Sirpa Kähkönen: "Vihreä sali"

 

 

 

Sirpa Kähkönen: ”Vihreä sali”

Otava 2021

315 sivua

Kuopio-sarjan  9. kirja

 

”Vihreä Sali”  on uskomattoman  kaunis  kirja. Sen  kauneus  ei synnyt todellisuuden  kaunistelusta, vaan  siitä  inhimillisestä  lämmöstä, jolla  vaikeatkin  asiat käsitellään, ymmärtämisestä, ystävyydestä  ja  auttamisesta. Ei arki  ole sen parempaa  tai helpompaa  kuin  missään  muuallakaan,  mutta kirjan  ihmiset tekevät toiminnallaan  siitä paremman. Tämä  on  kirja, joka  on  kirjoitettu  sydämestä  sydämeen. Ymmärtäen  ja  myötäeläen,  suoraan  lukijan tunteisiin, kokemuksiin  ja  muistoihin.

Kirja  on  sisällöltään  rikas  ja  se  laajentaa  ja  syventää Kuopio-sarjan  kokonaisuutta. Käsittelen  tässä  pääosin  vain kirjan  nuorten  kasvutarinaa.  Se  on minusta monella  tavaa  tärkeä  ja olin  itse kirjan kuvaamana aikana,  vuonna  1964,  17-vuotias  ja  siirtymässä kouluajan lapsuudesta opiskelijaelämän  nuoruuteen. Nuorten  maailma  palautti  mieleen  omat kokemukset  ja  kasvamisen  ilot  ja  tuskat.

Kirjan  kolmen  nuoren ja erilaisen  ihmisen  kasvutarina  on  minusta tärkeimpiä ja hienoimpia  tästä  asiasta  kirjoitettuja. Se  kertoo  kasvamisesta lapsuudesta  nuoruuteen ja  nuorena  olemisesta  lämmöllä, ymmärtäen  ja  samaistuen.  Jakso  kuvaa  hienosti  nuoruuden  herkkyyttä, haavoittuvuutta  ja  sitä, kuinka  ongelmat  saattavat  johtaa  äärimmäisiin  ratkaisuihin, jopa  itsemurhaan  saakka. Kun  jakson  lukee, ymmärtää, miten  tärkeää  nuorelle  on  myös  turvasatama, koti  tai  ystäväpiiri. Se  kuvaa  myös  miten  tärkeää  ystävien  lisäksi  voi  olla  musiikki, astronomia  tai  runous.

Lainaan  tähän  yhden  nuoren, Irenen, ajatuksista  toivottomuuden  hetkellä. Kun suhde  äitiin on kriisissä:

”Luovutin  silloin, annoin  toivon  mennä, koska  ilman sitä oli helpompi  elää. Ja kun päästin toivosta, olin viisas, niin viisas kuin seitsemäntoista  vuotias voi olla – annoin sen  mennä tielleen, ennen kuin se surmattaisiin. Koska jos se eli, edes jossain, se saattaisi  myös  palata, vaikka sitten  kuinka kaukaisena aikana.”

Kun  nuoret  joutuvat  pulaan, pelkää Irene  saavansa potkut  töistä:

”Potkut saisin, se  oli selvää. Ja työpaikka oli tärkeä: työtä tekemällä pääsisin joka päivä  lähemmäs sitä tilannetta, jossa minun ei tarvitsisi anella eikä pyytää keneltäkään mitään, pääsin kohti itsenäisyyttä, sitä  elämää, jota olin arasti alkanut kuvitella  itselleni ja jota olin alkanut rakentaa hiihtohousujen, ehjien alusvaatteiden, uusien sukkaparien, kenkien ja oman pankkikirjan, sen hiljaa karttuvien sarakkeiden avulla.”

Tämän kaiken Irene kuitenkin  on uhraamassa  ystäviensä puolesta.

