Virpi Hämeen-Anttila: ”Kuoleman kuriiri”

 

 

 

 

 

Virpi Hämeen-Anttila: ”Kuoleman kuriiri” (Karl Axel Björkin tutkimuksia, osa 13)

Otava 2026

291 sivua + selitykset (henkilöt, vanhat kadunnimet, slangi)

 

Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja koukuttaa kerta kerralta enemmän. Se ei ole vähän sarjalta, joka ehtii jo 13. osaan. Koukuttuminen ei niinkään johdu tarinoista, vaan siitä miten hienosti kuvataan Helsingin ja Suomen henkistä ilmapiiriä, ihmisten elinolosuhteita ja kansalaissodan jälkikaikuja, katkeruutta, pelkoja ja vihamielisyyttä 20-luvun alkupuolella.

Juuri kansalaissodan julmuuksien synnyttämästä katkeruudesta, surusta ja murheesta kehittyy tämänkin kirjan tarina. Aina löytyy ihmisiä, jotka pyrkivät käyttämään toisten ihmisten ahdinkoa ja tässä tapauksessa murhetta omien kostotoimenpiteidensä välineenä. Virpi Hämeen-Anttilan tekstin hienous on tässäkin kirjassa siinä, että hän on aina heikompien puolella. Hän näkee tässäkin kirjassa ihmisen, ei pelkästään syyllistä, räjähtäneiden pommien takana ja lopussa jopa Björkin kautta asettuu puolustamaan häntä.

En kerro tässä juonesta enempää sillä dekkaripohjaisissa tarinoissa on tapausten tutkinnan seuraaminen yksi lukemisen nautintoja. Puutun sen sijaan kirjan toiseen, minun mielestäni jopa tärkeimpään puoleen, eli kuvaukseen elämästä 20-luvun alun Helsingissä ja Suomessa.

Tutkinnan aikana Björk liikkuu Helsingissä Pitkänsillan molemmilla puolilla ja kuvaa niin vihaa kuin pelkojakin, joita esiintyy tuon rajan molemmilla puolilla, Erityisen hienoa ovat kuvaukset ihmisten asumisesta. Työläisalueella asuminen oli hyvin ahdasta, pelkkä hellahuone oli yleinen mutta siihenkin saatettiin majoittaa asuntoa tarvitseva asentamalla verho, makuupaikan suojaksi. Etsivä Keskuspoliisi (EK) oli pelottava kohde ja epäily siitä sulki suut.

Toisella puolella niin EK kuin suojeluskuntiin kuuluvat järjestöt käyttivät voittajan valtaa, joka suhteessa hävinneeseen osapuoleen tuntui olevan jopa lain ja poliisikunnan ulottumattomissa.

Näitten kahden välisessä maastossa Björk tekee tutkimuksiaan ja samalle tuo hienolla tavalla sen henkisen ilmapiirin piirteet, jotka Suomessa vallitsivat. Minusta tuo ilmapiiri on käsin kosketeltavan aito ja kun miljöökuvakin on tarkka, tunnen lukijana liikkuvani mukana Helsingin kaduilla, joista tosin vanhat teollisuusalueet on jo hävitetty. Pitkänsillan ylittäminen tuo kuitenkin aina muistoja myös omasta nuoruudesta.

Haluan tuosta ilmapiiristä nostaa esille yhden asian, joka on tavallaan ajankohtainen nytkin.  Ek:n ja Suojeluskuntien ylivallan yhteiskunnassa. Kirjassa on hieno kohta, jossa tähän ylivaltaan vedoten todetaan, että tietysti sotilailla on oltava sen verran aseita ja resursseja, että maata voidaan puolustaa mutta jos niitä on liikaa ne rupeavat käyttämään niitä sotimiseen. Tuo lainaus ei ole tarkka vaan muistinvarainen. Ajatus on varmasti oikea. Tällä hetkellä meillä Suomessa on luotu pelon ilmapiiriä jo useita vuosia.  Sen perusteella Sotilaalliset näkökohdat ovat saaneet kasvavan merkityksen yhteiskunnassa. Olemme ajautumassa tilanteeseen, jonka suunta on väärä ja arvaamaton. Esimerkiksi Helsingin Sanomien virheellinen uutisointi oli merkki siitä, että uhkakuvien ajattelutapa vaikuttaa kaikkialla taustalla. Uutisointi esitettiin tekoälyn syyksi. Tekoäly ei valehtele tai tuota virheellistä tietoa, ellei sitä ole koneopetettu materiaalilla, joka sitä voi tuottaa. Tekoälyn ohjelmoija ja sille materiaalia tuottavat ovat syyllisiä. Tällainen epäluuloa ja vihaa tuottava ilmapiiri vaikuttaa meillä syvemmällä kuin uskommekaan. Meillä on siitä tämän kirjan perusteella kokemuksia. Mutta olemmeko niistä oppineet?

