Riitta Jalonen: ”Omat kuvat”
Tammi 2022
164 sivua
Hienon kannen on suunnitellut Laura Lyytinen
Riitta Jalosen uusimman kirjan nimi ”Omat kuvat” jo kertoo miten kirjassa väläyksenomaisten tuokioiden kautta tarjotaan lukijoille kirjailijan elämän kaari, iloineen, suruineen ja kaipauksineen. Mutta päinvastoin kuin kuvat, jotka usein rekisteröivät vain ajat, tapahtumat ja paikat, kirjan testit antavat paljon enemmän. Tunteiden kautta ne avaavat tien tapahtumiin ja kokemuksiin ja se on niin kokonaisvaltainen tapa, että se vetää lukijankin kokemaan asiat aidosti ja liittämään itsensä kirjailijan kokemuksiin ja maailmaan. Pienien pätkien kautta Riitta Jalonen avaa lukijalle oman maailmansa ja kokemuksensa aidosti ja koskettavasti. Tämä on tunteet herkistävä kirja, niin kirjoittajalle kuin lukijallekin. Tunteiden kautta avautuu tie todellisuuteen paljon avarampana kuin yksityiskohtia luettelemalla. Yksi vaikuttavimpia kirjoja mitä olen lukenut.
Kirjan kiinnostavimpia osia ovat myös kuvaukset taiteellisesta työstä. Muistikirjoista joihin alkaa syntyä tekstiä kuin itsestään silloin, kun mieli on saanut työnsä valmiiksi. Muistan itsekin kokeneeni saman. Nuorena sanoin aina, etten saa kirjoitettua mitään, jos minulla ei ole sormia kirjoituskoneen näppäimillä. Kun muutin kotoa hankki perhe minulle vähillä rahoillaan Olympia matkakirjoituskoneen ja se kulki sitten mukana opiskeluajan ja nuoruuteni. Opiskeluaikana se maaliskuussa joutui aina vanhain tavarain kauppaan, kun rahat loppuivat, mutta aina viimeistään elokuussa lunastin sen kesäansioilla takaisin. Vaikka olenkin kirjoittanut teknistä- ja luentotekstejä, samanlainen proseduuri niitäkin edeltää.
Riitta Jalosen kirjojen aitouden ja vaikuttavuuden lähteet näkyvät myös tässä kirjassa. Kirjoittamisen aikaan ja sen jälkeenkin hahmot ovat osa tekijää. He asuvat samassa ruumissa kirjoittajan kanssa. Mahdollisesti he aikanaan sitten erkaantuvat, mutta aina heistä osa jää kirjailijaankin. Lainaan tähän hienon pätkän kirjan loppuosasta, jossa kirjailija kertoo suhteestaan kirjojensa hahmoihin.
”…
Juhliin kutsun ensimmäisen fiktiivisen ihmiseni, esikoisteoksen Viljan. Paikalle tulee muitakin kirjojeni ihmisiä; he syntyivät myötätunnosta jakamaan taakkaa. He ovat pukeneet ylleen juhlavaatteet ja tulleet yhden illan ajaksi maan päälle seurakseni.
Ehkä minusta otetaan valokuva, jonne he asettuvat kukin omalla tavallaan. Omat kuvat etsivät toisiaan ja päätyvät ryhmäkuvaan.
Minä olen ainut joka näen heidät mutta jokainen heistä näkee minut.
Hiljaisuudessa syntyneistä mykistä on tullut itseään ilmaisevia ihmisiä, vaikka yhä he pysyvät vaiti koska ovat tottuneet olemaan niin. Mutta jonakin päivänä he alkavat laulaa, ja heidän äänensä ovat niin kirkkaita, ettei yksikään minusta syntynyt tunne huku ja huuhtoudu pois.
Olen onnellinen, että mielikuvitukseni ja kaipaukseni loi heidät, sillä olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että fiktio muistuttaa ruumista suojaavaa ihoa. Fiktio on syntynyt mielen turvaksi.
Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirjastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.
Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei.”
Lainauksen viimeinen lauseen alku tietysti viiltää sydäntä, mutta lauseen loppu taas voi merkitä monen uuden asian alkua ja sen olet Riitta Jalonen totisesti ansainnut.
Tämä kirja avaa myös aivan uusia näkökulmia Riitta Jalosen aiempiin teoksiin. Ainakin ”Kirkkaus” ja ”Enkeliyöt” menevät uudelleen lukuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti