Kjell Westö: "Molly ja Henry". Romaani sotavuosilta.

 

 

 

 

 

Kjell Westö: ”Molly & Henry”. Romaani sotavuosilta

Otava 2023

509 sivua (sisältää jälkisanat)

Ruotsinkielinen alkuteos “Skymning 41”. Roman från en krigstid

Suomentaja Laura Beck

 

Westön kirja ”Molly & Henry” ajoittuu pääosin talvisodan ja välirauhan väliseen aikaan. Siitä huolimatta se saattaa olla Westön kirjoista eniten nykyhetkeä koskettava teos. Kirja on upea monikerroksellinen kokonaisuus, jossa erityisesti korostuu sodan ja sodan odotuksen tai pelon vaikutukset ihmisten elämään, arkeen ja tulevaisuudennäkymiin.  Minusta ainakin yhtä tärkeänä osana on kirjan kuvaus siitä, miten tiedottamista sodasta ja laajemminkin ihmisille jaettavaa tietoa ohjailtiin ja rajoitettiin. Tämä on vähintäänkin yhtä ajankohtainen aihe.  Tietysti kirjassa on myös hienosti kuvattu Mollyn ja Henryn rakkaustarina ja itse nautin myös teatterin ja elokuvan tekemisen kulissien takaisista kuvauksista.  Kirja on rikas, nautittava ja ajoittain ahdistavakin lukukokemus. Ahdistavissa hetkissäkään ei lukijaa jätetä yksin, vaan asiat ratkeavat kuten elämässäkin lähes aina.

Kuvaus sodan vaikutuksista ihmisiin on maailmantilanteen takia entistä ajankohtaisempi. Jo viime vuosikymmeninä ovat tiedotusvälineet tuoneet sodan entistä lähemmäs arkea, jopa meidän kaikkien olohuoneisiin.  Nyt sodat ovat tulleet myös Eurooppaan ja Ukrainan sodan myötä entistä lähemmäs meitä kaikkia. Suomen sodat kokeneet sukupolvet ovat vähitellen katoamassa, joten suurelle osalle suomalaisia tilanne on uusi ja monelle myös ahdistava. Sota on tullut jokaisen suomalaisen arkeen paitsi tiedotusvälineiden mutta myös sotapakolaisten kautta. Avoimuus, asioista puhuminen ja kokemuksista oppiminen ovat olennaisia selviytymiskeinoja. Pitää olla myös näköaloja ei vain pelkoja. Kirja ainakin avaa keskustelun tästäkin aiheesta.

Kansalle jaettavan tiedon ohjailu on minusta kirjan tärkein asia. Se tapahtuu Henryn elämän ja työelämän kokemusten kautta. Tämä on erityisen ajankohteinen siksi, että samantyyppinen ”sotasensuuri” on meillä tälläkin hetkellä käytössä. Ainakin suurimmissa tiedotusvälineissä. Ei voi välttyä ajatukselta, että tiedotusvälineiden toimintaa ohjataan, vähintäänkin hienovaraisesti.  Kansalaisille jaettavan tiedon ohjailemisessa ei ole useinkaan olennaisinta se mitä kerrotaan, vaan se mitä ei kerrota. Henryn osalta se johtaa talvisodan loppuaikana siihen, ettei hänen juttujaan enää julkaistu.

Henry toteaa kirjan jossakin kohdassa jotenkin siihen tapaan, että ensimmäinen asia joka sodan aikana menetetään, on totuus. (Lainaus on muistinvarainen). Hylätytkin Henrin artikkelit ovat isänmaallisia mutta liian totuudenmukaisia. Lukiessaan Henrin artikkeleita myöhemmin Molly toteaa, että jos ne olisi julkaistu, kansalaisilla olisi ollut rehellisempi näkemys tilanteesta ja rankat rauhanehdot olisi hyväksytty helpommin. Täsmälleen sama tilanne on nykyisinkin. Jos sotatilanteesta annetaan yksipuolinen kuva, on rauhan saavuttaminen vaikeampaa tai ainakin saada sille hyväksyntää. Minusta olisi tärkeää tämän kirjankin kautta ymmärtää mitä tarkoitusperiä tiedotus ohjaa ja keiden toimesta sitä suoritetaan. Meillä se on harvoin palvellut rauhan asiaa.

Mollyn ja Henryn rakkaustarina on kirjassa upeasti kirjoitettu, vaikka se ei suinkaan etene ruusuilla tanssien.  Tarina etenee Henryn ja Mollyn erillisten kertomusten kautta. Kaikkiin tapahtumiin saadaan kaksi näkökulmaa.  Jo tämä tapa lähestyä asioita on tärkeä ja usein antaa myös avaimet ongelmien ratkaisemiselle lyhempää eikä aina niin pitkää ja tuskaista tietä. Mollyn ja Henryn suhde on kirjan keskeinen jännite, joten en kerro siitä enempää. Henryn yksinpuhelu tai yksinajattelu kirjan lopussa on kaunis.

