Kalevala
Otavan äänikirja 2009
13 cd-levyä, 14 tuntia
Lukijana Antti Virmavirta
Yhdentoista tunnin automatka
oli juuri sopiva Kalevalan kuunteluun.
Kolme levyä jäi vielä
kotiinkin kuunneltaviksi.
Äänikirjana Kalevala oli myönteinen
kokemus, vaikka se näin luettuna
muuttuikin kirjoitettua ”keveämmäksi” ja ehkäpä
jopa enemmän seikkailukertomukseksi, kuin
kansalliseepokseksi. Levykotelossa
tosin kerrotaan: ”Kalevalan
tarinat tulevat äänikirjan myötä nykyihmisen
ulottuville jälleen alkuperäisessä, tarttuvassa muodossaan: ääneen
kerrottuna ja kuunneltavana.” Ei
se aivan niinkään
ole, sillä kansanrunojen vaikuttavuus perustuu, niin
tekstiin, kuin
esitystilanteeseenkin ja esitystapaan. Lukijana Antti Virmavirta selviytyy
hyvin, vaikka alussa olisin toivonut hiukan
enemmän eläytymistä. Onneksi sitä
tulee lisää kirjan
edetessä ja loppu on jo
hienoa kuunneltavaa.
En seuraavassa arvio
Kalevalaa kokonaisuutena, tai palaa
tuttuihin tarinoihin. Nostan esille
vain vaikutelmia äänikirjasta
ja miten ne
poikkeavat siitä, miten olen
kirjan sitä lukiessani kokenut.
Lukiessa Kalevalaa
tulee harvoin koettua
niin yhtenäisenä kokonaisuutena kuin
kuunneltuna, joten
vaikutelma on hiukan
erilainen. Lemminkäisen rooli
kasvaa kuunneltaessa, vaikka
varsinaisina suurmiehinä säilyvätkin Väinämöinen ja Ilmarinen. Lemminkäinenhän ei varsinainen
sankari olekaan vaan
enemmänkin tuittupää ja naistennaurattaja.
En kirjaa
lukiessa ollut huomannut runojen hyvin opettavaa
sisältöäkään. Muutamien runojen
lopussa tosin on
koottuna sen tarjoama
opetus. Kiinnostava osuus on mm.
pitkä pätkä opetuksia
miehelään menevälle morsiamelle (Ilmarisen morsiamelle). Ne
kuvastavat selkeästi aikakauden
henkeä. Morsianta opastetaan
useassa runossa nöyryyteen, ripeyteen ja jopa
alistumiseen. Sulhasen
opastus jää hiukan niukemmaksi, mutta
tärkeimmät; hellyys,
auttaminen ja vaimon
puolustaminen tulevat hienosti
esille. Ne kannattaisi
monistaa ohjeeksi nykyisillekin
aviomiehille.
Kullervo-runon
lopussa on myös
selvä kasvatuksellinen ohje. Lainaan
sen tähän kokonaan:
”Elkötte,
etinen kansa,
lasta
kaltoin kasvatelko
luona
tuhman tuuittajan,
vierahan
väsyttelijän!
Lapsi
kaltoin kasvattama,
poika
tuhmin tuuittaja
ei tule
älyämähän,
miehen
mieltä ottamahan,
vaikka
vanhaksi eläisi,
varreltansa
vahvistuisi.”
Suomalaisten
kiinteä luontoyhteys tulee
kuunneltaessakin vahvasti esille.
Erilaiset jumalolennot (isännät
ja emännät, neidot ja immet) kuuluvat
osaksi luontoa ja
luonnonilmiöitä. On metsän
isäntiä, metsän emäntiä ja vastaavia,
niin vedessä kuin
ilmassakin. Metsäänkään ei mennä
kertomatta sitä metsän
isännälle ja emännälle. Jos
jotain on pakko tehdä, kerrotaan
ettei haluta tehdä
pahaa, vaan olosuhteet
pakottavat. Kaikille näille on
loitsuja tai lepyttelyrunoja.