Kirja tarjoaa Henkisestä ilmapiiristä paljon myös myönteisempää tietoa. Siitä ovat esimerkkinä niin elokuvien katsomisen yleistyminen ja kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääntyminen myös korkeakulttuurin alalla. Kiinnostavaa oli lukea siitä, kuinka Björk koki sen aikaiset elokuvat ja millaisia elokuvat olivat sisällöltään. Nämä kokemukset kuvaavat myös meidän ihmisten ajattelutavan ja elämäntavan muutoksia.

Björk sarjassa on myös kaksi kiinnostavaa ja tärkeää yhteiskunnallisen kehityksen muutoksen suuntaa. Toinen on luokkanousu, jota edustaa Valkama, jonka nousu rakentuu oman uutteruuden ja kyvykkyyden perustalle. Mutta olisiko sekään onnistunut ilman Björkin tukea. Varmaankin mutta ei ehkä yhtä pitkälle. Toinen on naisten aseman vahvistuminen. Siinä tulevaisuutta edustaa kirjan Ida ja jotenkin olen saanut käsityksen, että Björkin tuleva vaimo Lisbet voisi kasvaa myös uusiin mittoihin. Suuri taustavaikuttaja on kaiken aikaa neiti Lumme, odotan mielenkiinnolla myös hänen nousuaan vahvemmin näkyville.

Virpi Hämeen-Anttilan ”Kuoleman kuriiri” jatkaa 13. Björk-sarjan osassaan vahvaa tarinaan Karl Axel Björkin elämästä ja tutkimuksista. Rikostutkimuksien lisäksi kirja kasvaa yhä enemmän suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kuvaukseksi kansalaissodan jälkeisinä vuosina. Rikokset, niiden sisältä ja niiden tutkimukset ovat olennainen osa tätä kokonaisuutta. Uudet lukijat ja vanhat Björkin ystävät tämä on tietysti ”must” ja myös sen arvoinen.

Katja Kettu: ”Brita-Kajsa”

 

 

 

 

 

Katja Kettu: ”Brita-Kajsa”

Otava 2026

322 sivua + liitteet mm. takakannen aukeaman aikataulu, joka tukee hienosti lukemista ja etukannen kartta, josta selviävät olennaiset tapahtumapaikat

 

Katja Ketun ”Brit-Kajsa” ei ole elämänkerta. Se on Brit-Kajsan itsensä kertoma tarina elämästä Lars Levi Laestadiuksen vaimona, mutta tuosta asemasta hän ulottaa kertomuksensa paljon laajemmalle, saamelaisten kohteluun pohjoisen alueella ja niihin tekijöihin, jotka johtivat herätysliikkeen syntyyn ja Koutakeinon kapinaan. Kirja on väkevä, ihmisten arjen kokemusten tasolta kerrottu tarina tapahtumista. Brita-Kasan tarina tuo myös uuden, vaimon ja naisen, näkökulman ”suurmiehen”, yleisesti julkisuudessa kaunisteltuun tarinaan.

Käytin tuossa ehkä turhaan lainausmerkkejä sillä Lars Levi Laestadius oli eittämättä suurmies. Hän oli tutkija ja kasvitieteessä heti Linnéstä seuraava ja hänen käynnistämänsä herätysliike jatkaa vieläkin toimintansa, vaikka vanhalestadiolaisuus ei pystykään vastaamaan ajan haasteisiin samalla tavalla kuin herätysliikkeen alkuvaiheissa, jolloin lähtökohtana oli saamelaisen sorron ja heidän sitomisensa   ”velkaorjuuteen” väkijuomien myynnin avulla.

