Heikki Kännö: "Silmät"

 

Heikki Kännö: ”Silmät”

WSOY 2026

481 sivua

 

 

Heikki Kännön uusin kirja ”Silmät” on kiinnostava ja vaativa mutta samalla tiukasti otteessaan pitävä teos ja mikä tärkeintä myös teos, joka varmasti jättää jäljen lukijan mieleen ja ajatteluun.

Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että kirja on nuoren ranskalaisen pojan Lucien Demenyn kasvutarina kirjailijaksi. Tarina lapsuudesta kuolemaan Pariisissa miehityksen aikana ja sen jälkeen. Vaikka tuo kasvutarinakin on kiinnostava ja mystisyyttä siihen tuo Lucienin teininä löytämä suuri lukollinen muistikirja, jonka etusivulla tuijottavat silmät. Silmät, jotka paljastuvat Ranskan vallankumouksen aikaisen tuomarin silmiksi. Kirjassa on nimilista giljotiiniin tuomituista ja lopulta Lucien alkaa myös uskoa, että jokainen kirjaan lisätty nimi merkitsee myös tämän kuolemaa. Lopulta kirjan tuomari alkaa Lucienin mielikuvituksessa ohjata myös hänen elämäänsä ja kirjoittamistaan. En kerro kirjan tästä puolesta enempää, sillä vaikka se on kiinnostava ja rikas, on se mielestäni vain kirjan tapahtumien kulkua ohjaava tarina.

Kirjan tärkein anti liittyy kuitenkin kirjan filosofisiin ja taiteesta ja taiteen tekimisestä käytyihin keskusteluihin ja niihin liittyviin lainauksiin aikalaisten teoksista. Lucien Demeny eli Pariisissa samaan aikaan kun siellä vaikuttivat Sartre, de Beauvoir, Camus ja kuvataiteilijoista Alberto Giacometti sekä filosofi Georges Bataille. Bataillelta kirja käsittelee ennen kaikkea teosta ”Silmän tarina” mutta Bataillen merkitys on paljon laajempi kuin seksuaalisuuteen liittyvät aiheet. Hänen teoksensa liittyvät myös läheisesti kirjallisuuteen, ihmisen sisäiseen kokemukseen ja myös uskontoteoriaan. Bataillen mukanaolo teoksessa on minusta ehkä tärkein kirjan anti, sillä se voi innostaa ihmisiä tutustumaan hänen ajatuksiinsa laajemminkin ja näin ymmärtämään nykyfilosofian suuntauksia. En kuitenkaan välttämättä suosittele kokeilemaan kirjassa esiteltyä kananmunakoetta. Tai mikä minä olen teitä kieltämään. Sen sisältö kyllä selviää kirjaa lukiessa. Blogin kuvaan laitoin mukaan Bateillen teoksen ”Noidan oppipoika”. Se on kohtuullisen kattava teos Bataillen ajatuksista ja esimerkiksi siinä esitetty näkemys fasismin nousun syistä on hyvinkin ajankohtainen. Valitettavasti tämäkin teos taitaa olla loppuunmyyty.

Kännö korostaa kirjassaan että ”Kirjassa esiintyvät historialliset henkilöt ovat todellisuuspohjastaan huolimatta tekijän mielikuvituksen tuotetta.” Tulkitsen tämän kuitenkin tarkoittavan sitä, että heidän arkensa kirjassa on tekijän luomaa ”todellisuutta” mutta heidän ajatuksensa ovat useimmiten aitoja. Sitä osoittaisi kirjan lopussa oleva lista teoksista, joista kirjassa on lainauksia.

Juuri noiden julkisuuden henkilöiden ajatusten yhdistäminen kirjan tapahtumiin tarjoaa lukijalle mahdollisuuden tunnistaa noiden ajatusten syvimmän sisällön ja merkityksen. Nämä ovat niitä todellisia helmiä, joita Kännö tarjoaa lukijoilleen.

Erityisen tärkeitä olivat mielestäni Alberto Giacomettin ajatukset oman taiteensa sisällöstä ja niistä tavoista, joilla hän kohdettaan taiteellaan lähestyy. Samoin selostukset tiettyjen teosten takana olevista ajatuksista avasi lukijalle uuden maailman.

