Hae tästä blogista

torstai 13. helmikuuta 2025

Piia Leino: "Aarteidesi aikakirjat"

 


 

 

Piia Leino: ”Aarteidesi aikakirjat”

Kustantamo S&S 2022

268 sivua

 

Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuva trilogia ”Taivas”, ”Yliaika” ja ”Lakipiste” kuvaavat niin uskottavaa ja todentuntuista tulevaisuutta että pelottaa.  Samaa voidaan sanoa myös hänen 2022 ilmestyneestä kirjastaan ”Aarteidesi aikakirjat” vaikka siinä tulevaisuus on siirtynyt hiukan pidemmälle eli vuoteen 2121. Vaikka kirjan tapahtumat ajoittuvatkin tuohon vuoteen on kirjan ehkäpä kiinnostavinta antia tuo välikausi nykyhetkestä tuohon tulevaisuuteen. Ehkä lohdullisinta onkin, että ihmiskunta on selvinnyt tuohon kirjan tulevaisuuteen saakka.

Kirjan yksi päähenkilöistä Raphael on antanut syväjäädyttää itsensä 2000-luvulla, jotta hänet voitaisiin elvyttää lääketieteen kehityttyä riittävän pitkälle. Hän on myös piilottanut osan omaisuuttaan pesämunaksi herätyshetkelle. Kirjan aikoihin lääketiede ja tietotekniikka on edennyt niin pitkälle, että syväjäädytettyjen ihmisten muistoja voidaan tutkia ja ne voidaan kokea.  Tätä muistojen tutkimista ja kokemista kutsutaan louhimiseksi.  Vihaan tuota sanaa sillä louhiminen tuo mieleen kivityökalut ja ihmisen tietoisuuden tutkiminen niillä tuntuu hiukkasen krouvilta. Sana on kuitenkin valitettavasti vakiintunut mm. kryptovaluutan mukana.

Kirjan toinen päähenkilö Oula on tietoinen Raphaelin piilottamasta aarteesta yrittää hänen muistojaan tutkimalla selvittää aarteen kätköpaikan. En kerro aarteenetsinnän vaiheista enempää. Siihen liittyvä juoni etenee vauhdikkaasti kirjan loppuvaiheessa. Kirjan herkullisinta antia ovat louhinnan yhteydessä esille nousevat muistot ja niiden kautta rakentuva kuva edellisen vuosisadan elämäntavasta, ja siitä kuinka 2100-luvun ihminen sen kokee.

Maapallon ja sen elävän kokonaisuuden säilymisen perusteet on kirjassa kuvattu tiivistetysti ja hienosti. Oula pohtii sitä katsoessaan vanhaa toteemia, jossa ihminen on kuvattu alimmaiseksi.

”Historiantutkijoiden mukaan kyse oli tavasta käsitellä kollektiivista syyllisyyttä aikana, jolloin valtaosa eläin- ja kasvilajeista oli tuhoutunut, maaperä hedelmätön, meret lähes kuolleet ja ihminen ymmärsi aikansa olevan vähissä. Kun meriä ja ilmakehää ryhdyttiin puhdistamaan ja uusi tasapaino ympäristön kanssa löytyi, huomattiin, että edellytykset siihen olisivat olleet olemassa jo kauan sitten. Maata voitiinkin viljellä niin, että jokainen satokausi paransi maaperää sen köyhdyttämisen sijaan ja metsiä hyödyntää tuhoamatta niiden monimuotoisuutta. Kun ihminen nöyrtyi lajiksi lajien joukkoon, ei hallitsemaan vaan sopeutumaan, asennemuutos toi vastauksen lukuisiin ongelmiin.”

Aarteen etsiminen ja sen kohtalo ovat kirjan yksi olennainen ja juoni, joten en kerro siitä enempää. Minua kiinnosti enemmän yhteiskunnallinen kehitys ja ihmisten asenteiden muuttuminen ympäristökatastrofien jälkeen.  Yhteiskunta on muuttunut tasa-arvoisemmaksi mutta myös ihmisten kontrolli on lisääntynyt. Huolestuttava oli toisaalta kirjan toteamus:

”…Epäilemättä oli totta, että ahneus oli elpymässä yhtä jalkaa ihmiskunnan ja muun luonnon kanssa. ihminen oli taituri sopeutumaan, jopa luopumaan, jos oli aivan pakko, ja himoitsemaan heti, kun se oli mahdollista.”

Louhinnan yhteydessä kokiessaan Raphaelin muistoja Oulakin seurasi kateellisena meidän aikamme ihmisten tuhlailevaa ja pröystäilevää elämäntapaa.

Kirjan loppu on kuitenkin kaunis. Se näyttää miten maailmaan ja elämään saa uudenlaista sisältöä ja merkitystä, kun rahan ja omaisuuden sijasta löytää elämäänsä ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä ja luonnon tarjoamaa kauneutta.

