  nainen.  Tämä  on kirjan  hieno  kiteytys:

”Oliko ruumis mitään muuta kuin rukous, aamen, aamen, aamen. Tai  pikemminkin  taikasana, hokkuspokkus.

   hoc est corpus

  tämä on minun ruumiini

  minun ruumiini tämä on

  ruumiini minun tämä on

Tämä  kirja  ei  ole  helppo  luettava. Se  pitää  salaisuutensa  loppumetreille  saakka. Se  palkitsee  avoimin  silmin  kirja  lukevat  mutta  jättää  myös  pohdittavaa  ja ristiriitaisia  tunteita. Kielellisesti  kirja kuvaa  asioita  paikoin  kauniisti  ja  paikoin  raadollisen  rumasti ja  usein  liioitellusti.

Miksi  kuitenkin  pidin  tästä  kirjasta? Kirja,  joka  ei  jätä  välinpitämättömäksi ja panee ajattelemaan, on  paikkansa  ansainnut.