Sartren ohjeen Lucien Demenylle ovat sellaisia, jotka jokaisen aloittelevan kirjailijan tulisi lukea. Lainaan ne Kännön kirjasta:

”…Ihmisen on mahdollista kirjoittaa uskottavasti ainoastaan itsestään, koska oma eksistenssi on ihmisen ainoa autenttinen kosketuspinta todellisuuteen. Mutta teitä lukiessa tuntuu kuin pelkäisitte sitä mitä tunnette, ajattelette ja olette ja että sen vuoksi luotte väärennöksen ja kerrotte hänestä. Kyllä kyllä, Sartre kohotti kättään vaimentaakseen vastalauseeni, minä ymmärrän, ettei Adrienin ole tarkoituskaan olla te, mutta siitä huolimatta hänen pitäisi olla. Samoin kuin Célian. Ja Sachan. Sekä myös Mauricen, vaikka luontonne pistäisi vastaan. Kohtaus, jossa Maurice viiltää Célian kurkun ja sen jälkeen suutelee hänen huuliaan…Teidän pitäisi tuntea veri käsissänne ja maistaa se suussanne, mutta verisen suudelman sijaan kirjoitatte poliisiraportin…”

Vaikka Lucienin kasvaminen kirjailijaksi nouseekin helposti kirjan pääteemaksi, haluaisin korostaa kirjan Joan-osuutta (Joan esiintyy kirjassa kolmella eri nimellä). Joan tuo kirjassa mukaan inhimillistä lämpöä ja uhrautumista joka meillä arjessa jää helposti huomaamatta vaikka otamme sen epäröimättä vastaan. Joan kuvaa myös hienosti näyttämötaiteilijoiden tunnelmia ennen esitystä ja esityksen aikana. Kännö kuvaa Joanin kauniisti ja tavalla jonka historian ja nykyisyyden naiset ansaitsevat.

Heikki Kännön teos ”Silmät” on omaleimainen ja koskettava romaani kirjailijaksi kasvamisesta mutta ennen kaikkea se on helmi niille, joita kiinnostaa taiteen tekemisen taustalla oleva filosofia, kokemukset ja taiteellisen työn nautinto ja tuska. Parhaimmillaan kirja avaa uusia ovia katsoa ja kokea maailmaa. Ja Joanin kautta tarjoaa myös meidän kaikkien tarvitsemaa inhimillistä lämpöä.

Sylvia Plath: ”Lasikello”

 

Sylvia Plath: ”Lasikello”

Siltala 2026

305 sivua

Englanninkielinen alkuteos ”The Bell Jar”, 1963

Suomentaja Kaijamari Sivill

 

Sylvia Plathin romaanista ”Lasikello” ilmestyi uusi Kaijamari Sivill:n laadukas suomennos, joten otin kirjan yli viidenkymmenen vuoden jälkeen uudelleen luettavaksi. Uskon myös, että usealle sukupolvelle minun jälkeeni on Plath jäänyt hiukan vieraaksi, vaikka vuodet ovat oikeastaan vain lisänneet hänen arvostustaan. Kirjasta tehtiin ensimmäinen suomennos jo vuonna 1963 ja uusintapainos 1997. Silloin kirjan nimenä oli ”Lasikellon alla” ja suomentaja Mirja Rutanen.

”Lasikello” ja runoteos ”Ariel” ovat Sylvia Plathin merkittävimmät teokset. Myös ”Arielista” ilmestyi uusi suomennos 2026. Nyt suomentaja on Anni Sumari. Runoja on aiemmin ilmestynyt kolmena hieman erilaisena laitoksena. Suomentajia ovat olleet Kirsti Simonsuuri ja Marja-Leena Mikkola. Ussin painos jo näistä ainoa joka on Sylvia Plathin itsensä kokoama.

Plathin maine on rakentunut toisaalta hänen kirjallisten töittensä ja toisaalta elämänsä eri ilmiöiden kautta. Elämän olennaiset piirteet ovat olleet feminismi, mielen hajoaminen ja siitä toipuminen sekä päätepisteenä 31 vuotiaani tehty itsemurha. ”Ariel” on teoksista aina ollut merkittävin mutta ”Lasikello” on kasvanut sen rinnalle, ainakin minun mielestäni. Oikeastaan teoksia kannattaisikin lukea rinnakkain, sillä ”Arielin” runo ”Lady Lazarus” on kuin tiivistelmä romaanista.

”Lasikello” on ensisijaisesti kertomus kympin tytön, Estherin, mielen hajoamisesta ja siihen liittyvästä toipumisprosessista. Tarinaan liittyvät tietysti myös kuvaukset ympäröivästä yhteiskunnasta ja naisen asemasta ja vaikutusmahdollisuuksista. Estherillekin oli perheiden kesken valittu aviomiesehdokas jo opiskeluaikana. Vaikka Plath tunnettiin vahvana feministinä, ei feminismi näyttäydy enää nykylukijalle kirjassa niin vahvasti kuin kaiketi kirjan ilmestyessä. Kirja on kuitenkin vahvasti myös tätä aikaa ja erityisesti henkisesti sairaiden kohtelun ja hoidon osalta täysin ajankohtainen. Jopa niin, että kirjan kuvausta toimisprosessista pitäisi käyttää psykiatrian oppikirjana. Plathin kirja on ainutlaatuinen kuvaus potilaan itsensä kokemista tuntemuksista olostaan, hoidon vaikutuksista, hoitohenkilökunnan käyttäytymisen vaikutuksista, suljetun ympäristön kokemisesta ja peloista tuntemattomia hoitotapoja kohtaan. Eli kaikista niistä tekijöistä, joilla on vaikutuksia toipumisen etenemiseen. Plath kuvaa näitä asioita tarkkanäköisesti ja tavalla, johon ehkä vain herkkävaistoinen taiteilija pystyy. Nämä tekstit ovat äärettömän hienoa kirjallisuutta mutta samalla myös arvokasta dokumentaatiota hoidon kehittämistä haluaville.

