Päivi Alasalmi: "Kyy povellani"

 

 

 

 

 

Päivi Alasalmi: ”Kyy povellani”  (Hallavainen sarja 3)

Aviador 2024

335 sivua

Kirja on julkaistu äänikirjana 2021 (Storytel Original)

Hallavainen sarjan edelliset osat ovat ”Alamaailman kuningatar” ja ”Häkkilinnut”

 

Odotuksen jälkeen Päivi Alasalmen Hallavainen-sarjan kolmas osa saatiin myös meidän perinteisten kirjojen ystävien käsiin. Sarja on ollut niin kiinnostava ja koukuttava, että odotus on todella tuntunut piinaavalta. Eikä tuo piina ehkä tähän lopu sillä tämä kolmas osa jatkaa koukuttavuutta ja sisältää useita polkuja, joita pitkin olisi kiinnostava seurata Hallavaisen ja Anun matkaa eteenpäin.

Innostuin Hallavainen sarjaan koska siinä oli vaihteeksi hyvin omaperäinen juoni dekkareille tyypilliselle hyvän ja pahan taistelulle.  Se rakentuu tuon rajan eri puolilla olevien identtisten kaksosten tarinalle. Ei tarinan omaperäisyys tuohon lopu, sillä tässä kolmannessa osassa nostetaan esille myös yksi nykyisen yhteiskunnan kasvava ongelma. Elämää ei oikeasti eletä, vaan sitä esitetään. Kirjassa tämä kärjistyy lapsien merkitykseen. Joillekin lapset ovat vain omaisuutta ja tavallaan välttämättömyyshyödykkeitä, kun halutaan esittää menestyvää perhettä.  Tämän esittämisen takia ollaan valmiita menemään äärimmäisyyksiin.  Tämä ”esittämisen” ilmiö on yhteiskunnassa laajaa ja tässä kirjassa nostetaan esille yksi tärkeimmistä.

Olen ajatellut, että naisdekkaristien suosio johtuu osittain siitä, että he tunnistavat miehiä paremmin arjen ja elämän ongelmakohtia. Päivi Alasalmi on tässä parhaimmistoa, sillä naiselliset tuntosarvet tunnistavat tässäkin kirjassa asioita, joita en uskoisi miesten tavoittavan.  Otan esille vain yhden asian. Hallavaisen työpari Sirkiä oivaltaa, että kirjassa olevan toisen perheen 12-vuotias tytär on voinut kirjoittaa salaiseen, lukolliseen päiväkirjaansa asioita, joista voisi olla hyötyä tutkimuksissa. Harvoin miehet edes osaavat ajatella, että jokainen nuori tyttö pitää salaista päiväkirjaa, johon kirjaa elämänsä tärkeimmiksi kokemansa asiat.  Kirjassa myös tapa, jolla Sirkiä käsittelee päiväkirjaa ja suojelee tytön yksityisyyttä, on kauniisti ja inhimillisesti kuvattu. Pelkästään tuosta kauniista pätkästä kuuluvat aplodit kirjoittajalle.

Ei naisellinen ajattelu kuitenkaan merkitse sitä, että tästä kirjasta toimintaa puuttuisi. Välillä tuntuu, että lukee Remeksen kirjaan mutta onneksi inhimillisyys kuitenkin tunkee läpi väkivaltaisissäkin kohtauksissa, vaikkakaan ei paljoa pahuuden puolella.

Tämä kirja on monikerroksinen sillä se pitää sisällään murhamysteerin, kaksoissisarten Anun ja Karlan välisen kamppailun sekä Hallavaisen ja Anun rakkaustarinan. Ei kerroksellisuus tähänkään lopu, sillä Hallavaisen työpari Sirkiä osoittaa kirjassa kasvun merkkejä.  Kirja tarjoaa myös paljon yhteiskunnallisia kannanottoja niin oikeudenmukaisuuteen, kun poliisitoimintaankin liittyviin kysymyksiin.

Päivi Alasalmen teos ”Kyy povellani” on Hallavainen-sarjan kolmas osa. Sarja on kokonaisuudessaan upea, kiinnostava ja monikerroksinen. Dekkarina jokainen osa on omaperäinen ja tuo tarinaan uusia kerroksia. Olen arvioinut, että tässäkin kirjassa näkyy naisellinen ote hienolla tavalla. Vaikka se on vauhdikas ja väkivaltainenkin, se tuo esille elämän tärkeitä ja sydäntä lämmittäviä piirteitä. Ja nostaa myös esille epäkohtia, jotka estävät hyvää elämää toteutumasta. Hallavainen-sarjasta on tulossa minun lempparini.

