Pirkko Saisio: "Passio"

 

 

 

 

Pirkko Saisio: ”Passio”

Siltala 2021

732 sivua

Graafinen suunnittelu Elina.Warsta.solmu.nu

 

Pirkko Saision ”Passio”  on massiivinen, moniulotteinen  ja  vaikuttava  teos. Se  kulkee  viidensadan  vuoden  matkan eurooppalaisen  historian, kulttuurin, vallankäytön  ja  ihmisten  arjen  läpi. Se  katsoo  maailmaa  niin  vallankäyttäjien, kuin siitä  kärsivien tavallisten  ihmisten, taiteentekijöiden , kiihkouskovaisten, varkaiden  ja  keinottelijoiden silmin.  Kirja  antaa  lukijalle  paljon  ja parhaassa  tapauksessa  ehkä  myös  sitä  tärkeintä – ymmärrystä. Erilaisten  ihmisten  maailman  ja  toiminnan  ymmärtämistä.

Kirja  alkaa  1400-luvun  lopun Firezestä ja  kulkee Euroopan  halki Helsinkiin  ja Vienanmeren  vankileirille  saakka ja  päättyy  1970-luvun  Helsinkiin.  Historiallisuudestaan  huolimatta  kirja  on tärkeä  juuri  tälle  ajalle.  Emme  pysty  ymmärtämään  oman  aikammekaan  ilmiöitä  ilman  historiallista  taustaa.

Kirjaa  voi  lukea  monella  tavalla. Sen  voi  lukea Firenzessä  ruhtinatar Vasarille lahjoitetun  korun  kautta. Massiivinen  kultaa  ja  timantteja sisältävä  koru  tekee  tuon  saman  matkan  muuttaen  muotoaan, niin  ihmeitätekeväksi  ikoniksi  kuin kultaisiksi  kyynelkoruiksikin.  Aivan  samalla  tavalla  kuin  ihmiskunnan kokemukset  ja tavatkin  muuttuvat  ja  pirstoutuvat  ajan  ja  kehityksen  myötä.  Koru  on  kuitenkin  vain  piristävä  mauste  tärkeämmälle  kirjan  sisällölle. Se tärkein  on  kiteytetty  kirjan  viimeiseen  lauseeseen,  kirjelapulle  jonka Linda  antaa Yrjölle:

”Ihminen, jonka ei  koskaan ollut  pakko  elää toisena, kuolee maailman syvyyttä  tuntematta.”

Juuri  tätä  maailman monimuotoisuutta  ja  syvyyttä  kirja  meille tarjoaa. Se  tarjoaa  Girolamo Savonarola:n  kiihkouskovaisuuden  ja  hänen ”Turhuuden rovionsa”, Katariina Suuren  maailman, neuvostoliittolaisen  vankileirin  elämän, taiteen  tekemisen  tuskan ja  nautinnon, suomalaisen  luokkayhteiskunnan elämäntavan  1900-luvun  alussa  ja  paljon  muuta.

Kyllä  kaikki ne,  jotka omaa,  usein  kiihkomielistä, näkemystään  ajoivat, ovat  pitäneet  omaa ajatusmaailmaansa  ainoana  oikeana. Ja  kirja  esittelee  hienosti   tuon  ajanjakson ”oikeita”  näkemyksiä. Minusta  kirjan  nimi  ”Passio”  tulee  juuri  tästä. Samalla  tavalla  me  nykyihmisetkin   pidämme  omaa  maailmankatsomustanne  oikeana  ja  tuonkin  näkemyksen  vinoutuneisuus  paljastuu  vasta  myöhemmin,  kun  emme  ole  sitä  enää  itse  näkemässä. Sen  vuoksi  ymmärtäminen,  mihin  tämä  kirja  antaa  eväitä,  olisi  meille  tärkeää. Jos  emme  sitä  nykymaailmasta  saamamme  kuvan  perusteella  pysty rakentamaan,  niin  historian  kautta  se voisi syntyä.

Tässä  kirjassa  on  monia  hienoja  kohtia. Pitkän  aikajanan  puitteissa  se  tarjoaa  näköalan muutoksiin  ihmisten  elämässä  ja  kulttuurissa.  Minusta  eri  ajanjaksojen  kertomukset  ovat  tyyliltäänkin  kuin   kuvaamansa  ajan  tyylin  mukaisia. Erityisesti  Katariina Suuren  ajasta  kertova  jakso  on  kuin  suoraan  venäläisiltä  klassikoilta.   Taiteilija  Haamerista  kertova  jakso taas  kuvaa  hienosti  taiteen  tekemistä ja  sen vaikeutta. On  nähtävä  pinnan  taakse, sillä  silloin  kuva  koskettaa  myös  ymmärtävää  teoksen  katsojaa.

Tämä  on  uskomattoman  vaikuttava  kirja. Uskon,  että jokainen  lukija  kokee  sen  omalla  tavallaan,  mutta  jokaiselle  lukijalle  se  antaa  paljon. Kiitos  kirjasta Pirkko Saisio.