Piia Leinon tulevaisuuteen (2100-luvulle) ajoittuva romaani ”Aarteidesi aikakirjat” kuvaa tulevaisuuden kehitystä pelottavan tarkkanäköisesti. Se on hyvin ajankohtainen teknisen kehityksen, tekoälyn käytön ja ympäristöön ja yhteiskuntaan kehittyvien ongelmien osalta. Juoneltaan kirja on mielenkiintoinen ja loppujen lopuksi lohdullinen. Hieno lukukokemus.

 

sunnuntai 2. helmikuuta 2025

Han Kang: "Älä jätä hyvästejä"

 

 

 


 

Han Kang: ”Älä jätä hyvästejä”

Gummerus 2024 (Toinen painos)

268 sivua

Koreankielinen alkuteos   작별하지 않는, (Jagbyeolhaji anhneunda”),  2021

Suomentanut Taru Salminen

 

Eteläkorealainen Han Kang sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2024. Ja tämän kirjan perusteella aivan aiheesta. Olen lukenut hänen aiemmatkin suomennetut teoksensa ”Vegetaristi”, ”Ihmisen teot” ja ”Valkoinen kirja” mutta jostain syystä ne eivät sytyttäneet. ”Valkoisen kirjan” lyhyet tekstit tosin herättivät ajatuksia, jotka heijastuivat myös tämän uusimman kirjan lukukokemuksiin.  ”Älä jätä hyvästejä” kirja kuitenkin iski tajuntaan melkein heti. Yksi syy on tietenkin kirjan juoni mutta ennen kaikkea käännettynäkin uskomattoman kaunis ja soljuva kieli.  Suuret kiitokset siis myös kääntäjälle Taru Salmiselle tästä lukunautinnosta. Saattaa tuntua oudolta kiittää kielellistä kauneutta kirjassa, joka käsittelee joukkomurhaa ja väkivaltaa mutta kieli on Han Kangin ase välipitämättömyyttä ja unohdusta vastaan.

Lumella on kirjassa tärkeä merkitys ja se on kirjassa merkitykseltään enemmän kuin pelkkää lunta. Jos teoksessaan ”Valkoinen kirja” Han Kang kirjoittaa:

”…

Kun alkaa sataa lunta, ihmiset keskeyttävät työnsä ja katsovat hetken lumisadetta. Bussissa he nostavat katseensa ja tuijottavat pitkään ulos ikkunasta. Kun lunta tuiskuttaa aivan ääneti, vailla iloa tai surua ja kun lukemattomat lumihiutaleet pyyhkivät kadut hiljaa näkymättömiin, jotkut heistä kääntävät katseensa pois.”

Kirjassa lumi on metafora unohdukselle ja peittelylle, jolla Jeju:n saaren joukkomurha yritettiin hävittää kansakunnan ja ihmisten muistista. Täsmällisemmin tämän on todennut KJ Noh artikkelissaan Han Kangin kirjasta.

 KJ Noh kirjoittaa Consortium News julkaisussa 29.1.2025 seuraavasti:

Jeju-saari oli yksi niistä paikoista, joissa verilöyly saavutti kansanmurhan mittasuhteet, ennen kuin se joutui Korean sodan täysimittaiseen tuhoon. Tuo kansanmurha peiteltiin ja pyyhittiin pois puolen vuosisadan ajan, jolloin edes totuuden kuiskausta ei sallittu. Han Kang käyttää tähän yhä uudelleen metaforaa lumesta: ”

Lumi on Han Kangille hiljaisuutta hän jatkaa.

Kj Noh kirjoittaa edelleen, että Han Kang paljastaessaan kirjassaan Jejun kansanmurhan, haluaa myös tuoda esille Palestiinan ja Gazan tapahtumia. KJ Noh jatkaa:

”Kun hän paljastaa – kuten ”kovan kotitehtävän” – Bodo-liigan joukkomurhat, Jejun verilöylyt, Vietnamin verilöylyt, Gwangjun, hän yrittää pujottaa ne kaikki yhteen katkeamattomaksi langaksi käyttämällä ”mahdotonta työkalua” – hänen välkkyvää sydäntään. kieli – jota herättää "äärimmäinen, ehtymätön rakkaus" ja itsepäinen kieltäytyminen kääntymästä pois.”

Jeju-saaren joukkomurhan käsittely on kieltämättä kirjan ”Ala jätä hyvästejä” tärkein anti.  Saarellahan surmattiin ainakin 10 % väestöstä naisia ja lapsia säästämättä. Mutta olennaista on tapa, jolla Han Kang tuon asian tuo kirjassa esille. Hän lähestyy asiaa muistojen kautta. Kertomalla ihmisistä, jotka etsivät tietoja menetetyistä läheisistään ja omaisistaan vuosikymmenien takaa, kertomalla lapsista, jotka etsivät omaistensa ruumiita lumenpeittämiltä kentiltä pyyhkimällä kuolleiden kasvoja lumesta. Kertomalla vanhuksista, jotka vuosi vuoden jälkeen matkustavat teloituspaikoille muistamaan kuolleita lapsiaan tai omaisiaan. Kaiken tämän Han Kang kertoo tavalla joka kosketta jokaisen lukijan sydäntä.