Tässä  on hienosti  kuvattu,  kuinka nuoruudessa aletaan  rakentaa  omaa  itsenäistä  elämää, tai  ainakin  haaveillaan  siitä. Nykyisin haaveiden  konkreettiset  sisällöt  saattavat  olla  erilaisia,  mutta  periaate  on  sama.

Kirja on tärkeä siksikin, että nuorten  kasvaessa, alamme  pitää  heitä  ulkoisten  tekijöiden  vuoksi  aikuisina. Ulkoisesta  olemuksesta  ja  käyttäytymisestä  huolimatta heidän  sisällään  on  kuitenkin uskomatonta  herkkyyttä, epävarmuutta  ja  kokemattomuutta. He  tarvitsevat  tukea ja apua ja jos  se ei  riitä, täytyy tehdä niin  kuin  Jaakon  äiti  kirjassa sanoo: ”Mutta joskus ei auta muu kuin yrittää vielä vähän kovempaa.”

Kirjaan  liittyy  myös  suomalaisen  delegaation  retki Leningradiin. Mukana  ovat  niin  Lassi Tuomi  kuin hänen  ideologinen vastaspuolensa Santeri Juurinen. Santeri Juuriselle  matka  on  myös  paluu  nuoruuden  muistoihin. Tämä  on kauniisti  ja  hellästi  kirjoitettu  jakso  vallankumousajan  tapahtumista  ja  ihmisten  kokemuksista.  Minusta  tärkeintä  tässäkin  jaksossa on  se,  kuinka muistojen  ja  kaipauksen  kautta  Lassi Tuomin  ja Santeri Juurisen  välille  kasvaa  ymmärtämys, vaikka kokemukset  maailmat  ovat  erilaisia.

Minusta ”toivo”  on sana,  joka sisältyy tähän  kirjaan  näkyvänä  ja näkymättömänä. Se  on  yksi  niistä  voimista,  joka  saa  ihmiset  jaksamaan  ja  rakentamaan  tulevaisuutta ja  odottamaan. Minusta  taiteella ja Irenen  kohdalla  runoudella  on suuri  merkitys  tuon  toivon  ylläpitämisessä. Kirjassa  on  hieno  kohta,  kun  Irene  toteaa Eeva-Liisa Mannerista ja hänen  runoudestaan:

”…ja mitä pidemmälle  ilta joutui, sitä rauhallisemmin kävelin, laukku olallani, ohkainen runokirja laukussa, siinä sarakkeet kuin pankkikirjassa, joka rivi säästöä, turvaa. lupausta siitä, että  kosken partaalla, toisessa kaupungissa, jylisevän, koskaan  jäätymättömän, ikuisesti raivoavan kiviuomaisen virran äärellä asuu runoilija, joka ei päästä unelmistaan vaan lyö mustia tangentteja ja iltamyöhään saakka kirjoittaa rivejä juuri  minulle  avuksi.”

Tämä on yhdeksäs  osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa  mutta  myös täysin  itsenäinen  teos. Ja millainen  teos. Kirja  joka ei rakennu  ulkoisella  havainnoinnille,  vaan se on  kirjoitettu  sydämestä  sydämeen. Se on kirjoitettu ymmärtäen  ja myötäeläen  niin, että  se  koskettaa  suoraan  lukijan  tunteita, kokemuksia ja muistoja. Se  on uskomattoman  kaunis  kirja,  mutta  myös  tärkeä  kirja. Haluan  nostaa  esille kirjan  nuorten  kasvutarinan. Se  on  parasta  mitä  aiheesta  olen  lukenut. Kirja  on paljon  muutakin  ja ennen kaikkea  niin  vaikuttava  lukukokemus, ettei sitä  saa  lukijalta  pilata laajemmilla  juonipaljastuksilla. Tämä  kirja  säteilee  inhimillistä  lämpöä.