Brita-Kajsan tarina tuo Laestadiuksesta esille toisen puolen. Ihmisen heikkouksineen ja haluineen. Kirjassa Brita-Kajsan ja Lars Levin suhde on alusta pitäen hyvin seksuaalinen. Ja seksuaalisuutta kirjassa kuvataan myös kiihkeäksi ja intohimoiseksi. Ei siitä kertomista voi välttääkään, jos pariskunnalle syntyy viisitoista lasta ja Lars Levillä on runsaasti myös ulkopuolisia suhteita. Erityisesti herätyksen jälkeen Lars Levin saarnat olivat väkeviä ja erityisesti sorrettuja koskettavia. Britä-Kajsa näki kuitenkin kaiken takana olevan epävarmuuden ja oli kaiken aikaa vähäeleisenä voimavarana. Vahvin tuki jää usein huomaamatta. Epävarmuus näkyi erityisesti Koutakeinon kapinan yhteydessä, jolloin Laestadius ei antanut tukeaan kapinallisille. Laestadiuksen herääminen on oma tarinansa, jossa on yhteys hänen lapsuuden kokemukseensa, jossa myös Lapin Maria ohjasi hänet eteenpäin. Nämä tarinat saatte lukea itse.

Vahvinta antia kirjassa ovat Brita-Kajsan arjen kuvaukset. Niiden kautta kuvataan hänen lapsuutensa, rakastumisensa, avioliiton vaikeudet ja yleensäkin arki Laestadiuksen vaimona ja kirkkoherran rouvana. Brita-Kajsan silmien kautta näemme selvästi saamelaisten ja saamen kielen sorron. Viinan käyttämisen sorron välineenä ja sen kuinka nuoria saamelaistyttöjä vaadittiin vuodekumppaneiksi viinavelkojen hyvittämiseksi. Brita-Kasakaan ei ollut tasa-arvoinen, vaikka osasi myös suomen ja ruotsin kieltä ja hallitessaan yrttien lääkekäytön, häneltä tultiin pyytämään apua vaivojen hoidossa.

Kun ranskalainen tutkimusretkikunta tuli Lappiin, he olisivat halunneet tutustua taikarumpuihin mutta ne oli kirkon toimesta hävitetty tai saamelaiset olivat niitä kätkeneet. Sen sijaan saamelaisten pääkalloja kerättiin näytteiksi Ranskaan ja myös Laestadius osallistui näihin haudanryöstöihin.

Brita-Kajsan tarinan loppu on kaunis. Laestadiuksen kuollessa hän näkee unen jossa saattaa miehensä ”Taivaallisen isän Viinitarhaan” ja toteaa olleensa kuitenkin onnellinen. Ainakin yhtä tärkeä on Brita-Kajsan toteamus:

”Sinun rinnalla mie elin sen seittemän elämää. Nyt mie elän sielä yhen.

Ja se on minun oma.”

Laestadiuksen kuoleman jälkeen Brita-Kajsa eli vielä 28 vuotta.

Katja Ketun kieli ja murre on virkistävän upeaa ja tuo myös tapahtumiin aitouden ja paikallisuuden tuntua. Erityisen kiitollinen olen siitä, että saamenkieliset termit on alussa kursivoitu, joten niiden merkityksen voi etsiä tarvittaessa. Nopeasti ne oppii.

Katja Ketun Brita-Kajsa on väkevä teos. Siitä Lars Levi Laestadiuksen vaimo Brita-Kajsa kertoo tarinansa miehensä rinnalla. Olennaista on arjen kuvaus, joka ulottuu Laestadiuksen toiminnan lisäksi saamelaisten ja saamen kielen sorron kuvauksiin. Kirja on peittelemätön ja monessa suhteessa toisenlainen näkemys asioista. Se on kuvaus aidosta elämästä, epävarmuudesta, seksuaalisuudesta ja sitkeydestä. Elämän kauneudesta.

Nelli Hietala: ”Puun sielu”

 

 

 

 

Nelli Hietala: ”Puun sielu”

AULA & CO 2026

224 sivua

 

Taiteilija Eva Ryynänen on tunnettu erityisesti puuveistoksistaan. Hänen veistoksiaan katsoessa tuntuu usein, ettei töissä ole veistetty puuta, vaan haettu esiin puun sielua. Nelli Hietalan teos ”Puun sielu”, vaikka se ei olekaan pelkästään Eva Ryynäsen elämänkerta, tuo hienosti esille tuon taiteilijan tavoitteen ja ehkä vielä tärkeämpänä sen, miten me muut voisimme tavoittaa puun tai oikeastaan luonnon sielun.

Eva Ryynäsen taiteilijakoti, ateljee ja Paaterin kirkko sijaitsevat Vuonisjärvellä, Pielisen itäpuolella, keskellä kansallismaisemaa. Koli on suoraan Pielisen toisella puolella ja aluetta ympäröivät komeat metsät, joita kuitenkin viime vuosina on kasvavalla vimmalla tuhottu. Minusta kirja panee myös ajattelemaan: ”Mitä me itsestämme menetämme, kun hävitämme ympäristön, jonka keskellä ja jonka kanssa vuorovaikutuksessa olemme eläneet sukupolvien ajan?”