Yksi olennaisimpia asioita on potilaan ja lääkärin välinen luottamus. Estherinkin toipuminen alkoi edetä, kun hän sai lääkärin, joka aidosti välitti hänestä. Kuunteli ja kertoi avoimesti hoidosta. Otti vastuuta potilaastaan. Estherin pelastus oli tässä se, että miljonäärinainen otti vastuulleen hänen hoitonsa kustannukset ja hän pääsi kalliiseen yksityiseen hoitolaitokseen. Julkisessa terveydenhuollossa ei olisi ollut samanlaisia mahdollisuuksia jo pelkästään henkilökunnan vaihtuvuudenkin takia (palkkaus ja työolot). Eli samat ongelmat kuin nykyisinkin.

On sanottu, että kirjan kuvaukset ovat lähes täydelleen Plath:n omasta elämästä. Hänen tyttärensä Frieda Hughes on todennut Ariel-kirjasta: ”…Hän käytti jokaisen emotionaalisen kokemuksen kuin se olisi materiaalia, ehkä kangaskaistaleita, jotka voisi liittää yhteen ja valmistaa ihmeellisen puvun. Hän ei heittänyt hukkaan mitään siitä mitä tunsi, ja hallitessaan myrskyisiä tunteitaan hän pystyi keskittymään ja kohdistamaan runollisen energiansa luomisvoimaksi….” (Kirjan ”Ariel”, Siltala 2026, jälkisanoissa). Kannattaakin tulkita niin, että vaikka ”Lasikello” kumpuaakin Sylvia Plathin omista kokemuksista, se on mitä komeinta kaunokirjallisuutta.

”Lasikello” on toivoa antava romaani. Sitä ei kannata yhdistää hänen omaan kuolemaansa. Sillä nuoren Estherin mielen hajoamisella Sylvia Plathin itsemurhalla ei ole yhtenäistä syytä. ”Lasikello” tulee lukea nuoren naisen selviytymis- ja toipumistarina ja tienä takaisin ehjään elämään.

Erityinen kiitos vielä suomentajalle, Kaijamari Sivill:lle. Kirjan ”Rouva Dalloway” jälkisanoissa hän toteaa Parnasso-lehden mukaan, että käännösongelmat ”liittyvät siihen, miten luontevasti ja idiomaattisesti teksti etenee. Miten hyvin teksti noudattaa suomalaisen selkäytimeen juurtunutta kielitajua ja miten kirkkaasti ajatus välittyy”. ”Lasikellon” suomennoksessa ne välittyvät hienosti. Kiitos siitä.

Sylvia Plathin ”Lasikello” ilmestyi 63 vuotta sitten. Se oli aikansa kulttiteos, jonka taustalla olivat Plathin omat kokemukset mielen hajoamisesta ja siitä toipumisesta. Iästään huolimatta kirja on kestänyt hyvin aikaa ja on nyt ehkäpä entistäkin ajankohtaisempi mielen häiriöiden lisääntyessä ja hoitomahdollisuuksien ollessa rajallisia. ”Lasikello” kuitenkin näyttää mahdollisuuden toipumiseen ja ehjään elämään. Toivoisin myös uusien sukupolvien tarttuvan kirjaan. Kaijamari Sivillin uusi suomennos ansaitsee kaiken kiitoksen.

Sirpa Kähkönen: ”Marius”

Sirpa Kähkönen: ”Marius”

Siltala 2026

216 sivua

 

Sirpa Kähkösen ”Marius” ei ole vain romaani, se on intiimi lahja lukijoille. Se tarjoaa uskomattoman kauniita hetkiä elämästä, luonnon ja ympäristön kokemisesta, ystävyydestä, ikääntymisestä, kasvamisesta ja kaipauksesta. Kirja ei ainoastaan kuvaa näiden hetkien kauneutta vaan antaa eväitä ja näköaloja myös lukijalle havaita ympärillään olevan kauneuden ja ystävyyden merkityksen. Uskon, etteivät lukijat jää pelkästään nauttimaan lukukokemuksestaan, vaan myös tarttuvat hetkeen ja löytävät ympärillään olevan kauneuden. Kiitos tästä lahjasta Sirpa Kähkönen.