Kirjassa  oleva  koru  muuttuu jossain  vaiheessa  ihmeitätekeväksi  ikoniksi, Jekaterina Laulajaksi. Se  on  yksi  hienoimpia  tarinoita  kirjassa, joten  en  paljasta  siitä  sen  enempää. Tuon  tarinan  innoittamana  lisäsin  kirjan  viereen  oman ”ikonini”.  Se  on Maarit  Lassilan  maalaama (kiitos). Vaikuttava teos jokabsopii ”ikoniksi”  näin kirkkokuntaan  kuulumattomallekin.

"Kalevala", äänikirjana

 

 

 

Kalevala

Otavan äänikirja 2009

13 cd-levyä, 14 tuntia

Lukijana Antti Virmavirta

 

Yhdentoista tunnin automatka  oli juuri  sopiva Kalevalan  kuunteluun.  Kolme  levyä  jäi vielä  kotiinkin  kuunneltaviksi. Äänikirjana Kalevala  oli  myönteinen  kokemus, vaikka  se näin luettuna muuttuikin kirjoitettua ”keveämmäksi”  ja  ehkäpä jopa  enemmän  seikkailukertomukseksi,  kuin  kansalliseepokseksi. Levykotelossa  tosin  kerrotaan: ”Kalevalan tarinat tulevat äänikirjan myötä nykyihmisen  ulottuville jälleen alkuperäisessä, tarttuvassa muodossaan: ääneen kerrottuna ja kuunneltavana.” Ei  se  aivan  niinkään  ole,  sillä kansanrunojen  vaikuttavuus perustuu,  niin  tekstiin,  kuin esitystilanteeseenkin  ja  esitystapaan. Lukijana Antti Virmavirta  selviytyy  hyvin, vaikka  alussa  olisin toivonut  hiukan  enemmän  eläytymistä. Onneksi  sitä  tulee  lisää  kirjan  edetessä  ja loppu  on jo  hienoa  kuunneltavaa.

En seuraavassa  arvio Kalevalaa  kokonaisuutena, tai  palaa  tuttuihin  tarinoihin. Nostan  esille  vain  vaikutelmia  äänikirjasta  ja  miten  ne  poikkeavat siitä, miten  olen kirjan sitä  lukiessani kokenut.

Lukiessa Kalevalaa  tulee  harvoin  koettua  niin  yhtenäisenä  kokonaisuutena  kuin  kuunneltuna, joten  vaikutelma  on  hiukan  erilainen. Lemminkäisen  rooli kasvaa  kuunneltaessa,  vaikka  varsinaisina  suurmiehinä  säilyvätkin Väinämöinen  ja Ilmarinen. Lemminkäinenhän ei varsinainen sankari  olekaan  vaan  enemmänkin  tuittupää ja  naistennaurattaja.

 En  kirjaa  lukiessa  ollut  huomannut runojen hyvin  opettavaa  sisältöäkään. Muutamien  runojen lopussa  tosin  on  koottuna  sen  tarjoama  opetus. Kiinnostava  osuus  on  mm. pitkä  pätkä  opetuksia  miehelään  menevälle  morsiamelle (Ilmarisen morsiamelle). Ne kuvastavat  selkeästi  aikakauden  henkeä. Morsianta  opastetaan useassa  runossa  nöyryyteen, ripeyteen  ja jopa  alistumiseen. Sulhasen  opastus  jää hiukan niukemmaksi,  mutta  tärkeimmät;  hellyys, auttaminen  ja  vaimon  puolustaminen  tulevat  hienosti  esille.  Ne  kannattaisi  monistaa  ohjeeksi  nykyisillekin  aviomiehille.

Kullervo-runon  lopussa  on  myös  selvä  kasvatuksellinen  ohje. Lainaan  sen  tähän  kokonaan:

”Elkötte, etinen kansa,

lasta kaltoin kasvatelko

luona tuhman tuuittajan,

vierahan väsyttelijän!

Lapsi kaltoin kasvattama,

poika tuhmin tuuittaja

ei tule älyämähän,

miehen mieltä ottamahan,

vaikka vanhaksi eläisi,

varreltansa vahvistuisi.”

Suomalaisten  kiinteä  luontoyhteys  tulee  kuunneltaessakin  vahvasti  esille.  Erilaiset  jumalolennot  (isännät  ja emännät, neidot  ja immet)  kuuluvat  osaksi  luontoa  ja  luonnonilmiöitä. On metsän  isäntiä,  metsän emäntiä ja  vastaavia,  niin  vedessä  kuin  ilmassakin. Metsäänkään  ei  mennä  kertomatta  sitä  metsän  isännälle  ja  emännälle.  Jos  jotain on pakko  tehdä,  kerrotaan  ettei  haluta  tehdä  pahaa,  vaan  olosuhteet  pakottavat. Kaikille  näille  on  loitsuja  tai  lepyttelyrunoja.

