Olga Tokarczuk: "Empusion"

 

 

 

 

Olga Tokarczuk: ”Empusion”

WSOY 2024

368 sivua

Puolankielinen alkuteos ”Empuzjon: Horrorprzyrodoleczniczy”, 2022

Suomentanut Tapani Kärkkäinen

 

Kirjan nimi tulee sanoista empusa, naisdemoni ja symposion, antiikin Kreikan vapaiden miesten keskustelutilaisuus. Kirjassa empusa esiintyy nimellä Me ja loppukohtausta lukuun ottamatta esiintyy huomaamattomana liikkeenä lattianrajassa tai valotäplinä. Kirjan empusa on siis eräänlainen naisiin kohdistuvan vihan kostonenkeli. Vuosittain se vaatii uhrikseen nuoren miehen ja välttääkseen valinnan kohdistumasta oman kylän asukkaisiin, uhriksi pyritään aina valitsemaan yksi kuoleva parantolan asukas. En kerro lopun tapahtumista enempää sillä se on yksi kirjan olennaisimpia kohtia ja tietyllä tavalla yllättävä. Epilogissa naisdemoni tai Me kertoo, ettei kuolemantapauksia ole enää tuon tapauksen jälkeen tullut, sillä maailmansota tyydytti ruokahalun toistaiseksi. Symposio on taas parantolan miesten keskusteluhetket, jotka aina päättyvät naisiin ja heitä halventavalla tavalla.

Kirja alkaa perinteisesti. Nuori insinööriopiskelija Mieczyslaw Wojnicz saapuu vuoristossa sijaitsevaan parantolaan hoidattamaan lievää tuberkuloosia. Alku ja tarinan perusrakenne vastaa siten hyvin pitkälle Thomas Mannin kirjaa ”Taikavuori” ja ilmeistä sukua kirjat keskenään ovatkin. Tokarczuk tuo kirjaan kuitenkin kirjan edetessä kasvavan myyttisen kauhuelementin ja nostaa esille naisvihan esiintymisen keskustelussa ja toisaalta erilaisuuden karsastamisen. Näitä ei selkeästi korosteta, mutta lukija ei voi kuitenkaan ummistaa niiltä silmiään.

Kirjan juoni on sinälläänkin kiinnostava ja parantolaelämän kuvaukset keskusteluineen, retkineen ja arkisine tapahtumineen pitävät lukijan mielenkiinnon yllä.  Pienet huomaamattomat tapahtuvat kuitenkin lisäävät kerronnan jännitettä ja tuovat mukaan myös kauhuelementin. Selvimmin se tulee mukaan, kun Wojniczille kerrotaan miten tietyt kuolemantapaukset tapahtuvat vuosittain samaan aikaan. Wojnicz valikoidaan uhriksi mutta anomalia pelastaa hänet. En kerro tästäkään enempää, sillä se on kuitenkin vain tukimateriaalia kirjan olennaiselle sisällölle. Tämä tarinan kokonaisuus tekee kuitenkin kirjasta merkittävän romaani eikä julistusta.

Yksi kirjan teemoista on nostaa esille ja näkyviin misogyynisiä asenteita, joita esiintyy klassisessa kirjallisuudessa (Misogynia (kreik. μῖσος, misos ’viha’ + γυνή, gynē ’nainen’) on naisiin ja tyttöihin kohdistuva asenne, jota yleisesti kuvaa aliarvostus tai suoranainen viha eli naisviha.(Wikipedia)). Kirjan lopussa on viittaus teoksiin, joista tässä kirjassa esiin tulevat asenteet on lainattu. Nämä asiat tulevat esille sairaalan potilaiden (miehiä) keskusteluissa esim. aterioiden jälkeen. Tämä luettelo on varsin paljastava ja osittain yllättäväkin. Ne tilanteet ja lausumat, jotka Tokarczukin kirjassa esiintyvät tuntuvat varmasti lukijasta hyvinkin tutuilta ja arkipäiväisiltä. Niinhän nytkin puhutaan. Joten kaukana ollaan vielä tilanteesta, jossa naisten arvostus ja kunnioitus olisi paikallaan. Tämä on minusta toinen kirjan olennaista teemoista.