Anu Kolmonen: "Taapelitaivas"

 

 

 

 

Anu Kolmonen: ”Taapelitaivas”

Aviador 2024

351 sivua

 

Anu Kolmosen toinen romaani ”Taapelitaivas” on uskomattoman kaunis. Niin kaunis että, kirjan tekstiä mukaillen, poskille valuvaa suolaista vettä oli pakko pyyhkiä pois. Kirjan kauneus ei tule arjen kaunistelusta tai kimalluksesta ja kullasta, vaan ihmisten arjen pienistä asioista, välittämisestä ja aidoksi rakkaudeksi kasvavasta yhteiselosta. Kirja kertoo vaikeista ajoista, surusta ja ihmisistä, jotka elävät yhteiskunnan marginaalissa. Ihmisistä, jotka joutuvat taistelemaan elämän edellytyksistä, mutta heillä on usein ne kaikkein tärkeimmät: toivo, taipumattomuus ja toisensa.

Kirja sisältää Friitan elämänmittaisen tarinana Perämeren pohjukassa, puunjalostustehtaan, Leivän Isän, piippujen varjossa. Tai oikeastaan vähän enemmänkin, myös Friitan äidin tarinan. Kirjan pääosassa on kuitenkin elämä itse. Kamppailu päivittäisen olemassaolon edellytyksistä, lasten tulevaisuuden turvaamisesta ja oman tietoisuuden kasvamisesta. Ei elämä suinkaan ole pelkkää kauneutta vaan sisältää myös kovaa työtä, kuolemaa, surua, epätoivoa, hyljeksintää ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta myös selviämistä niistä. Ja juuri tuo selviäminen ja tietoisuuden kasvaminen ovat tärkeimpiä kaikesta.

Kirjan Friita syntyy vuonna 1931 ja hänen elämänmittainen tarinansa kattaa merkittävän osan Suomen lähihistoriaa.  Tuo lähihistoria tulee kirjassa esille hienolla ja oikeastaan uudenlaisella tavalla. Se kattaa alun luokkayhteiskunnan kuvauksen, kommunistivainot, sodat ja niiden vaikutukset, lasten siirrot Ruotsiin ja sotien jälkeisen jälleenrakentamisen ja yhteiskunnallisen kamppailun (työläisten järjestäytyminen, lakkotaistelut ja naisten aseman vähittäinen paraneminen, koulutuksellisen tasa-arvoisuuden lisääntymisen) ja vanhuuden yksinäisyyden.  Näitä tapahtumia ja muutoksia ei suinkaan kerrota virallisen historiankirjoituksen tai tilastojen kautta, vaan ihmisten, usein juuri niiden vähäosaisimpien ja sorrettujen kokemuksen kautta.  Tämä tapa kertoa antaa lukijalle jotain uutta, tekee muutoksista omakohtaisia ja todellisia.  Minä ainakin yhdistin useat kirjan tapahtumat omiin tai vanhempieni kokemuksiin. Olen itsekin syntyisin paikkakunnalta, jota hallitsi yksi tehdas. Siellä luokkayhteiskunta jatkoi elämäänsä vielä pitkään sodan jälkeenkin, kuten kirjassakin, vaikka kaupungeissa murros oli jo tapahtunut.  Anu Kolmosen kirja antaa nykylukijalle hienon ja koskettavan kuvan lähimenneisyydestä ja ennen kaikkea ihmisten arjesta, elän vaikeuksista ja kyvystä löytää iloa arjesta ja ystävyydestä.

Kirjassa siteerataan Kaarlo Uskelan runokirjaa ”Pillastunut runohepo”. Kirjahan kiellettiin sen ilmestyttyä ja takaisin saadut kappaleet poltettiin. Lainaan tähän myös Uskelaa ja hänen runonsa ”Köyhälistön voima” kolmannen osan toista säkeistöä:

”…

Voi kaikki vielä muuttaa päivä uus:

sun kohtalosi määrää oma kunto.

Se innostusta antaa taisteluus,

ja koittaa valoisampi vastaisuus,

kun ohjeenas on omanarvon tunto.

…”

Tämä säe kuvaa minusta hienosti Friitan tietoisuuden kasvua kirjassa.

