Sirpa Kähkönen: ”Vihreä sali”
Otava 2021
315 sivua
Kuopio-sarjan 9. kirja
”Vihreä Sali” on uskomattoman kaunis kirja. Sen kauneus ei synnyt todellisuuden kaunistelusta, vaan siitä inhimillisestä lämmöstä, jolla vaikeatkin asiat käsitellään, ymmärtämisestä, ystävyydestä ja auttamisesta. Ei arki ole sen parempaa tai helpompaa kuin missään muuallakaan, mutta kirjan ihmiset tekevät toiminnallaan siitä paremman. Tämä on kirja, joka on kirjoitettu sydämestä sydämeen. Ymmärtäen ja myötäeläen, suoraan lukijan tunteisiin, kokemuksiin ja muistoihin.
Kirja on sisällöltään rikas ja se laajentaa ja syventää Kuopio-sarjan kokonaisuutta. Käsittelen tässä pääosin vain kirjan nuorten kasvutarinaa. Se on minusta monella tavaa tärkeä ja olin itse kirjan kuvaamana aikana, vuonna 1964, 17-vuotias ja siirtymässä kouluajan lapsuudesta opiskelijaelämän nuoruuteen. Nuorten maailma palautti mieleen omat kokemukset ja kasvamisen ilot ja tuskat.
Kirjan kolmen nuoren ja erilaisen ihmisen kasvutarina on minusta tärkeimpiä ja hienoimpia tästä asiasta kirjoitettuja. Se kertoo kasvamisesta lapsuudesta nuoruuteen ja nuorena olemisesta lämmöllä, ymmärtäen ja samaistuen. Jakso kuvaa hienosti nuoruuden herkkyyttä, haavoittuvuutta ja sitä, kuinka ongelmat saattavat johtaa äärimmäisiin ratkaisuihin, jopa itsemurhaan saakka. Kun jakson lukee, ymmärtää, miten tärkeää nuorelle on myös turvasatama, koti tai ystäväpiiri. Se kuvaa myös miten tärkeää ystävien lisäksi voi olla musiikki, astronomia tai runous.
Lainaan tähän yhden nuoren, Irenen, ajatuksista toivottomuuden hetkellä. Kun suhde äitiin on kriisissä:
”Luovutin silloin, annoin toivon mennä, koska ilman sitä oli helpompi elää. Ja kun päästin toivosta, olin viisas, niin viisas kuin seitsemäntoista vuotias voi olla – annoin sen mennä tielleen, ennen kuin se surmattaisiin. Koska jos se eli, edes jossain, se saattaisi myös palata, vaikka sitten kuinka kaukaisena aikana.”
Kun nuoret joutuvat pulaan, pelkää Irene saavansa potkut töistä:
”Potkut saisin, se oli selvää. Ja työpaikka oli tärkeä: työtä tekemällä pääsisin joka päivä lähemmäs sitä tilannetta, jossa minun ei tarvitsisi anella eikä pyytää keneltäkään mitään, pääsin kohti itsenäisyyttä, sitä elämää, jota olin arasti alkanut kuvitella itselleni ja jota olin alkanut rakentaa hiihtohousujen, ehjien alusvaatteiden, uusien sukkaparien, kenkien ja oman pankkikirjan, sen hiljaa karttuvien sarakkeiden avulla.”
Tämän kaiken Irene kuitenkin on uhraamassa ystäviensä puolesta.
Tässä on hienosti kuvattu, kuinka nuoruudessa aletaan rakentaa omaa itsenäistä elämää, tai ainakin haaveillaan siitä. Nykyisin haaveiden konkreettiset sisällöt saattavat olla erilaisia, mutta periaate on sama.
Kirja on tärkeä siksikin, että nuorten kasvaessa, alamme pitää heitä ulkoisten tekijöiden vuoksi aikuisina. Ulkoisesta olemuksesta ja käyttäytymisestä huolimatta heidän sisällään on kuitenkin uskomatonta herkkyyttä, epävarmuutta ja kokemattomuutta. He tarvitsevat tukea ja apua ja jos se ei riitä, täytyy tehdä niin kuin Jaakon äiti kirjassa sanoo: ”Mutta joskus ei auta muu kuin yrittää vielä vähän kovempaa.”
Kirjaan liittyy myös suomalaisen delegaation retki Leningradiin. Mukana ovat niin Lassi Tuomi kuin hänen ideologinen vastaspuolensa Santeri Juurinen. Santeri Juuriselle matka on myös paluu nuoruuden muistoihin. Tämä on kauniisti ja hellästi kirjoitettu jakso vallankumousajan tapahtumista ja ihmisten kokemuksista. Minusta tärkeintä tässäkin jaksossa on se, kuinka muistojen ja kaipauksen kautta Lassi Tuomin ja Santeri Juurisen välille kasvaa ymmärtämys, vaikka kokemukset maailmat ovat erilaisia.
Minusta ”toivo” on sana, joka sisältyy tähän kirjaan näkyvänä ja näkymättömänä. Se on yksi niistä voimista, joka saa ihmiset jaksamaan ja rakentamaan tulevaisuutta ja odottamaan. Minusta taiteella ja Irenen kohdalla runoudella on suuri merkitys tuon toivon ylläpitämisessä. Kirjassa on hieno kohta, kun Irene toteaa Eeva-Liisa Mannerista ja hänen runoudestaan:
”…ja mitä pidemmälle ilta joutui, sitä rauhallisemmin kävelin, laukku olallani, ohkainen runokirja laukussa, siinä sarakkeet kuin pankkikirjassa, joka rivi säästöä, turvaa. lupausta siitä, että kosken partaalla, toisessa kaupungissa, jylisevän, koskaan jäätymättömän, ikuisesti raivoavan kiviuomaisen virran äärellä asuu runoilija, joka ei päästä unelmistaan vaan lyö mustia tangentteja ja iltamyöhään saakka kirjoittaa rivejä juuri minulle avuksi.”
Tämä on yhdeksäs osa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa mutta myös täysin itsenäinen teos. Ja millainen teos. Kirja joka ei rakennu ulkoisella havainnoinnille, vaan se on kirjoitettu sydämestä sydämeen. Se on kirjoitettu ymmärtäen ja myötäeläen niin, että se koskettaa suoraan lukijan tunteita, kokemuksia ja muistoja. Se on uskomattoman kaunis kirja, mutta myös tärkeä kirja. Haluan nostaa esille kirjan nuorten kasvutarinan. Se on parasta mitä aiheesta olen lukenut. Kirja on paljon muutakin ja ennen kaikkea niin vaikuttava lukukokemus, ettei sitä saa lukijalta pilata laajemmilla juonipaljastuksilla. Tämä kirja säteilee inhimillistä lämpöä.