Kirjan ensimmäinen luku johdattaa lukijan kauniisti kirjan maailmaan ja tunnelmaan. Herääminen puutarhamökissä on haikean surumielistä mutta kuvaukset ympäröivästä luonnosta ja kontakteista niin Rauha koiran kun aamusaunan ihmistenkin kanssa tuo kirjan maailman niin lähelle lukijaa, että tuntuu istuvansa kirjan puutarhan keinussa kirja kädessä. Ensimmäisen luvun loppu on minusta tärkeä ja hieno sillä onhan elämää myös arki ja tulevaisuus ja siitäkin on löydettävä toivo ja mahdollisuus. Lainaan tähän ensimmäisen luvun loppua:

”Äkkiä ilo myllähti päällimäiseksi kuin kultainen hiekka joenpohjasta, ilo omasta päivästä. Rauhasta joka odotti, auringosta ja puutarhasta. Hänellä oli surun sakeus, hänellä ei ollut kaikkea, hänellä oli paljon, tämä päivä.

   Lili polkaisi pyörän vauhtiin ja nousi satulaan. Hän ei kääntynyt silloille vaan torin suuntaan. Hän kävisi äkkiä hallissa ja ostaisi koko maailman ihanuudet.

   Ei pelkästään Mariukselle. Vaan myös itselleen.”

Vaikka kirjan juoni rakentuukin Lilin Mariusta kohtaan tunteman kaipauksen varaan, kyse on enemmänkin kauneuden näkemisestä ja kokemisesta. Puhtaan eroottisen kokemisen sijaan Lili näkee Mariuksessa kauneuden (niin fyysisen kuin henkisenkin) ja hän kaipaa mahdollisuutta vain nähdä ja kokea tuo kauneuden läheisyys. Kirjasta löytää myös selvää syyllisyydentuntoa tällaisestakin ihastumisesta ja kauneudesta. Meillä suomalaisilla on sanonta ”Ei köyhänkään suu tuohesta ole”, josta on myös olemassa versio ”Ei vanhankaan suu tuohesta ole”. Ehkä vähän karkeasti todettu, mutta Sirpa Kähkönen toteaa lopulta saman asian kauniimmin. Vanhallakin pitää olla oikeus nauttia kauneudesta ja siihen liittyvistä tunteista.

Mariuksen tarinalle rinnakkainen on kirjan kolmannen luvun tarina nuoren Lilin ja vanhemman miehen latautuneesta seksuaalisesta suhteesta. Kähkönen käyttää suhteen yhteydessä sanaa halu, ei himo tai rakkaus ja minusta se kuvaa kirjassa samalla halua lähestyä kauneuden (henkisen) kohdetta ja tavallaan myös oikeutta tällaiseen lähestymiseen. Minusta eron jälkeinen kuvaus on mahtava. Hienon ja kauniin kokemuksen päätös tuo kyyneleet mutta niiden jälkeen lähdetään eteenpäin.

”Vasta kadunkulmaan päästyään hän alkoi itkeä ja vaelsi kasvitieteelliseen puutarhaan ja penkille istuuduttuaan itki sydämen kyllyydestä, ja ikivanha hämähäkinseitti keinui ja humisi hänen ympärillään, ja kun hän oli itkenyt tarpeekseen, hän pyyhki kyyneleensä, meni asemalle ja osti lepopaikan yöjunaan.”

Kuvauksen kauneudesta ja sen kokemisesta ovat kirjan keskeistä antia ja niiden kautta lukijallekin avautuu parhaimmillaan uusi tapa katsoa, kuunnella ja kokea luontoa, eläimiä taideteoksia ja myös muita ihmisiä. Kirjan ”Yön puutarha” on paikka, jonka olisin halunnut kokea. Myös muistot ovat osa elämää ja kirjassa ne muuttuvat jo osaksi elämää. Muistot pitääkin päästä lähelle. vain siten niistä tulee lohduttavia.

En ole kirjoittanut tähän ystävyydestä. Se kuitenkin kantaa ehkäpä vahvimpana teemana kirjan läpi. Lukijalle sanoisin, että ystävyyteen pitää uskaltaa tarttua. Se kantaa ja sen kirja minulle myös osoitti.

Sirpa Kähkösen kirja ”Marius” on sisällöltään kauneimpia kirjoja mitä olen lukenut. Ja kaiken täydentää Jenni Saaren siihen tekemä ulkoasu. Kirja kertoo erityisesti kauneudesta niin luonnon. taiteen kuin ihmistenkin osalta. Ystävyydestä, muistoista. kaipauksesta ja arjesta. Kirja opettaa löytämään kauneuden arjesta ympärillämme. Ja parhaimmillaan ohjaa meitä paremmiksi ihmisiksi ympäristömme, luonnon eläimien ja ihmisten suhteen. Kiitos kirjasta Sirpa Kähkönen. 