Lainaan tähän vain yhden lievimmistä miesten välisten keskustelujen kommenteista:

”- Joskus kun puhuu naisten kanssa, jatkoi kaulaa myöten napitettu Walter Frommer, - voi tavallaan syntyä vaikutelma, että he vastaavat järjellisesti ja ajattelevat niin kuin me. Mutta se on harhaa. He imitoivat meidän kommunikointitapojamme.”                                                                         

…

He eivät edes tiedä teeskentelevänsä. Se on refleksi, vaisto.”

Lähes kaikki miesten väliset keskustelut päättyvät naisiin ja edelleenkin se taitaa olla tärkein keskustelunaihe, jääkiekon ohella, vapaissa miesten keskinäisissä illanvietoissa. Olisikin mielenkiintoista selvittää, miten paljon eroja on virallisesti näkyvissä asenteissa ja toisaalta piilevissä mutta todellisissa asenteissa.

Toinen tärkeä asia joka kirjassa nostetaan esille, on suhtautuminen erilaisuuteen tai poikkeavuuteen. Kirjassa asiasta puhutaan päähenkilön Wojnicz:n yhteydessä ja hänen tapauksessaan puhutaan anomaliasta. En avaa tässä termiä enempää sillä se kertoisi liikaa kirjan juonesta ja lukijan kannalta asian selviäminen on olennainen osa lukunautintoa. Lainaan tähänkin pätkää kirjasta:

”Yksinkertaistuksista suurin on mustavalkoinen ajattelu, joka perustuu yksinkertaisiin antiteeseihin. Ymmärrättekö mistä puhun? Mieli luo itseään varten erilaisia selkeitä vastakohtia: musta – valkoinen, päivä – yö, ylös – alas, nainen – mies. Ne hallitsevat kaikkia havaintojamme. Niiden väliin ei mahdu mitään muuta. Niin nähtyä maailmaa on helppo käsitellä, noiden napojen välillä on helppo suunnistaa, on helppo tietää miten menetellä, ja erityisen helppo on arvioida toisia ja samalla sallia itselleen epäselvyyden ylellisyys. Sellainen ajattelu suojelee ihmistä kaikelta mahdolliselta epävarmuudelta, suit sait, kaikki on selvää, joka tai, välimuotoja ei ole Aristoteles – kultainen vasikka.”

Nostin tämän esille, koska tällainen ajattelu näyttää olevan mitä paljainta todellisuutta niin maailman kuin maammekin politiikassa ja elämässä. Erilaisuuksien ilmenemistä ja ilmenemismahdollisuuksia halutaan rajoittaa ja samalla rajoitetaan sitä laajuutta, miten todellisuutta ymmärretään.

Kirjan loppu on Wojniczikin kannalta lohdullinen. Naisdemonin pelastettua hänet, hän huomaa, että hänen anomaliansa on paitsi rajoite, myös mahdollisuus ja kirjan lopun perusteella näyttää, että hän näitä mahdollisuuksia myös käyttää.  Erilaisuuden tuomitsemisessa on aina myös kaksi puolta, Yleiset asenteet ja usein myös säädökset rajoittavat elämää. Mutta myös erilaisen ihmisen omat pelot johtavat siihen, että hän rajoittaa omaa elämäänsä ollakseen huomaamaton. Wojniczin osalta se on merkinnyt mm. verhojen peittämiä ikkunoita ja avaimenreikien tukkimista.

Olga Tokarczukin ”Empusion” on romaanina erinomainen mutta vielä tärkeämpiä ovat sen lukijalle avaavat näkymät naisvihasta ja erilaisuuksien tuomitsemisesta. Kirja sisältää kiinnostavan mutta perinteiseltä tuntuvan kuvauksen parantolaelämästä, jossa kuitenkin ja vähitellen, pienten tapahtumien kautta, myyttiset ja kauhuelementit kasvavat yllättävää loppuratkaisua kohti. Loppuratkaisu sitten purkaa kehittyneet jännitteet. Sen kautta lukijalle avautuu lopullisesti myös kirjan esittelemä ajatusmaailma naisten asemasta ja erilaisuudesta.

Olga Tokarczuk: "Anna In, maailman hautakammioissa"

 

 

 

 

Olga Tokarczuk: ”Anna In, maailman hautakammioissa”

Särötär 2024

169 sivua

Puolankielinen alkuteos ”Anna In wgrobowcach świata” (2006)

Suomentanut Tapani Kärkkäinen

 

Aluksi pitää kiittää Tapani Kärkkäistä kaikista Olga Tokarczukin suomennoksista ja erityisesti uutteruudesta parin viimeisen vuoden aikana. Vuosina 2023 – 2024 on nimittäin Säröttäreltä ilmestynyt kolme Tokarczukin teosta: novellikokoelma ”Rumpujen kaupunki”, essee ”Ognosio” ja nyt tämä uusin, ”Anna In, maailman hautakammioissa”. Lisäksi WSOY julkaisi 2024 teoksen ”Empusion”. Kaikki ovat Tapani Kärkkäisen suomentamia ja laatutyötä. Tokarczukin ystävä kiittää.

Kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuteen, vaikka lähtökohtana onkin sumerilainen myytti Inanna-jumalattaren laskeutumisesta Manalaan. Tuo myytti kirjoitettiin savitauluille noin 1750 ennen ajanlakumme alkua ja ne löydettiin noin neljätuhatta vuotta myöhemmin. Tokarczukin kirja lopussa jakso, jonka nimenä on ”Inanna” on eräänlainen kunnianosoitus savitaulujen kirjoittajalle Enhuduannalle, jonka tekstin ”Hymni Inannalle” innoittamana se on kirjoitettu. Enhuduanna esiintyy henkilönä myös Tokarczukin kirjassa. Tuo jakso on kirjan komeimpia. Vaikka se onkin kunnianosoitus Inannalle, se on sitä myös ihmisille ja ihmisyydelle. Meitä ihmisiä on erilaisia, rodultaan, uskonnoltaan osaamiseltaan arvoltaan, kyvyiltään, ajatuksiltaan. Toimimme eri tavoin, riitelemme, rakastamme, kiellämme ja sallimme, mutta se kaikki kuuluu ihmisyyteen ja sen tulisi olla korkein arvo. Ei Tokarczuk aivan näin sano mutta panee minut ajattelemaan niin.

Kirjan alun uudenlainen maailma ja yhteiskunnallinen järjestelmä vaatii hiukan totuttelua ennen kuin kirjaan pääsee sisälle. Ei se vie kauaa ja kirjailijan jälkisanat auttavat asiaa. Kun kirjaan pääsee sisälle, se palkitsee moninkertaisesti. Kirjan juonena on kertomus Anna In, Inannan, matkasta Tuonelaan, jonka valtiaana on hänen kaksoissiskonsa. Perinteiden mukaisesti Tuonelaan vain mennään mutta kukaan ei sieltä enää palaa. Anna In, Inanna, kuitenkin pääsee palaamaan mutta vain vaihtokaupan avulla. Tuon vaihtokaupan rakentuminen ja toteuttaminen on kirjan päätarina. Tuon tarina pääsisältönä on kuitenkin kuvaus ystävyydestä, muodollisesta ja todellisesta, inhimillisyydestä ja uhrautumisesta. Anna In, Inannan, matka Tuonelaan tuo esille yhden olennaisen seikan mikä erottaa elävien yhteiskunnan kolkosta Tuonelasta. Se on käsite ja sana myötätunto. Pelkästään tämä toteamus ja sen sisäistäminen on lukijalle kultaakin arvokkaampi lahja kirjailijalta.

En kerro kirjan tarinan juonta, sillä se on yllättävä ja siksi lukiessa koettava. Olennaista kirjassa eivät ole niinkään tapahtumat, kuin kuvaukset ystävyyden, inhimillisyyden ja hallitsemisen ja toisista välittämisen ja heidän hyväksikäyttönsä eri muodoista. Taphtumia valotetaan usean kertojan kautta. Tärkein heistä on kuitenkin Nina Šubur Anna In ystävä ja seuralainen. Anna In, Inannan, käynti Tuonelassa näyttää päättyvän katastrofiin, mutta muuttuu menestykseksi Nina Šuburin sitkeyden ja yksilöllisten uhrausten kautta. Luulen, että Tokarczukin tulevaisuudenkuvaus, kuin myös Enhuduannan 4000 vuotta vanhempikin teksti, tavoittavat tarinoissaan inhimillisyyden olennaiset tunnusmerkit, jotka olennaiselta osin ovat pysyviä. Ehkä ne ovatkin meille tärkeimpiä, vaikka ajalliset yhteiskuntajärjestelmät voivat osia niistä syrjäyttää.