Rosa Liksom: "väylä"

 

 

 

 

Rosa Liksom: ”väylä”

Like 2021

267 sivua

 

Rosa Liksomin  kirjan  lähtökohtana  on Lapin sodan  synnyttämä  pakolaisuus  vuosina 1944 – 1946. Vaikka  kirja  kertookin  tuosta  ajasta,  on se  ajankohtaisempi  kuin  koskaan, sillä  se  tuo  meille  näkyväksi  myös  pakolaisuuden ankaramman  puolen. Pakolaisen  itsensä  kokemukset  ja  tunteet.

Hyvää  taustatieto aiheesta saa Ylen  uutisissa  vuonna 2015  olleesta  Paula Tapolan  artikkelista ””Kyllä, kiitos” – Päivä  jona Ruotsi lupasi  ottaa  vastaan  100 000 suomalaista pakolaista”. Tässä  lyhyessä  artikkelissa  kuvataan  hienosti  mitä  ennakkoluuloja  ruotsalaisissa  tämä  pakolaisuus  synnytti: ” Lehdissä kirjoitettiin, että he olivat kännikaloja, naisten metsästäjiä, moraalittomia.” Kaikki nimityksiä  joita  meillä vielä nykyisinkin  pakolaista  puhuttaessa  viljellään. Kaikkiaan Ruotsi  otti  vastaan  56 000 pakolaista. Osa palasi  Suomeen  ja  osa jäi Ruotsiin.

Liksomin  kirja tuo  pakolaisuuden  arjen  konkreettisesti  lukijan  koettavaksi ja  muuttaa väkisinkin jokaisen lukijan näkemyksiä  pakolaisuudesta. Ei se  ole  herkkua, vaikka  pakolaisten  vastaanotto  olisikin  ystävällistä  ja  tuttua. Pakolaisten henkilökohtainen  tapaaminen  muuttaa  myös  vastaanottajan  asenteita. Siitä  on  Liksomin  kirjassa  hieno  esimerkki. Kirjassa kylmettynyt ja sairas päähenkilö pääsee sotaherraa kuljettavan auton kyytiin ja sotaherra kertoo  omista ajatuksistaan:

”…Huomasin, että se sotaherra mittaili minua. Miekin pyyristelin sitä. Sillä oli kiiltävä nokka ja jokasessa kultasessa takinnapissa kolme ruunua. Se huokasi syvhään ja sano, että mie olen tähän asti aatelu, että tet sottaa pakhoon tulheet asetutta meän ruokapöythään kuttumattomina viehraina ja ahmitta ensimmäiseksi kaikki herkut, mutta ko mie katton sinua, minun syän heltyy ja mie ymmärrän, että tet että ole jättähneet ommaa maatanna huvin vuoksi. Kuolemanpölkö teät on tänne ajanu. …”

Ihmisten  pakolaisuuden  kuvaus  on  hieno  ja  tärkeä  mutta  samalla  tavalla  pakolaisia  olivat  myös  eläimet, lehmät  ja  hevoset,  jotka  ihmispakolaiset  toivat  mukanaan.  Kuvaus  niiden  kokemuksista  ja  ihmisten  ja  eläinten  suhteesta  on  kirjan  hienointa  antia. Minun  lapsuudessani, joka  vastaa  pitkälle  myös  kirjassa  kuvattua  aikaa, eläimet  eivät  olleet  tuotantoeläimiä. Erityisesti  köyhemmissä  perheissä  ne  olivat osa  perhettä, ruuan  ja  elannon  hankkijoita, ainakin  yhtä  suuressa  määrin  kuin  ihmisetkin. Hevonen  tarjosi  talon  isännälle  varman työpaikan. Lehmä  tuotti  osan  ruuasta  ja  vähän  rahaakin,  kun  ylimääräinen  maito  myytiin  meijerille. Sitähän  kuvaavat  maaseudun  maitolaiturit. Muistan  kuinka  meilläkin,  uuden  kodin  valmistuttua, ensimmäinen  hankinta  oli  lehmä. Ilman sitä  kuusilapsinen  perhe  ei  olisi  selvinnyt.  Lehmä  oli  perheenjäsen. Sen  nimeä  mietittiin lähes yhtä  paljon  kuin  lapsen  nimeä.  Kirjassa  Liksom  kuvaa  hienosti  tätä  ihmisten  ja  eläinten  suhdetta. Samoin eläinten  kokemuksia  ja  tunteita, tosin  päähenkilön  kautta,  ja  tekee  näin  pakolaisuudesta  myös  eläinten  pakolaisuutta. Yksi  kirjan  hienoimmista  kohtauksista  on  kuvaus  hieho  Mirjan  ensimmäisestä  synnytyksestä. Toivottavasti  sekin  kuvaus  auttaa  meitä  ymmärtämään eläimet  osaksi  samaa  elollista  kokonaisuutta,  mihin  mekin  kuulumme.