Maritta Lintunen: ”Halla”

 

Maritta Lintunen: ”Halla”

WSOY 2026

300 sivua

 

Maritta lintusen kirja ”Halla” koskettaa ja vaikuttaa monella tavalla. Harvoin minulla kyyneleet valuvat niin vuolaine, että viimeisiä sivuja on vaikea lukea. Ne eivät valu surusta, vaikka ollaan lähellä kuoleman hetkeä, vaan siitä hellyydestä ja ymmärryksestä miten Marita Lintunen saattaa henkilöitään eteenpäin ja siitä toivosta, jonka päähenkilö lopulta kohtaa. Lainaan tähän pienen pätkän lopusta, joka avautuu kyllä kaikille kirjan lukijoille.

”Elämä antoi nuoret minulle viimeiseksi lahjakseen. Kahteen otteeseen ehdin Emmankin kanssa jutella. Nykynuorissa on uudenlaista joustavaa viisautta. Jakun tyttö vielä lähtiessään kysyi, sopisiko että he Sampon kanssa alkaisivat pitää Hallaa omana piilopirttinään, kuiskasin Hannekselle, että joko sinä tulisit minua nyt vihdoinkin hakemaan, kun polulle lankesi pitkästä aikaa valoa.”

Kirja on uskomattoman taitavasti rakennettu monitahoinen kokonaisuus. Se rakentuu Hiljan rakkaustarinan kautta sukutarinaksi, jossa keskiönä on Halla, syrjäinen kotitila. Sukutarina ulottuu Isovihan-ajasta nykyaikaan ja se kerrotaan vahvojen naisten kautta. Naisten kautta koetaan Isovihan-aika, nälkävuodet, siirtolaisuus ja nykyajan syrjäseutujen tyhjeneminen ja kaikkialle, myös luontoon, ulottuva taloudellinen hyödyntäminen.

Kerronta naisten kokemusten kautta tuo historiaan uudenlaisen näkökulman – arjen kokemukset. Maailma näyttää erilaiselta niiden näkökulmasta, joiden on valmistettava pöytään jokapäiväinen ruoka, usein olemattomista aineksista, huolehdittava arkisista tehtävistä ja koettava vähättelyä ja sortoa. Kirjan historialliset tarinan Hallan naisten kohtaloista ovatkin elämänmakuisia ja koskettavia.

Kirjan sukuhistoria, vaikka se keskittyykin Hallaan, on kirjoitettu niin että jokainen lukija löytää siitä yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja sukuunsa, ainakin minulle toi mieleen muistoja kuvia isoäidistä ja elämästäni lapsena pienessä torpassa.

Tällaiset muistot ovat tärkeitä sillä yksi nykyihmisten ongelmista on juurettomuus. Sillä omiin juuriimme ja kokemuksiimme turvaudumme vaikeina hetkinä. Yksi kirjan sanomista onkin omien juurien tärkeydessä. Kaikilla ei ole Hallaa mutta muistoja on kaikilla. Ja tärkeimmät muistot löytyvät usein luontosuhteesta. Kodin puut ja pensaat, onkipaikat, puihin rakennetut majat, kätköt kuusen alla, joissa voi itkeä ja surra tai piiloutua kolttosien seurauksilta. Muistot niistä palautuvat luontosuhteen kautta muuallakin. Maritta Lintunen kuvaa kauniisti luonnon, kasvien, eläinten ja maiseman merkitystä ja niiden vaikutusta ihmismieleen. Ja luonnolla on todellakin muisti.

Sukuhistorian kannalta on erinomainen ratkaisu, että ajoittain kirjassa on luettelo sukuun syntyneistä esikoisista, joille alkuperäisen testamentin mukaisesti talo aina siirtyy. Luettelo täydentyy sukutarinan edetessä ja se on kirjoitettu samaan tapaan kuin Vanhan testamentin luettelo ”Ihmissuku ennen vedenpaisumusta”. Nerokas yksityiskohta.

Kirjan luku 8 ”Hallatuuli” on äärettömän tärkeä ja hieno. Siinä nyisen yhteiskunnan käytännöt tunkeutuvat päähenkilö Hiljan elämään. Se on niin tärkeä ja hieno, että se pitäisi jakaa kaikille sosiaalitoimesta ja erityisesti vanhusten hoidosta päättäville ja vastaaville. Hoitokotiin siirtyvä Hilja toteaa aivan oikein menevänsä ”säilytyslaitokseen”. Jakson tekstit siitä mikä ihmiselle vanhanakin on tärkeää ovat vastaansanomattomia.

Jakson nimi ”Hallatuuli” tarkoittaa tuulivoimaan keskittyvän yrityksen nimeä. Rakennelmat tuhoaisivat Hallan ympäristön luonnon ja eläintenkin elinolosuhteet. ”Hallatuuli” kuvaa hienosti sitä mitkä arvot yhteiskunnassamme ovat etusijalla. Onneksi kirjan loppua on kaunis ja antaa toivoa Hallalle ja lukijalle.