Kirjassa on paljon muitakin rikkaita yksityiskohtia.  Mainitsen tässä vain Mollyn kokemukset teatteri- ja elokuvamaailman kulissien takaa. Nämä kuvaukset tuntuvat kovin tutuilta nykypäivääkin ajatellen ja sisältävät niin suosimista, naisten seksuaalista hyväksikäyttöä kuin itsevaltiuttakin. Mutta myös kuvauksia julkisuuden vaikutuksista esiintyjiin.

Kjell Westö:n kirja ”Molly & Henry” on rikas, painava ja ajankohtainen teos Suomen talvisodan ja jatkosodan väliseltä ajalta. Se on rakkaustarina mutta ennen kaikkea kuvaus sodan ja sodan uhkan vaikutuksista ihmisten arkeen ja ihmisten välisiin suhteisiin. Yhtä ajankohtainen on kirjan kuvaus sodan aikaisen tiedottamisen rajoituksista ja sen ohjauksesta.  Tämän hetken tilanteessa nämä asiat ovat ajankohtaisempia kuin pitkään aikaan.  Tämä on tärkeä, ahdistavakin, mutta myös kaunis ja hienosti kirjoitettu kirja.

Maritta Lintunen: "Kanadanhanhi". Valitut novellit

 

 

 

Maritta Lintunen: ”Kanadanhanhi”, Valitut novellit

WSOY 2022

511 sivua

 

Välipäivälukemisten miellyttävin yllätys oli Maritta Lintusen novellikokoelma ”Kanadanhanhi”. Tai ei sen yllätys olisi pitänyt olla, sillä ovathan hänen teoksensa aina olleet kiinnostavia ja mieleen jääviä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että tässä kokoelmassa hän pääsee aiempaa monipuolisemmin esille. Kirjaa täydentää vielä Jani Saxellin eriomainen johdanto. Johdannon otsikko ”Jamaikalainen sprintteri, rento mutta tarkka”, on täydellinen kuvaamaan tämän teoksen sisältöä. Kirjassa on novelleja viidestä Lintusen aiemmasta teoksesta ja lopussa erinomainen jälkikirjoitus ”Pistäväsilmäinen sukulaistäti”.

Tuo jälkikirjoitus kannattaa lukea ensimmäisenä. Se antaa vinkkejä novellien lukemiseen ja muutamat tuossa jälkikirjoituksessa esitetyt asiat näkyvät myös selvästi Maritta Lintusen tekstissä. Lainaan tähän paria kohtaa. Toinen liittyy ohjeisiin, jotka on annettu laulajille mutta joka liittyy yhtä hyvin kirjan lukemiseen.

”Kuulijan on koettava, että lyhyenkin runon ympärillä väreilee suurempi taustakertomus. Se tarina, jota ei kuulijalle kerrota, mutta joka tihkuu silti esityksen läpi tavalla tai toiselle. Ja tuon taustakertomuksen te muusikot joudutte itse luomaan, jokaiseen runoon erikseen.”

Uskon, että moniin Lintusen novelleihin me lukijat rakennamme tuollaisen taustakertomuksen ja usein jokainen omansa.

Lainaan vielä tuon kirjoituksen toista kohtaa, jossa Lintunen määrittelee kirjallisuuslajeja ja siinä novellia seuraavasti:

”…

…Olkoon Novelli se nurkassa kyyhöttävä pistäväsilmäinen ja teräväsanainen sukulaistäti, joka osuu aina lähimmäksi totuutta

   ja jota ei kaikista yrityksistä huolimatta saada millään hengiltä.”

Maritta Lintusen novelleissa on kaksi olennaista ja lukijan sydäntä lämmittävää piirrettä. Kaikki niissä esiintyvät ihmiset eivät ole hyviä, ymmärtäviä tai toisia kunnioittavia mutta heistäkin Lintunen löytää inhimillisiä ja ymmärtäviä piirteitä. Näin käy tarinassa ”Kanadanhanhi” ja jopa novellissa ”Luupartio”, siinä tosin lempeästi hymyillen. Hän on kuitenkin aina heikompien puolella. 