Minä olin myyty, sillä Olga Tokarczukin ”Anna In, maailman hautakammioissa” on huima kirja. Se on matka menneisyyteen tulevaisuuteen ja nykyisyyteen.  Mutta ennen kaikkea se on matka inhimillisyyteen. Erilaiset piirteet, ominaisuudet, ajatusmaailmat ja tavat ovat osa sitä kokonaisuutta, josta ihmisyys muodostuu. Tätä Tokarczuk kuvaa kirjan osassa ”Inanna”, voiko sitä paremmin sanoa tai ehkä se on sanottu samoin myös 4000 vuotta aiemmin sumerilaisen Enhuduannan savitaulussa ”Hymni Iannalle”. Kirjailijan jälkisanat avaavat hyvin kirjan taustoja. Kiitos siitä ja koko kirjasta myös suomentaja Tapani Kärkkäiselle.

Anni Kytömäki:"Mirabilis"

 

 

 

 

Anni Kytömäki: ”Mirabilis”

Gummerus 2024

684 sivua + Jälkisanat

 

Anni Kytömäen uusin kirja ”Mirabilis” on huiman upea teos.  Se on teos, jollaista en ole koskaan ennen lukenut. Kirja on upean historiallinen matka ihmisten arkeen, elämän ja olemassaolon salaisuuksien selvittämiseen, tutkimuksen ja tutkimusretkien maailmaan, ihmisten pyrkimykseen kohti parempaa huomista ja ennen kaikkea maailmaan, jossa me elolliset olemme kuitenkin yhtä. Se on matka yrityksiin luoda tiedon avulla parempi maailma meille kaikille mutta myös maailmaan, jossa tuota tietoa käytetään itsekkäiden päämäärien hyväksi. Onneksi Anni Kytömäki on sen nyt kirjoittanut. Se on tarpeellinen meille kaikille.

Kirjan alku ja loppu ovat vaikuttavia. Ihmiset surmaavat sukupuuttoon kuolevia eläimiä ruuakseen tai kauppatavaraksi.  Joukkoteurastusta katsotaan eläinten, uhrien silmin. Alussa turkishylje, äiti. etsii pienokaistaan samalla kun sitä nuijitaan hengiltä. Kirjan kuvauksen tunne on niin vahva, että se sattuu paatuneimpaankin mieleen. Samanlainen tilanne kuvataan myöhemmin kirjassa, nyt surmausta seuraavaan ihmisen näkökulmasta. Kuvausten erot pakottavat väkisinkin miettimään miksi eläinten tuska ja tietoisuus tapahtumista jää meiltä huomaamatta. Onko meidän totuutemme raamatullinen usko siihen, että luonto ja eläimet on luotu meidän käytettäväksemme.

Kirjassa toistuu usein Tacituksen lause: ”Vain tähän asti, ja tämä tieto on varma, ulottuu maailma”. Toivoisin, että se jää kirjan lukijoiden mieleen. Juuri siten, että se tiedetään virheelliseksi ja rajoittuneeksi käsitykseksi.  Kirja osoittaa, että jokaisena aikana me uskomme siihen, että sen hetkinen tieteellinen tieto on lopullinen totuus. Se pätee niin käsityksiimme luonnosta kuin suhteeseemme eläimiin.  Molemmista me tiedämme kuitenkin vain rajoitetusti. Minusta yksi kirjan tärkeitä anteja onkin, että se avaa käsitystemme rajoja, jopa käsitystemme mukaan mahdottomiin suuntiin. Sitä kuvaavat kirjan alku ja loppu ja käsitykset ambasta, Amurin tiikeristä.

Alku- ja loppukohtauksia lukuun ottamatta kirja kertoo Juurelan suvusta 1868 … 1935. Kirjan kertojana on aluksi Isi-Riikka ja sen jälkeen hänen tyttärensä Ella tai Mirabella. Iso-Riikan kertomus kattaa nälkävuodet ja niiden jälkeen yrityksen utooppisen siirtokunnan rakentamiseen Amurinmaalle. Vaikeat nälkävuodet ja niistä toipumisen kivullinen alku on kirjassa kuvattu lyhyesti ja paljaasti. Ella ja hänen kaksoiveljensä, Artturi, syntyvät laivamatkalla Amurinmaalle ja kasvavat lapsuutensa siellä. Nämä kokemuset luovat Ellaan sen luontosuhteen, jota hän seuraa koko elämänsä. Myös palattuaan takaisin Suomeen.