Minusta kirjan upeinta
antia ovatkin loihtuluvut
eli loitsut. Niitä on
Kalevalassa 58 kappaletta. Niillä ratkotaan useimmat
vastaantulevat pulmat tai järjestetään
niitä vastustajalle. Tärkeimpänä pitäisin ja
ehkä yleisimmin mainetta
saanutta loitsua:
”Verensulku-sanoja”. Mutta loitsuja on
kaikilta elämänaloilta mm.
pakkasta vastaan, käärmeen poistamiseen, kalanpyyntiin jne. Äänikirjassa nämä
loitsut jäävät osin
huomaamatta, kun ne
ovat yhtenä pötkönä
muun tekstin kanssa. Luettuna kirjasta
niihin voi aina
palata. Verensulku-sanat
yritin joskus itsekin
opetella, mutta jonnekin
ne ovat mielestä unohtuneet, kun
loitsu on niin
pitkä. Alun sentään muistan, mutta loitsu
on 73 riviä pitkä, joten
tässä vain alku:
”Piäty, veri, vuotamasta,
hurme, huppelehtamasta,
päälleni päräjämästä,
riuskumasta rinnoilleni!
Veri, seiso kuni seinä
asu, hurme, kuni aita,
kuin miekka meressä seiso,
saraheinä sammalessa,
paasi pellon pientaressa,
kivi koskessa kovassa!
…”
Kalevalan viimeinen, 50. runo on selvä
mukaelma Raamatusta ja Marian synnytyksestä. Tosin hienosti kansanomainen mukaelma. Kalevalan Marjatta tulee
raskaaksi puolukasta ja
synnytyksen aikaan hän
ei suinkaan jää
vaille ”sijaa majatalosta”, vaan synnytykseen sopivasta saunasta. Puolikuisen ikäisenä Marjatan poika sitten moittii Väinämöistä ja tavallaan
julistaa uuden ajan
alkavaksi. Väinämöinen
poistuu ja lähtiessään sanoo
tutun sanansa, joita usein
lainataan:
”Annapas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa,
eikä ilmaista iloa.”
Onneksi Kalevala ei
pääty näihin Väinämöisen katkeriin
sanoihin, jossa heijastuu ajatus
siitä, että ennen
oli kaikki paremmin. ja
sitähän noiden riimien
toistajat nykyisinkin tarkoittavat. Kalevala päättyy
katsoen tulevaisuuteen, jonne
kulkemiseen aiemmat teot
antavat vankan pohjan:
”Siitäpä nyt tie menevi,
ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille,
runsahammille runoille
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa.”
Kalevala
äänikirjana oli myönteinen
kokemus. Kun sitä lukee
kirjana, ei siitä saa samanlaista
kokonaiselämystä kuin
kuunneltuna. Kalevalaa pystyy lukemaan
vain lyhyinä jaksoina kerrallaan.
Koukeroinen, joskin nautinnollinen, kieli
tekee lukemisesta raskasta varsinkin, jos
ei ole tottunut
itäisiin murteisiin.
Kuunnellessa se ei
häiritse. Kuunnellessa kirjasta tulee
ikään kuin kevyempi.
Oikeastaan sitä voi
tiettyjen runojen kohdalla pitää
jännittävänä ja hyvin omaperäisenä
seikkailukertomuksena. Minusta
tämä Kalevalan versio
sopii erityisesti nuorille
ja kouluissa se
voisi innostaakin lapsia Kalevalan pariin. Itse
pidän enemmän kirjasta. Silloin voi
aina palata takaisin
ja nautiskella kielen
soinnista. Suosittelen kyllä
kokeilemaan Kalevalan äänikirjaversiota näin levyiltä,
tai äänikirjapalveluista.
Blogin alussa olevassa
kuvassa ovat minun Kalevalani. Äänikirjakotelon vieressä
on taskuKalevala (Wsoy 1984). Se
sisältää pelkän runotekstin.
Kuvan pohjalla on
minusta paras versio Kalevalasta, vaikka siitä
on erilaisia juhlapainoksiakin. Se on Otavan julkaisema versio
vuodelta 1932. Sen ovat toimittaneet E.N.Setälä, V.Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Tekstin lisäksi
siinä on Kalevalan ”innoittamien
suomalaisten taiteilijoiden huomattavimmat
taideteokset 73 jäljennöksenä”. Ehkä
parasta on kuitenkin,
että kirjassa on Elias Lönnrotin alkulause vuodelta 1849. Lisäksi kirjassa
on lohtulukujen (loitsujen) luettelo.