Toinen vahva ja ehkäpä nykykirjailijoista vahvin ominaisuus on siinä, kuinka Lintunen osaa koskettaa lukijan tunteita.  Se voi tapahtua vain yhdellä lauseella tai yhden yhteisen kokemuksen avulla, joka avaa muistot. Näin tapahtui novellissa ”Horkka”. Novellien merkitsevät ja myös lukijaa koskettavat tunteet eivät suinkaan synny juhlavasti tai kiiltokuvamaisesti, vaan arkisten tilanteiden ja tapahtumien kautta. Novelli ”Sielunpesä” sai ainakin minut nieleskelemään kyyneliä, eikä oikeastaan nieleskelemään, vaan annoin niiden tulla. Novelli kääntää lopulta alun tapahtumat päälaellaan ja osoittaa hyvyyden voimaa ja miten likaisissa ja haisevissa vaatteissa liikkuva hyljeksitty poika voi muuttua reppuselkäiseksi pojaksi, joka tulee myös uniin.

Novellit ovat lyhyitä tekstejä, joiden takana on laajempi kertomus, toteaa Lintunen jälkikirjoituksessaan. Novelli ”Boriksen lapset” on juuri sellainen. Se jättää lukijan mieleen asioita, tunteita ja mielikuvia enemmän kuin normaali romaani. En kerro siitä enempää sillä se oli yksi kirjan vaikuttavimpia novelleja ja jokaisella lukijalla on oikeus löytää se itse.

Kirjan novellit ovat hyvin monipuolisia. Ilmiselvästi huolellisesti valittuja. Niissä tulee esille koko elämän kirjo ja hyvin usein myös musiikki. Musiikkiin liittyy osaltaan novelli ”Jannen pää”, ”Mozartin hiukset” ja erityisesti novelli ”Kurjet”, jossa tulee esille myös musiikin ihmisiä lähentävä voima. Minulle novelli toi myös mieleen elokuvan ”Kurjet” loppukohtauksen ja siten myös rauhan tärkeyden. Valitettavastihan nykyisin kosto tuntuu olevan oikeutettua ja rauhasta puhuminen lähes rikollista.

Lainaan tähän loppuun vielä yhden novellin lopun. Siinä oleva toteamus meidän on tärkeä muistaa, kun kertaamme omiakin muistojamme:

”…Eivätkö sinun muistosi olekaan sitten totta, kysyin hiljaa ja järkyttyneenä.

   Mummo laski lusikan lautaselle ja katsoi minua syyllisen näköisenä.

   Ovat toki. Mutta vain minulle.”

Maritta Lintusen kirja ”Kanadanhanhi” on uskomattoman kaunis. Se kosketta monipuolisesti lukijan tunteita ja samalla kohtelee hellästi ihmisiä, joista novellit kertovat. No, yksi kirjassa esiintyvä Partanen taitaa olla poikkeus mutta hän ei ole sukua. Kaikki novellit ovat mittaansa suurempi sillä, ne jättävä lukijalle ajatuksia ja tunteita, jotka seuraavat vielä kauan kirjan sulkemisen jälkeenkin. Tämä lukukokemus kannatta hankkia. Kiitos kirjailijalle.

Katja Kettu: "Erään kissan tutkimuksia"

 

 

 

 

Katja Kettu: ”Erään kissan tutkimuksia”

Otava 2023

355 sivua

 

 

”Erään kissan tutkimuksia” oli joulun välipäiville sopivaa ja nautinnollista lukemista. Se ei aiheiltaan ollut suinkaan kevyt mutta nautinnolliseksi sen teki ennen kaikkea kieli ja tunne siitä, että kirjailija (kirjassa Kirjailija kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, kuten myös Kissa) on sen heikommassa asemassa olevan ihmisen puolella. En halunnut kiinnittää huomiota siihen, miten autofiktiivinen kirja sisällöltään on, vaan annoin tapahtumien viedä. Sisällön rakentumisen osalta luotin siihen, mitä kirjailija itse kertoo keskustelussa kissan kanssa:

”- Mistä sen kirjan pitäisi kertoa?

-          Kaikesta. Lapsesta. Isopomosta. Kuinka se minun Porvarin pojan kirjani pilasi.

-          Kuulosta kostokirjalta.

-          Ei se sitä ole.

-          No siltä se kuulostaa, intän. - Ootko varma että niin mitättömästä miehestä kannattaa kirjoja kirjoitella?

Kirjailija jää miettimään.

Se että tässä maailman ajassa hyvin toimeentulevaa, kansainvälistä menestyskirjailijaa on kiusannut, ei käy aiheeksi. Ei se, että mies on pistänyt tämän lentämään kakkosluokassa kun itse leveilee ykkösessä shamppanjalasi kourassa. Eivät tuommoiset ole mitään verrattuna rajan elämään, talonpolttoon, piilotettujen aseiden tuomaan kauhuun.

….

-Jotain kaunista siinä pitää olla. Ja lohtua.”