Vaikka joukkomurhan käsittely onkin olennaista kirjassa, minusta kirjassa korostuu kaksi tärkeää teemaa. Toinen on ystävyys, joka kerrotaan kirjan kertojan Gyeonghan ja hänen ystävänsä Ineseon kautta. Ineseo on kotoisin Jejun saarelta ja kirjan toinen olennainen teema, joukkomurha tulee esille hänen kauttaan.

Ineseon joutuu sairaalaan ja ottaa yhteyttä ystäväänsä. Sairaalassa hän pyytää Gyeonghaa matkustamaan hänen kotiinsa, jossa hänen papukaijansa kuolevat elleivät saa ruokaa ja vettä. Tästä pyynnöstä ja sen toteuttamisesta alkaa tapahtumaketju, joka perehdyttää Gyeonghan Jejun saaren tapahtumiin.

Matka saarelle ja tapahtumat siellä ovat uskomattoman hieno kerronnallinen kokonaisuus, joka lumimyrskyn, eksymisen ja kuolemanpelon kautta pohjustaa Jejun saaren salaisuuksien paljastumista.

Lopulta Gyeongha pääsee perille ja seuraavana päivänä hänen seurakseen ilmestyy Inseon haamu tai henki, joka esittelee talossa olevaa Jejun saaren joukkomurhaa esittelevää aineistoa. Sen on kerännyt Inseon ja hänen äitinsä. Minusta Inseonin haamun tai hengen ilmestyminen kuvaa myös ystävyyden voimaa, joka pystyy ylittämään vaikeimmatkin esteen tai ainakin antamaan toiselle osapuolelle voimaa, joka esiintyy hänen mielessään hengen muodossa.

Gyeongha pelkää, että Inseon esiintyminen henkenä merkitsee, että hän on kuollut sairaalassa. Kirjan loppu on kaunis ja antaa kuitenkin toivoa:

   Ajattelin, että kunhan liekki syttyy, tarttuisin käteesi. Kauhoisin lumen pois ja pyyhkisin kasvoillesi sataneen lumen. Tekisin hampaillani haavan sormeeni ja antaisin sinulle verta.

-          Mutta jos en löydä kättäsi, olet juuri avannut silmäsi sairasvuoteellasi.”

Han Kangin kirjan nimi on ”Älä jätä hyvästejä”. Teoksessa ”Valkoinen kirja” on luku ”Hyvästit”. Se sopii tähän päätökseksi:

”Hyvästit

Ethän kuole. Ethän vain kuole.

Raotan huuleni ja mutisen sanoja, jotka sinä kuulit, mutta et vielä ymmärtänyt, kun avasit tummat silmäsi. Painan kynää voimalla paperiin. Uskon, että parempia sanoja jättää hyvästit ei ole. Elä kuole. Elä.”

Han Kangin kirja ”Älä jätä hyvästejä” on vaikuttavimpia mutta myös kauneimpia kirjoja mitä olen lukenut. Kirjan aihe on raskas ja tärkeä eikä sen kielellinen kauneus, joka lumoaa lukijan himmennä aiheiden merkitystä, vaan korostaa niitä ja siitä suuri kiitos kuuluu suomentajalle Taru Salmiselle. Kieli on Han Kangingin ase välinpitämättömyyttä ja unohtamista vastaan. Kirjailija on Nobelinsa ansainnut.

maanantai 27. tammikuuta 2025

Ágota Kristóf: ”Iso vihko”, ”Todiste” ja ”Kolmas valhe”

 

 

 


 

Ágota Kristóf: ”Iso vihko”, ”Todiste” ja ”Kolmas valhe”

Kirjat muodostavat kaksosista Claus ja Lucas kertovan trilogian

”Iso vihko”

Tammi 1988 (Keltainen kirjasto 531) 1922, Ensimmäinen suomenkielinen laitos ilmestyi 1988

198 sivua

Ranskankielinen alkuteos ”Le Grand Cabier” ilmestyi 1986

Suomentanut Anna Nordman

”Todiste”

Tammi 2023 (Keltainen kirjasto 537)

192 sivua

 

Ranskankielinen alkuteos ”La Preuve”, 1988

Suomentanut Ville Keynäs

”Kolmas valhe”

Tammi 2023 (Keltainen kirjasto)

160 sivua

Ranskankielinen alkuteos ”Le Troisième Mensonge”

Suomentanut Ville Keynäs

 

 

”Iso vihko” on Unkarissa syntyneen mutta sieltä 1956 paenneen Ágote Kristóf: kaksosista Claus ja Lucas kertovan trilogian ensimmäinen osa. Sen on suomentanut Anna Nordman. Seuraavat osat ”Todiste” ja ”Kolmas valhe” on julkaistu 1923 ja niiden suomentaja on Ville Keynäs.  Alkuperäisteokset ilmestyivät 1986, 1988 ja 1991.