Vaikka ei olekaan varsinainen elämänkerta, on kirja kunnianosoitus Eva Ryynäsen taiteelle ja elämälle. Taiteilijaa lähestytään hänen teostensa kautta ja Nelli Hietalan tapa kirjoittaa tuo lopullisen teoksen lisäksi lukijan ”silmiin” taiteilijan tavan nähdä kohteensa ja kunnioittaa materiaalinsa ominaisuuksia. Olen käynyt Paaterin kirkossa ja katsonut ja valokuvannut alttaria mutta kirjan teksti (tietysti fiktiivinen) siitä miten Eva näki alttarin ja koki sen symboliikan, avasi minutkin näkemään kohteen uudella tavalla. Katsominen on aivan eri asia kuin näkeminen, muistuttaa kirjan teksti monessa yhteydessä.

Ehkä Eva Ryynäsen tarinaa tärkeämpi on kirjan toinen tarina. Kertomus kirjoittajan oman luontosuhteen etsimisestä. Ajattelin jossakin vaiheessa sanoa, ettei luontosuhdetta tarvitse etsiä, luonto kyllä löytää meidät, mutta olin väärässä. Luonto kyllä löytää meidät mutta ei tavoita, ellei mielemme ja tietoisuutemme ole avoin vastaanottamaan meille tarjottua viestiä. Nykyihminen on menettänyt kosketuksensa luontoon niin ettei osaa tulkita sen viestejä. Luonto ei ole sosiaalisessa mediassa tai kävelypolulla liikkuvan korvakuulokkeissa. Sen vuoksi kirjoittajan avoin kertomus oman luontosuhteensa etsimisestä on arvokas ja hieno. Varsinkin kun kirjan lopussa näkyy selvästi, että lopputuloksena on ihminen, joka osaa pitää tietoisuutensa avoimena ja osaa nähdä eikä vain katsoa ympärilleen.

Nykyihmisellä on harhaluulo siitä, että luonto on meitä varten, meille alisteinen. Kuvitelma syntyy siitä, ettemme joudu elämään suoraan luonnon tarjoamien elämän edellytysten ehdoilla. Aiemmin luontosuhde ymmärrettiin toisin. Metsään ja kalaan mentiin pyytämään saalista ja jo sana ”pyytämään” osoitti, ettei luonnolta edellytetty alistumista, vaan toivottiin myönteistä tulosta. Nyt tavarat haetaan kaupasta eikä luontoa siinä tarvita. Luonto kommunikoi ihmisten suuntaan monella tavalla, tuoksuilla ja verinkin puilla on myös energiakenttä, joten ainakin herkimmät puunhalaajat voivat saada viestejä myös sitä kautta. Puunhalaajille on siis turha nauraa. Tärkeää on kuitenkin avata tietoisuutensa ja nähdä ympärilleen.

Usein luonnon ensimmäinen kohtaaminen tapahtuu elämäntilanteissa, joissa omien ongelmien takia mieli on avoimena. Nämä kosketukset on vain ymmärrettävä ja kuten kirjassakin vietä näin syntynyttä suhdetta eteenpäin. Vaikka yrityksen ja erehdyksen kautta. Siinä mielessä kirja tämän osion kirjoittaminen on tärkeä ja rohkaiseva ja rohkea teko.

Luontosuhteessa on muistettava, ettei esimerkiksi metsään mennä ”takki auki”, vaan kunnioittaen ja tervehtien. Kyllä metsä kuulee, vaikka tervehdyksen kerrot vain mielessäsi. Olen usein sienimetsällä kertonut myös mihin ja kuinka paljon sieniä tarvitsisin ja useimmiten sienet sitten löytyvätkin, usein jopa odottamatta.

Nelli Hietalan ”Puun sielu” on kerrassaan upea kirja Eva Ryynäsen taiteesta mutta vielä enemmän siitä, kuinka kadonnut luontosuhde voidaan löytää uudelleen. Kirja on hyvin henkilökohtainen, rehellinen ja rohkea. Se auttaa ymmärtämään, että pitämällä tietoisuutensa avoimena ja oppimalla näkemään, ei vain katsomaan ympärilleen rakentuu suhde luontoon ja omaan itseenkin uudella tavalla. Upea kirja ei vain luonnon ystäville, vaan meille kaikille.