Anu Kolmonen kirjoittaa uskomattoman kauniisti arjen hyvistä hetkistä ja niiden synnyttämästä onnen tunteesta. Lainaan tähän yhtä kirjan kohtaa:

”Kuinka kevyt saattoi ihmisen mieli olla? Ilta-öisin he kulkivat yhdessä talon nurkalla olevalle sadevesisaaville, kaatoivat kauhalla toistensa päälle kylmää vettä, kuuntelivat hämärässä laulavia punarintoja, kuivasivat itsensä, söivät voileipää, joivat lasillisen maitoa ja kävivät fyysisen työn väsyttäminä nukkumaan levitettyyn puusohvaan. Nukahtivat heti. Hänen unennäköönsä sekoittuivat miehen raskas, turvallinen hengitys ja lasten tuhina vuodevaatelaatikossa, mullan alla itävät siemenet ja muhevaan multaan onkaloita mönkivät madot.”

Kolmonen ei suinkaan tarkoita, että ihmisen pitäisi vain tyytyä osaansa. Jokaisen pitää saada oikeudenmukainen osuutensa yhteiskunnallisesta hyvästä. Elämässä pitää kuitenkin osata nähdä kauneus ympärillään.

Kirjan loppu kuvaa Friitan vanhuutta ja se on tärkeä osa kirja. Aluksi Friitä tuntuu nauttivan yksinäisyydestä mutta toteaa pian, että yksinäisyydessä vain aika kuluu. Hänen pelastuksensa on kadoksissa olleen siskon löytyminen, joka antaa elämälle uutta sisältöä ja auttaa purkamaan elämän kipupisteet. Kirjan loppu on kaunis.

”Tänään tulevat kurjet. Kuulen niiden huudot sairaalahuoneen tuuletusräppänästä ja tiedän meren jääkanteen sulaneista silmistä kihoavan porevettä. Taivaankannen kannattajien saattaja huutelee kurkiauran edellä: ”Tätä tietä”.”

Anu Kolmosen kirja ”Taapelitaivas” on uskomattoman kaunis ja tärkeä kirja. Kirjan kauneus ei tule kullasta tai kimalluksesta, vaan arjen pienistä asioista, ystävyydestä, välittämisestä, toivosta ja taipumattomuudesta. Kirja on aidosti heikkojen, vähäosaista, sorrettujen ja naisten puolella. Voisin väittää, ettei monikaan ole lukenut samanlaista kirjaa aikoihin. Nyt se kannattaa tehdä.

 

 

Lisää kirjasta: Sinikka Labba:”Lappilaisen klassikon tasolla”. (Lapillinen-lehti nro 57, 2024)

Karl Ove Knausgård: "Aamutähti"

 

 

 

 

Karl Ove Knausgård: ”Aamutähti”

LIKE 2021

666 sivua

Norjankielinen alkuteos ”Morgenstjernen” (2020)

Suomentaja Jonna Joskitt-Pöyry

 

Knausgårdin ”Aamutähti” on ensimmäinen osa Aamutähti trilogiaa, jonka seuraavat osat ovat ”Ikuisuuden sudet” (Like 2023) ja ”Kolmas valtakunta” (Like 2024). Vaikka kyseessä on trilogia ja kirjoissa esiintyy samoja henkilöitä, teokset voi hyvin lukea erillisinä. Tässä käsittelen vain sarjan ensimmäistä osaa ”Aamutähteä”.  Tosin Knausgårdin ystäviä tai niiksi tämän kirjan kautta tulevia, ei pysty estämään lukemasta jatkoakaan, ja lukeminen kyllä kannattaa.

Knausgårdilla on taito kuvata ihmisten arkea kiinnostavalla ja uusia ajatuksia ja huomioita herättävällä tavalla.  Tuntuu kuin siinä ei kuvattaisikaan kirjan hahmoa vaan itseään kirjoittajaa, Knausgårdia, tai oikeastaan enemmänkin, kokijaa ja havainnoijaa kuvataan samaan aikaan.  Tämä tapa kirjoittaa avaa yksinkertaisetkin tapahtumat uudella tavalla ja tekee tekstin kiinnostavaksi.