Kirjan toinen olennainen juoni tai polku rakentuu luonnontutkija Leonhard Stejneger:n ympärille. Hän on toinen kertoja kirjan tarinassa. Ella tai Mirabella kohtaavat kirjassa ja jos Mirabellen kautta tarinaan tulevat mukaan kokemukseen ja perinteisiin perustuva luontosuhde niin Stejneger tuo siihen mukaan tietoon ja tiedon ihmisten aiheuttamista tuhoista ja tietysti myös Stellerin merilehmineen. En kerro tarinan juonesta enempää sillä se on vain tausta-aineistoa olennaiselle.

Olennaisinta ja tärkeintä kirjassa ovat ajatukset elollisesta, eläimistä, kasveista ja ennen kaikkea metsästä. Tämä olennainen tulee esille päähenkilöiden ajatuksissa, puheissa ja siinä miten he katsovat ympärilleen. Lainaan kirjasta vain pienen pätkän:

”Suon reunalla kasvaa vänkkyräisiä mäntyjä ja koivuja. Täällä on aivan erilaista kuin Tyynenmeren rannalla, kuiskaan äänettömästi, mutta metsä ei usko. Jääkuoren alta suo hönkäisee hajoavien vesikasvien lemun, lumiharsoinen muurahaispesä levenee levävalliksi, ja lapasten läpi suopursuissa on sama tuntu kuin valtameren röyhistämissä saniaisenlehdissä. Kun tuuli ottaa vauhtia suon avaruudesta, latvuksissa kohahtavat mainingit.”

Kirjassa on tosin paljon muutakin. ainakin neljä-viisi erilaista rakkaustarinaa. Nämäkin kertovan rakkauden, kiintymyksen eri puolista, kauniista nuoruuden kiihkosta, joka päättyy tragediaan tai toisessa tapauksessa pysyvään yhteiseloon. Ylimystön luokkatietoisesta avioliitosta. Turvaa etsivästä yhteydestä, omistushalusta, joka muuttuu väkivallaksi ja ehkä hienoin, Stejnegerin rohkaistuminen lähestymään Marya. Lainaan tästäkin pätkiä sillä teksti on uskomattoman kaunista.

”  Autiolla kadulla keskellä Washingtonia kävelee äänettömin askelin elefantti.

…

  Eläimen mentyä Leonhard palaa keskelle katua. Vaikka elefantti on jo kadonnut kadun pimeään, hän katsoo yhä sen perään. Hän tuntee talojen ikkunoiden himmeän valon kimmeltävän silmissään. Hän tietää mitä tehdä.

  Jos kadulla tulee vastaan elefantti, sitä on seurattava.

…

  Kun kello on yhdeksän, hän nousee. Kukkakauppias kantaa puotinsa ulkopuolelle houkuttelevia asetelmia. Leonhard ostaa ruusuja ja nauraa itselleen, nauraa varalta jo etukäteen. Vanha uros haalii koristeita tuekseen, kaunistaa jo pesää naaraalle, vaikka saattaa joutua klovniksi sirkukseen. Silloin hän sentään tapaisi elämän suunnan kääntäneen elefantin uudelleen.

  Kaikesta huolimatta Leonhard kantaa ruusuja hellemmin kuin ainuttakaan kasvinäytettä milloinkaan ja lähtee Maryn luo.”

Kirja korostaa luonnontutkimuksen tärkeyttä, jotta ymmärtäisimme paremmin elämän kokonaisuutta ja voisimme sitä suojella ja ylläpitää. Se kertoo myös asian toisen puolen. Tietoa ja osaamista voidaan käyttää myös kaiken olemassa olevan hyväksikäyttöön ja etujen hankkimiseen. Tätä puolta kirjassa edustaa kolmas olennainen osapuoli, paroni Falkenhöjd.  Hän edustaa niin ihmisten kuin luonnonkin hyväksikäyttäjiä. Hänestä en kerro enempää.

Anni Kytömäki on kirjoittanut parhaan kirjansa.”Mirabilis” on vaikuttavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Kirjan alku ja loppu avaavat jopa järkyttävällä tavalla silmiä sille, miten ihmisen ja eläimen väkivaltainen kohtaaminen pitää sisällään. Siinä on aina mukana kaksi kokevaa osapuolta. Kirja on toki paljon muutakin ja korostaa tutkimustyön tärkeyttä ja avoimuutta ihmisen luonnon suhteiden tulkinnassa. Kytömäen kirjojen tapaan kirjan loppu on yllättävä ja onnellinen. Mutta kirjan lukijoiden kannatta muistaa: ”Luonto perii aina velkansa”. Lukukokemus vailla vertaa.