Maritta Lintunen on kirjoittanut uskomattoman tärkeän ja kauniin kirjan ”Halla”. Kirja rakentuu kauniin mutta ei kivuttoman rakkaustarinan ympärille mutta on ennen kaikkea kunnianosoitus aiemmille sukupolville ja heidän perinnölleen, vahvoille naisille ja luonnolle joka tarjoaa elämän edellytyksiä, ravintoa ja kauneutta. Mutta samalla se kertoo juurettomuuden vaaroista, liiallisesta taloudellisten arvojen korostamisesta ja ihmisen unohtamisesta ja siirtämisestä pois näkyvistä ”säilytyslaitokseen”. Tärkeä, koskettava kirja.

Riitta Jalonen: ”Henkivakuutus”

 

Riitta Jalonen: ”Henkivakuutus”

Tammi 2026

138 sivua

 

Hyvin usein jo muutamien sivujen jälkeen lukija, tai ainakin minä, jollakin tavalla aistii kirjan tunnelman. Riitta Jalosen kirjan osalta minulle tuli kirjasta mieleen sana lempeä. Tuo tunnelma säilyi koko kirjan ajan, vaikka kaikki tapahtumat eivät suinkaan olleet lempeitä mutta siitä huolimatta tapa katsoa maailmaa, ihmisiä, erilaisuutta huokui lämpöä ja ulottui myös lukijan rintaan. Kaiken kruunasi kirjan lopussa äidin toteamus ”Viekää tämä hellyys eteenpäin”. Sen Riitta Jalonen todella tekee. Kirja on mieltä lämmittävä lukukokemus.

”Henkivakuutus” on kirja muistoista tähänastisen elämän pituiselta matkalta. Äärettömän hienosti kirjoitettuna, ei suinkaan aikajanalle jaoteltuna, vaan niin kuin muistot putkahtavat esiin eli erilaisten tapahtumien, esineiden tai hetkellisten kokemusten kautta. Tämä kirjoitustapa tekee hetket eläviksi ja yksi lause saattaa viedä lukijan omiin muistoihin tai johtaa lukijan omiin ajatuksiin ja kokemuksiin. Esimerkiksi oheinen teksti, jolle on varattu kokonainen sivu: ”Hoivakodista soitetaan; ”Pääsetkö tulemaan niin pian kuin voit.””, on varmasti monelle tuttu. Minut se pakotti panemaan kirjan hetkeksi sivuun silmiin tuli usean sivun verran muistoja, kauniita ja lempeitä, omasta elämästäni.

Elämä saattaa erityisesti lapsena olla pelottavaa ja arvaamatontakin. Siksi kirjan tarina henkivakuutuskellosta toi mieleen ajan, jolloin pienikin turva tai varmuus lohdutti hetkillä, jolloin ei itsellä ollut keinoa selviytyä. Rahan päivittäinen syöttäminen toi varmuutta ja isän kyky saada kello käyntiin pelasti elämän. Tällaisista hetkistä meidän elämämme koostuu.

Kirja kertoo myös elinikäisestä ystävyydestä, niiden katkeamisista ja pienistä esineistä, jotka palauttavat asioita mieleen. Arjesta, mm pihakuusen kaadosta, joka johdattaa ajatuksia menneeseen mutta myös tulevaisuuteen. Olen itse ajatellut, ettei tulevaisuutta, ainakaan näin eläkeläisenä, kannata liiallisella suunnittelulla rajoittaa, vaan uskoa elämän ohjaukseen, mutta ei siihenkään liikaa.

Riitta Jalonen on syntynyt Outokummussa osoitteessa Pekkalantie 22. Hänen syntymänsä aikaan kotini oli tuosta osoitteesta parin kilometrin päässä ja olin aloittelemassa opintietä Kalattoman kansakoulussa. Ehkä lapsuuden kotipaikkojen läheisyys on tuonut hänen kirjansakin niin kotoisen tuntuisiksi. Ainakin ne sellaisia ovat.

Blogiini liitin kuvan, jossa on toisaalta kirjan ”Henkivakuutus” kansi ja vasemmalla puolella sisäkannen kuva Riitta Jalosen ensimmäisestä romaanista ”Enkeliyöt” (Gummerus 1990). ”Enkeliyöt” kirjan kuvassa näkyy päättäväinen ilme mutta myös hienoinen hymy, joka mm. ”Henkivakuutus” kirjan kansipaperin kuvassa on vapautuneen iloinen.  Liitin kuvan blogiin, sillä ”Henkivakuutus” on myös kirja siitä, ettei luovuudesta voi luopua. Kirjoittaminen on tapa ilmaista itseään ja tulee väkisinkin esille ja meidän lukijoiden onneksi se tekee sen nyt tässä kirjassa.