Kirja  on  myös  päähenkilön, nuoren  tytön,  kasvutarina. Oikeastaan  koko  kirjan  loppuosa on pakolaisuuden ajan  ja pakolaisuudesta  paluun  ohella  tätä  kasvutarinaa. Se  on  hieno  kertomus  tytöstä, josta  tuona  aikana  kasvaa  jo  nuori  nainen,  joka  saa  kokea niin  menetykset  kuin  onnen  hetketkin  ja  joka  joutuu  lopulta  irtautumaan  entisestä ja hakeutumaan  omalle  tielleen.  Tuohon  kasvuvaiheeseen  liittyy  kirjassa hienolla  tavalla  suhde  luontoon niin  ettei  se  ole  luonnon  ulkoista  ihailemista,  vaan  elämistä  osana  sitä. Tämä  aito  luontosuhde  jää  meiltä hetkellisiltä  luontoretkeilijöiltä  usein  kokematta. Kasvamiseen  kuuluu  myös laajojen elämää  koskevien  kysymysten  pohtiminen. Lainaan  tähän  yhden  hienon  kohdan  kirjasta:

”Nousin Auringon kanssa samhaan aikhaan yöpuulta uuteen, lyhenehvään päihvään. Kamiinan maha oli viileä, tuli oli sammunu ja puut  olit loppu. Lähin hakehmaan sylillistä klapeja kansliaparakin takkaa ja kattelin ko taihvaala olit yhtä aikaa Aurinko, Kuu ja kirkas aamuntähti Veenus, jota mummo kuttu Päivättäreksi. Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta  eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset  olis niin viissaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukhaan ei pitäs toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökohista eikä niin, että toinen syntyy rikhautheen ja toinen köyhyytheen, ja kaikki ossais punnita mennyttä ja tulevaa eikä vain höökyilis porkkanan perässä.”

Pelkkä  tämä  kappale  riittäisi komeasti  koko  kirjan  anniksi  mutta  se  on niin  paljon  muutakin. Silmiä avaava lukukokemus.

Kirjan  murre tekee tekstistä  kotoista,  maanläheistä  ja  nautinnollista. Olen  itse  kotoisin  itäiseltä  murrealueelta,  jota  muutamia  sanoja  lukuun ottamatta  lukeminen  ei  tuottanut  ongelmia. Nekin  oudot  sanat  selvisivät  helposti  ja  rikastuttavat  nyt  sanavarastoa. Hyvä  niin.

Tämä  oli  hieno  kirja  ja  toi  esille  olennaisen  osan  omaa historiaamme. Lapin  sotaan  liittyvän  pakolaisuuden  ja  nimenomaan  pakolaisten  näkökulmasta. Taustaan  huolimatta  kirja  on  mitä  ajankohtaisin se  puuttuu  niin  pakolaisuuteen  liittyviin  ennakkoluuloihin  ja asenteisiin,  kuin  ihmisen  ja  kaiken  elollisen luonnon  suhteeseen, joka  on  ihmiskunnan  elinkysymys. Se on  myös  pakolaiseksi joutuneen  nuoren  tytön hieno kasvutarina. Kirja  panee  myös  ajattelemaan, olemmeko sittenkään  oppineet  historiasta  mitään. Tärkeä  kirja.