Teksteissään Knausgård kuvaannollisesti riisuu ihmiset paljaiksi. Hän ei peittele yksittäisten henkilöiden sikamaistakaan käytöstä. Parhaimmillaan kuvaukset ovat myös uskomattoman ymmärtäviä ja lempeitä. Haluan tässä korostaa erityisesti yhtä kuvausta. Ensimmäistä kertomusta Solveig:sta, joka toimii osastonhoitajana sairaalassa. Solveig ei vain hoida potilaitaan, vaan välittää heistä ja silloin kysymys aina paljon enemmästä. Hoitaja antaa itsestään paljon potilaalle. Halusin korostaa tätä kohtaa siksi, että me emme useinkaan ymmärrä tätä puolta hoitajien työstä. Tai ainakaan sitä ei arvosteta sen kummemmin, niin rahallisesti kuin arvostuksenkaan kautta. Olen itse kokenut kahden leikkauksen jälkeen sairaalassa samanlaista välittämistä kuin kirjassakin ja oppinut antamaan sille arvoa. Muistan vieläkin, kun leikkauksen jälkeisenä yönä hoitaja kävi mittaamassa kuumetta ja huomatessaan, että olin hereillä hymyili kauniisti ja sanoi: ”Kaikki hyvin”. Pelkästään tuo pieni ele rauhoitti paljon enemmän kuin lääkärin luettelema lista kunnossa olevista veri- ym. arvoista. Toivottavasti hoitajien työoloista päättävät lukevat tämä pätkän Knausgårdin kirjasta.

Henkilöiden peittelemätön ja paljastava kuvaus on tässä kirjassa luontevampaa kuin ”Taisteluni-sarjassa”. Tässä lukija pystyy tulkitsemaan henkilöt kirjan hahmoiksi, eikä lukiessa tule tirkistelyn tuntua. Kirjassa esiintyvien pariskuntien ja usein myös eri perheenjäsenten osalta on kirjassa kullekin henkilölle oma lukunsa. Näin tapahtumien ja tilanteiden taustat nähdään erilaisista näkökulmista. Se tuo uutta jännitettä ja syvyyttä kerrontaan.

Kirjan yhtä lähtökohtaa, salaperäisen Aamutähden ilmestymistä taivaalle, lähestytään vähitellen ihmisten tarinoiden kautta. Tuntuu siltä, että se vaikuttaa eri henkilöihin eri tavalla, mutta sen vaikutukset alkavat näkyä outojen tapahtumien kautta. Nämä tapahtumat liittyvät usein elämän ja kuoleman rajapintaan ja mahdollisuuteen liikkua elävien ja kuoleman maailman välillä.

Tähän ongelmaan liittyvä pohdinta kiteytyy hienosti kirjan lopussa olevaan, erään kirjan henkilön (Egil Stray), kirjoittamaan esseeseen ”Kuolemasta ja kuolleista”. Lainaan siitä pienen pätkän.

”…Antiikin tarut synnyttävät kysymyksen, onko elämän ja kuoleman raja yhtä liukuva, yhtä lailla pelkkä tilasiirtymä, kuin unen ja valveen rajakin, vai onko se, kuten sen käsitämme, ehdoton joko-tai? Toisin sanottuna: johtuuko elämän ja kuoleman raja aistiemme rajoittuneisuudesta, vai onko se todellinen?”

Tämän esseen teksti ja kirjan henkilö Josteinin kokemukset koomassa, ovat tietyllä tavalla avaimia kirjasarjan sisällön ymmärtämiseen ja kokemiseen. Ne tavallaan kokoavat ensimmäisen kirjan tarinat yhteen ja lukija jää odottamaan jatkoa. Kirjan lopputeksti on tietyllä tavalla enteellinen:

”Ja eilen illalla syttyi uusi tähti.

Se loistaa nytkin ylläni.

Aamutähti.

Tiedän mitä se tarkoittaa.

Se tarkoittaa, että se on alkanut.”

Kun tähän lisätään kirjan sivumäärän 666 raamatullinen merkitys, voisi tuntua siltä, uskaltaako tätä matkaa jatkaa. Kyllä uskaltaa.

Knausgårdin ”Aamutähti” ja trilogian muut teokset ”Ikuisuuden sudet” ja ”Kolmas valtakunta” ovat uudenlaista ja tuoretta Knausgårdia. Kirjan arjen ja ihmisten kuvaukset ovat perinteisen hienoja ja tarkkoja, jopa parempia kuin ”Taisteluni-sarjassa”. Kirjan juoni, Aamutähden ilmestyminen taivaalle, tuo kuitenkin mukanaan uuden myyttisen elementin, joka pakotta syventymään elämän ja kuoleman kysymyksiin ja uskomuksiimme niistä.  Hieno romaanisarja, jossa ensimmäisen kirjan lukeminen synnyttää nälän lukea seuraavat.