Kirjasarja on nautinnollinen ja hyvin omanlaisensa lukukokemus. Kaksosten tarinan ohella kirjat vievät meidät sodanaikaiseen maailmaan, Unkarin sodanjälkeisen miehityksen aikaan ja maan vähittäiseen vapautumiseen. Yhteiskunnallista tilannetta ja sodanaikaisia kokemuksia ei kerrota yleisellä tasolla vaan arjen ja kotirintamalla olevien ihmisten kautta.

Kirjoista ”Iso vihko” on selkeästi helppolukuisin mutta helppolukuisuus on pettävää, sillä monet ensimmäisen ja toisen osan tapahtumista ovat vähintäänkin symboleja myöhemmille, todellisille tapahtumille. Minusta yksi avain kirjojen lukemiseen on kerrottu osan ”Kolmas valhe” alkuosassa:

”- Minua kiinnostaa tietää kirjoitatteko te todellisia vai keksittyjä asioita.

    vastaan, että yritän kirjoittaa todellisia asioita mutta jossakin vaiheessa asiat muuttuvat oman todellisuutensa painosta sietämättömäksi, jolloin minun täytyy muutelle niitä. Kerron että yritän kertoa oman tarinani mutten voi, minulta puuttuu rohkeutta, se sattuu liikaa. Silloin kaunistelen enkä kerro asioita niin kuin ne tapahtuvat vaan niin kuin olisin halunnut niiden tapahtuvan.”

”Iso vihko” ajoittuu sota-aikaan ja kaksosten lapsuuteen. Heidät on siirretty vähintäänkin erikoisen isoäidin hoidettaviksi pois pääkaupunkiseudulta. Kaksosten kasvaessa he enemmänkin hoitavat isoäitiään. Kaksoset ovat lähes superihmisiä ja heihin sisältyy ääretöntä lempeyttä ja ääretöntä julmuutta. Tapahtumat he tallentavat isoihin vihkoihin, joita säilytetään ullakolla. Olosuhteet määrittelevät mitkä ominaisuudet pääsevät esiin. En kerro juonesta enempää sillä yllättävyys on yksi kirjan hienoista piirteistä ja se kannattaa säilyttää lukijalle. Kirjan lopussa, sodan jälkeen, toinen kaksosista pakenee maasta yhteisestä sopimuksesta. Jotta pakeneminen onnistuu he ovat valmiit uhraamaan jopa oman isänsä hengen.

Toinen kirja ”Todiste” ajoittuu Unkarin sodanjälkeisen miehityksen ja kansannousun aikaa ja se on pääosin Lucasin tarina. Lucasin tarinassa ensimmäisen kirjan tarjoama todellisuus muuttuu erilaiseksi. Jätän tässäkin Lucasin tarinan kertomatta mutta erilaisuudestaan huolimatta se jatkaa luontevasti ensimmäisen kirjan tarinaa. Tässäkin osassa on miehitysajan kuvaus toteutettu hienosti arjen ja ihmisten kautta.

Toisen kirjan lopussa ja viimeisessä kirjassa ”Kolmas valhe” astuu mukaan myös Claus. Clausin elämäntarina muuttaa lopulta kaiken ja tarinan todelliset tapahtumaketjut paljastuvat. Myös Clausin ja Lucasin todellinen suhde tarinassa paljastuu, sillä kirjan nimen mukaisesti kolmas valhe oli, kun paettuaan maasta Lucas nimesi itsensä pakolaisena täyttämäänsä kaavakkeeseen Clausiksi. Kirja on surumielinen, eikä tarjoa onnellista loppua mutta lukijalle se tarjoaa ainutlaatuisen lukukokemuksen.

Ágota Kristóf:n kaksosista Claus ja Lucas kertova romaanitrilogia ”Iso vihko”, ”Todiste” ja ”Kolmas valhe” tarjoa surumielisen, omaperäisen ja ainutlaatuisen lukukokemuksen. Kirjojen tarjoama todellisuus muuttuu tarinan etenemisen myötä, kunnes muuttuu tapahtuneeksi. Tarinan lisäksi se tarjoaa hienoa ajankuvaa arjen todellisuudesta Unkarista sodan, miehityksen ja kansannousun ajalta. Ainutlaatuinen lukukokemus joka lopultakin on saatu suomennettua kokonaan.