 

Ja näistä asioista kirja todella kertoo. Tosin se lähtee Kirjailijan nykyhetken kokemuksista, keskenmenosta, Isostapomosta ja elämänkertakirjan kohtalosta, jotka johtavat luovan kirjoittamiskyvyn katoamiseen.  Kirjailija on kateissa itseltäänkin. Kontrastiksi nykyhetkelle, sen rinnalle tuodaan sukuhistoria vuodesta 1917 lähtien ja on hedelmällistä, niin lukijalle kuin lopulta Kirjailijallekin, verrata minkä mittakaavan kriisejä ihmiset eri aikoina ovat kokeneet ja miten ne vaikuttavat ihmisiin. Mutta ennen kaikkea miten niistä selvitään. Kirjailijan selviämisen yksi tärkeä elementti on siinä, että hän joutuu lopulta katsomaan ulos oman päänsä sisältä ja näkee ja tuntee uudelleen maailman kokonaisuuden.

 

Lainaan tähän vielä kirjan lopusta mielestäni olennaisen kohdan:

 

”Ja sitten maailma on taas ennallaan, silkkiuikun poikaset lentäneet aikaa ilman teilleen. Alkulan talon hiiltyneet rauniot pilkottavat horsmaa kasvavan pellon takana, ja minä Saaressa yksin. Enkä kumminkaan samalla tapaa kuin ennen. Jokin on muuttunut perustavanlaatuisesti. Tunnen olevani sisällä ruumiissani niin kuin en ole ollut viimeiseen vuoteen. Astun muutaman askeleen metsää kohti, tunnustelen. Minulla on jalkapohjat, joilla tunnen kävyt ja männynneulaset. Nautin tutusta liikkeistä, minut valtaa lapsuudenriehakas olo Samanlainen huimaava tunne, kun pentuna kieltoa vasten keikuin kalliolle, jonne jotkut muinaiset ovat kasanneet kiviä hiidenkiukaaksi. Kuinka tartuin kiinni männynjuurista ja jäseneni tarrasivat kiveen kuin yhteen kuuluen, ja kuinka alas katsahtaessani huomasin, että mustissa kalsareissani oli pimpin kohdalla reikä, ja minulla oranssit halpahallin pikkuhousut, mikä jostain syystä nauratti minua. Sama nauru puskee minusta ilmoille nytkin, tarpeettomana onnenkaikuna. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, niin että se tuntuu aluksi vieraalta palleassa ja hämmästyn. Mutta totta se on. Olen nauranut ääneen. Olen Saaressa ja Kissa on avannut sen minulle.

   Tästä pitäisi nyt kirjoittaa. Tästä, jos jostakin pitäisi kirjoittaa.”

 

Olen tässä keskittynyt siihen, miten kirjan Kirjailija löytää itsensä ja luovuutensa kriisin jälkeen. Kirja on kuitenkin myös paljon enemmän Sen sukutarina ja erityisesti Eevan ja Mahten tarina on uskomattoman kaunis.  Eeva on kirjan voimahahmo juuri siten kuin naiset Suomessa ovat kautta aikojen olleet. Antaneet omalla voimallaan miehilleen tilaa etsiä, erehtyä ja onnistua. Tämä on tarina, jonka moni lukija tuntee omakseen, joten ei siitä enempää. Nauttikaa.

Mutta entä Kissa, mitä se tekee tässä romaanissa. Lainaan siihenkin Kirjailijan omaa tekstiä:

”Ehkä Kissa on minun kova ytimeni, joka jaksaa kertoa ja tutkia kuinka minut on pistetty lakoon. Piesty, vähätelty, tehty mahoksi tai niin olen itsesäälissäni kuvitellut. Mutta kissa tipahtaa jaloilleen, sähähtää halveksivasti ja menee menojaan. Sitä ei kesyksi saa, ei koskaan, ei kokonaan.”

”Erään kissan tutkimuksia” on nautinnollinen lukukokemus. Se on kielellisesti rikas ja monitasoinen kirja, jonka voi lukea monella tavalla. Rajaseudulle sijoittuva sukutarina, erityisesti Eevan ja Mahten tarina, on uskomattoman kaunis. Eeva on suomalainen voimanainen, joka omalla vahvuudellaan antaa miehelle tilaa etsiä, erehtyä ja onnistua. Tarina on oikealla tavalla tosi ja myyttinen. Kirja on myös Kirjailijan toipumistarina. Se on mahdollinen vasta kun Kirjailija onnistuu löytämään tien sisältään ulkoiseen maailmaan. Ja tietysti kirja on myös tarina Kissasta, joka saattaa piileskellä meidän kaikkien sisällä. Nautinnollisia lukuhetkiä.