Riitta Jalosen kirjassa ”Henkivakuutus” hänen äitinsä sanoo ”Viekää tämä hellyys eteenpäin”. Minä käytän kirjasta sanaa lempeä mutta se tarkoitta kyllä samaa kuin äidin tarkoittama hyvyys. Kirjassa vaikeatkin muistot kerrotaan lempeästi ja ymmärtävästi. Muistot putkahtavat esiin arjen tilanteista, esineistä, tavoista ja synnyttävät ajatuksia ja luovuutta ja vievät myös lukijaa omiin muistoihinsa. Kaunis ja ajatuksia herättävä ja muistoihin vievä teos. Äidin korosta hellyys kulkee eteenpäin. Kiitos kirjasta Riitta Jalonen.

Voltaire: ”Candide”

 

 

 

 

Voltaire: ”Candide”

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1953

157 sivua +Selityksiä 2 sivua

Suomentanut J. A. Hollo, joka on myös laatinut erinomaisen esipuheen

Alkuperäisteos ”Candide” ilmestyi 1759

 

Voltairen ”Candiden” ilmestymisestä on kulunut reippaat 250 vuotta, silti sitä lukiessa tuli mieleen, että samantapainen kirja olisi tarpeen nykyisinkin. Sillä vaikka tarina kertoo Westfalenissa sijaitsevassa linnassa eläneen ja sieltä poispotkitun nuorukaisen, Candiden, ja hänen rakastettunsa Kunigunden tarinan, jota voidaan pitää liioiteltuna ja vähintäänkin epäuskottavana, sitovat heidän kokemuksensa lukijan ajatukset ympäröivään todellisuuteen ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Kirjain tärkein anti onkin siinä, että konkreettisten esimerkkien ja kokemusten kautta yritetään arvioida erilaisten filosofisten suuntausten oikeellisuutta ja soveltuvuutta todellisuuden tapahtumiin. Ja noita tapahtumiahan riittää: kansakuntien välisistä sodista, joukkoraiskauksiin, orjuuteen, jesuiittojen vallankäyttöön, inkvisitioon, mielivaltaisiin oikeudenkäynteihin, erilaisiin kuolemantuomioihin, orjuuteen ryöstöihin ja omaisuuden varastamisiin, merirosvoukseen jne.

Voltaire asettaa pääasiassa vertailtaviksi yltiöoptimistista maailmankatsomuksen, jota edusti hänen aikanaan Alexander Pope ja kirjassa niin Candiden kuin Kunigundenkin opettaja Pangloss. Sen vastapainona on Jonathan Swifin äärimmäinen pessimismi, jota kirjassa edustaa ranskalainen Martin. Kirjan äärimmäisten tapahtumien yhteydessä joku nostaa aina esille kysymyksen siitä, vastasiko kyseinen tilanne filosofisia periaatteita.

Kirjan tapahtumat eivät tietenkään ole kummankaan pääfilosofian mukaisia, joten jossakin vaiheessa esille nousee myös manikealaisuus. Manikealaisuus oli Voltairen aikana jo käytännössä tukahdutettu, joten valitettavasti sitä ei mainintaa lukuun ottamatta juuri käsitellä. Manikealaisuus on kuitenkin mielenkiintoinen ja ihmisläheinen maailmankatsomus, joten jos se kiinnostaa siitä löytyy hieno kirja, Amin Maalouf: ”Valon puutarhat” (Gummerus 2014). Voltaire löytää kuitenkin kirjan ihanneyhteiskunnan Eldoradosta. Se on vuorten kätkemä ja luokseen pääsemätön alue Inkojen muinaisessa Etelä-Amerikassa. Se kuvaa saavuttamatonta ihannetta.

Varsinaisia tapahtumia ja Candiden ja Kunigunden ja heidän seuralaistensa kokemuksia en tässä esittele mutta takaan, että tapahtumia riittää pitämään lukijan mielenkiintoa yllä.

Kirjan Loppu on Voltairen tapaiselle satiirikolle varsin lepsu mutta lukijaa kovastikin tyydyttävä. Omaisuuksien kadottua ihmiset voivat tukeutua vain toisiinsa ja jättää viisastelut taakseen:

” -Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi.

Pienen yhteisön kaikki jäsenet hyväksyivät tämän kiitettävän suunnitelman; jokainen ryhtyi käyttämään kykyjänsä. Kunigunde oli kieltämättä varsin ruma, mutta hänestä tuli mainio sokerileipuri. Paquette harjoitti koruompelua ja vanha nainen huolehti liinavaatteista. Veli Girofléekin osoittautui hyödylliseksi muiden ohella; hänestä tuli erittäin hyvä puuseppä, vieläpä kunnon ihminenkin.”

Vain Pangloss yritti ajoittain tarjota optimismiaan ja kääntää kaikki koettelemukset hyväksi mutta siihen Candide totesi vain: ”Hyvin sanottu, mutta meidän pitää viljellä puutarhaamme”.

Voltairen ”Candide” on yli250 vuotta vanha teos mutta edelleenkin yllättävän ajankohtainen. Ja kun kirjassa arvioidaan niitä aatteita, jotka ohjaavat yhteiskuntaa ja joilla elämäntapahtumia arvioidaan niin mihinkä kirja siitä vanhenisi. Aatteiden nimet kyllä voivat vaihtua. Myös Candiden ja Kunigunden kokemukset ovat arkipäivää aina jossakin päin maailmaa. Voisinkin sanoa, että tarttukaa tähän ajankohtaiseen kirjaan.