Minusta  kirjan  upeinta  antia  ovatkin loihtuluvut eli  loitsut. Niitä  on  Kalevalassa  58  kappaletta. Niillä ratkotaan  useimmat  vastaantulevat  pulmat tai  järjestetään  niitä  vastustajalle. Tärkeimpänä  pitäisin ja  ehkä  yleisimmin  mainetta  saanutta  loitsua: ”Verensulku-sanoja”. Mutta  loitsuja  on  kaikilta  elämänaloilta  mm.  pakkasta  vastaan, käärmeen  poistamiseen, kalanpyyntiin  jne. Äänikirjassa  nämä  loitsut  jäävät  osin  huomaamatta,  kun  ne  ovat  yhtenä  pötkönä  muun  tekstin  kanssa. Luettuna  kirjasta  niihin  voi  aina  palata. Verensulku-sanat  yritin  joskus  itsekin  opetella,  mutta  jonnekin  ne  ovat  mielestä unohtuneet,  kun  loitsu  on  niin  pitkä. Alun  sentään  muistan, mutta  loitsu  on 73 riviä pitkä, joten  tässä  vain alku:

”Piäty, veri, vuotamasta,

hurme, huppelehtamasta,

päälleni päräjämästä,

riuskumasta rinnoilleni!

Veri, seiso kuni seinä

asu, hurme, kuni aita,

kuin miekka meressä seiso,

saraheinä sammalessa,

paasi pellon pientaressa,

kivi koskessa kovassa!

…”

Kalevalan viimeinen, 50. runo  on selvä  mukaelma Raamatusta ja  Marian  synnytyksestä. Tosin  hienosti kansanomainen  mukaelma. Kalevalan Marjatta  tulee  raskaaksi  puolukasta  ja  synnytyksen  aikaan  hän  ei  suinkaan  jää  vaille  ”sijaa  majatalosta”, vaan  synnytykseen sopivasta  saunasta. Puolikuisen  ikäisenä Marjatan poika  sitten moittii Väinämöistä  ja tavallaan  julistaa  uuden  ajan  alkavaksi. Väinämöinen  poistuu  ja lähtiessään  sanoo  tutun sanansa,  joita  usein  lainataan:

”Annapas ajan kulua,

päivän mennä, toisen tulla,

taas minua tarvitahan,

katsotahan, kaivatahan

uuen sammon saattajaksi,

uuen soiton suorijaksi,

uuen kuun kulettajaksi,

uuen päivän päästäjäksi,

kun ei kuuta, aurinkoa,

eikä ilmaista iloa.”

Onneksi  Kalevala  ei  pääty  näihin Väinämöisen  katkeriin  sanoihin, jossa  heijastuu  ajatus  siitä,  että  ennen  oli  kaikki  paremmin. ja  sitähän  noiden  riimien  toistajat  nykyisinkin  tarkoittavat. Kalevala  päättyy  katsoen  tulevaisuuteen,  jonne  kulkemiseen  aiemmat  teot   antavat  vankan  pohjan:

”Siitäpä nyt tie  menevi,

ura uusi urkenevi

laajemmille laulajoille,

runsahammille runoille

nuorisossa nousevassa,

kansassa kasuavassa.”

Kalevala  äänikirjana  oli  myönteinen  kokemus. Kun  sitä  lukee  kirjana, ei siitä saa samanlaista  kokonaiselämystä  kuin kuunneltuna. Kalevalaa  pystyy  lukemaan  vain lyhyinä jaksoina  kerrallaan. Koukeroinen, joskin  nautinnollinen,  kieli  tekee  lukemisesta  raskasta varsinkin,  jos  ei  ole  tottunut  itäisiin  murteisiin. Kuunnellessa  se  ei  häiritse. Kuunnellessa  kirjasta  tulee  ikään kuin  kevyempi. Oikeastaan  sitä  voi  tiettyjen runojen  kohdalla  pitää  jännittävänä ja  hyvin  omaperäisenä  seikkailukertomuksena. Minusta  tämä  Kalevalan  versio  sopii  erityisesti  nuorille  ja  kouluissa  se  voisi  innostaakin  lapsia Kalevalan  pariin. Itse  pidän  enemmän  kirjasta. Silloin  voi  aina  palata  takaisin  ja  nautiskella  kielen  soinnista. Suosittelen kyllä  kokeilemaan  Kalevalan  äänikirjaversiota näin  levyiltä,  tai  äänikirjapalveluista.

Blogin  alussa  olevassa  kuvassa  ovat  minun Kalevalani. Äänikirjakotelon  vieressä  on taskuKalevala (Wsoy 1984). Se  sisältää  pelkän runotekstin. Kuvan  pohjalla  on  minusta  paras  versio Kalevalasta, vaikka  siitä  on  erilaisia  juhlapainoksiakin. Se  on Otavan julkaisema  versio  vuodelta 1932. Sen  ovat  toimittaneet E.N.Setälä, V.Tarkiainen  ja Vihtori Laurila. Tekstin  lisäksi  siinä  on Kalevalan ”innoittamien suomalaisten taiteilijoiden huomattavimmat  taideteokset 73 jäljennöksenä”. Ehkä  parasta  on  kuitenkin,  että  kirjassa  on Elias Lönnrotin alkulause  vuodelta 1849. Lisäksi  kirjassa  on lohtulukujen (loitsujen) luettelo.