Anna Kortelainen: "Siemen"

 

Anna Kortelainen: ”Siemen”

Tammi 2016

454 sivua

Anna Kortelaisen ”Siemen”  on hienosti  kirjoitettu runsaudensarvi. Sen aihepiiri  on laaja: sukututkimusta, kasvitiedettä, Viipurin  historiaa  ja  nykypäivää. En paljasta  juonta,  mutta kirja rakentuu noiden  kolmen asiakokonaisuuden  ympärille. Päähenkilö Nina tekee ammatikseen sukututkimusta ja saa tehtäväkseen  selvittää erään perheen tilauksesta, perheeseen  kuuluneen majuri Luikan kohtalon sodan loppuvaiheiden Viipurissa. Majurin harrastuksena oli  kasvitiede. Näistä rakentuu mielenkiintoinen tarina, jonka  kuluessa majurista oikeastaan  tuleekin  kirjan päähenkilö, vai tuleeko sellainen sittenkin kasvien vieraslajeista ja niiden  liikkumisesta. Kirjan faktat  ovat kaikkien aiheiden osalta hienosti  kohdallaan  ja miljöökuvaukset aitoja. Näkee selvästi, että  kirjaan  on panostettu  tarkalla  tutkijan  otteella. Olin  lukijana  siinä  onnellisessa  asemassa, että  kaikki  nämä aihepiirit kiinnostavat, joten  pidin kirjan rauhallisesti etenevästä  lähestymistavasta. Luulen silti, että  moni  lukija  olisi  kaivannut tekstin  tiivistämistä  ja ihmissuhteiden syvällisempää  käsittelyä tai jopa ihmissuhdeproblematiikkaa. Nythän  kirja  jää  näiltä osin pintaraapaisuksi.

Anna Kortelainen  on  verraton  luennoitsija, joka osaa  asiapitoisiin  luentoihinsakin  sijoittaa yksityiskohtia  jotka hätkähdyttävät  kuulijan  mielenkiinnon  hereille. Myös kirjassa  tällaisia  olisi  saanut olla enemmän. Nyt  kirja etenee tasaiseen  tahtiin. Dramatiikkaa saa odottaa, jos  sitä kaipaa, parisataa sivua.  Mutta sitten se onkin sitä vaikuttavampaa. Muuta  kiinnostavaa kyllä riittää, joten  nautinnollista lukemista kirja on täynnä. Kirja on hyvä, kaunista kieltä  ja  lukemaan houkutteleva.

Itsekin sukututkimusta  harrastaneen huomasin,  kuinka  hienosti  Kortelainen  kuvaa miten siihen  jää  koukkuun. Jokainen uusi löytö  vain innostaa  jatkamaan eteenpäin ja  kuinka osa  henkilöistä  alkaa elämään  mielessä. Viipurin  kuvaukset, vanhan  ja  uudistuvan,  ovat  lämminhenkisiä  ja  ihmisiä  kunnioittavia  ja kaikille,  Viipurissa  käyneille  tai  muistoissa  eläville,  tunnistettavia. Mutta  ihan sama on myös vanhan Helsingin osalta. Vanhan  kaupungin  melkein  näki  silmissä. Ympäristöä ja ihmisiä havainnoidaan kirjassa  tarkasti ja kiinnostavasti. Lainaan tähän  pätkän, jossa  kuvataan viipurilaista  puistoa:

”Ninaa viehätti puistojen päivänkierto. Aamulla niiden läpi kiiruhti töihinmenijöitä, joiden jokainen askel todisti minuuttiaikataulua. Puiston poikki oikaisemalla työpaikalle ehti ajoissa. Keskellä päivää puistossa tipsutteli nuoria äitejä yksin tai kaksikkoina, vauvat rattaissa päiväunilla, äideillä näpsäkät erivärisistä kangastilkuista tehdyt välikausitakit ja saapikkaissaan huimaavan korkeat hiekkakäytävään painuvat piikkikorot. Iltapäivällä puiden siimeksessä paarusteli koukkuun taipuneita, paksulti topattuja mummoja ja vaareja, jotka istuivat penkille lepäämään. He tönöttivät niillä vieri vieressä kuin korkeakupuiset kyyhkyset ja lämmittivät toinen toistaan. Mummoilla oli päässään vanunut pastellinsävyinen baskeri, vaareilla nahkalakki tai karvahattu. Myöhään iltapäivällä saapui jälleen työväki, edelleen kiireisin askelin ja kasvoillaan ilme, joka näytti tarkoittavan, että kaupungin saastuneessa ilmassa teki hyvää kävellä raikkaan puiston halki ja hengittää kevääseen heräävien puiden tuoksua. Kauppakassin kanssa liikkui eläkeläisiä pariskuntia, jotka olivat kovin samanoloisia kuin Suomessa: miehen ja vaimon ulkoiluvaatteetkin miltei identtiset, kummankin askellus jäykkää, mies naisen käsipuolessa eikä päinvastoin. Illalla puistoihin kerääntyi penkeille leiriytyviä juoppoja, aivan kuten Helsingissäkin.”

Siinä se on, arkisen päivän kulku ja koko elämän kirjo.

Kirja  jaksottelee Ninan  ja majuri Luikan tarinan kesken  ja  siinä on kolme aikatasoa.  Tämä toimii  hyvin  ja antaa tapahtumille hienon  aikaperspektiivin.  Kirjan  viimeinen  Ninan  tarinan  jakso  kuvaa  niin hienosti ryhmän  keskinäistä  solidaarisuutta  ja  keskinäistä  huolenpitoa, että se on  oiva malli  myös nykyiselle koronaviruksen ajalle. Kirjan  loppu  jää arvoitukselliseksi ja  jopa vähän epäuskottavaksi,  mutta se ei  kokonaisuutta  haittaa. Sen  sijaan  viimeisen osien keskustelut  kasveista  ja  ihmisten  ja kasvikunnan  suhteista  ovat upeita ja ajatuksia  herättäviä.

Hieno kirja aiheista ja asiakokonaisuuksista  jotka poikkeavat valtavirrasta. Nautinnollista luettavaa.