Shō Ishida: ”Lääkkeeksi määrätään kissa”

 

 

Shō Ishida: ”Lääkkeeksi määrätään kissa”

Gummerus 2026

286 sivua

Japaninkielinen alkuteos ”NEKO WO SHOHO ITASHIMASU” (2023)

Suomentanut Raisa Porrasmaa

 

Shō Ishidan kirja ”Lääkkeeksi määrätään kissa” sopisi hyvin kirjahyllyyn ”Kodin suuren lääkärikirjan” viereen.  Tai ehkä sittenkin Rautavaaran luontaislääkkeitä käsittelevän kirjan viereen. Näin siksi, että vaikka jokainen kissanomista huomaa päivittäin kissan vaikutuksen omaan elämäänsä, ei useinkaan osata arvioida kissan aiheuttamien ilojen ja surujen ja oikeastaan pelkän läsnäolonkin vaikutuksia mielialaan, omaan hyvinvointiin ja arjen toimintoihin. Vaikka kaikki kissanomistajat pystyvät kertomaan uskomattomaan määrä hauskoja tai äärettömän kiukun synnyttämiä tapahtumia, havainnot jäävät usein siihen.  Ishidan kirja menee tästä eteenpäin ja kertoo miten nuo tapahtumat vaikuttavat kissan omistajan ja hänen läheistensä elämään.

Kirjan keskipisteenä on epämääräinen ”mielenterveysklinikka”, jonne on vaikea löytää, jonka ulko-ovea on vaikea saada auki, ja jota ylläpitävät helposti nukahtava lääkäri ja kaunis mutta hyvin kylmäkiskoinen hoitaja. Lääkärillä on kaikille potilaille vain yksi hoitokeino, hänelle annetaan kissa. Kissan rotu ja luonne tosin vaihtelevat tapauksen mukaan. Kissarodut ja niiden hoito-ohjeet esitellään mukana tulevassa ”reseptissä”. Suomentajalle kiitos siitä, että hän on lisännyt yhden kissarodun tietojen oheen maininnan, ettei kyseistä rotua hyväksytä Suomessa.

Kirjassa on viisi lukua ja jokainen luku esittelee yhden tai kaksi kissaa ja henkilön ongelmineen. Ishida kirjoittaa uskomattoman lempeästi ja ymmärtävästi ihmisitä ongelmineen ja antaa eläinten vaikuttaa taustalla omine piirteineen ja ominaisuuksineen. Kissat eivät ole aktiivisia hoitajia, vaan pääasiassa niiden vaikutus tulee siitä, että ihmiset joutuvat ottamaan sen huomioon ja muuttamaan omaa toimintaansa. Hoidettavilla ihmisillä on aivan tyypillisiä ongelmia. Vaikeuksia työpaikalla, joka on ”hikipaja”, lapsella ongelmia koulussa, vanhemman ja lapsen suhde ei ole kunnossa, yksinäisyyttä, vaikeuksia kiittää ja tukea alaisiaan ja yleensäkin vaikeuksia ihmissuhteissa. Kirjassakin on perheissä käynyt niin, että vuosien kuluessa ei enää tunnu löytyvän yhteisiä keskustelunaiheita tai harrastuksia. lapset tuntuvat kasvavan ulos yhteisöstä, eikä ongelmiin löydetä ratkaisua. Kirja kertoo hienosti, kuinka kissa pelkällä olemassaolollaan voi muuttaa kaiken. On yhteinen kohde, jota helliä ja jonka suosiosta kilpaillaan. Tämänhän kaikki ymmärtävät mutta missä ovat meidän kissareseptimme.

En kerro kirjan sisällöstä enempää sillä, vaikka kissojen vaikutus ihmisten elämään onkin pääosassa, on kirja toki paljon muutakin. Se antaa kuvan japanilaisten arjesta, kissojen hoidon tilanteesta ja vähän myös Kiotosta. Kääntäjälle, Raisa Porrasmaa, myös erikoiskiitos sillä on onni, että kielitaitoisten ihmisten ansiosta meille on viimevuosia tullut paljonkin uutta japanilaista kirjallisuutta, joka on hyvin korkeatasoista ja omaleimaista.

Shō Ishidan kirja ”Lääkkeeksi määrätään kissa” on mielettömän oikeaan osunut, lempeä ja hymyilyttävän upea tarina siitä, miten kissa voi vaikuttaa ihmiseen ja hänen ympäristöönsä. Olemme toki kaikki huomanneet kissan tekoset mutta emme sitä, miten kissa pelkällä olemassaolollaan vaikutta meidän mieleemme ja arkeemme. Onneksi on tämä kirja ja kissat.