Imre Kertész: ”Lopetus”

 

 

 

 

Imre Kertész: ”Lopetus”

Otava 2006

123 sivua

Unkarinkielinen alkuteos ”Felszámolás” (2003)

Suomentaja Outi Hassi

 

Kertész on varmaankin meillä yksi tuntemattomimpia Nobel-kirjailijoita. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Häneltä on suomennettu kuusi teosta, joista kolmen teoksen sarjaa, ”Kaddish syntymättömälle lapselle”, ”Tappio” ja ”Lopetus”, pidetään hänen parhaimpanaan.

Nyt on Kansallisteatteri ottanut syksyn 2026 ohjelmistoonsa teoksen ”Lopetus”. Kaivoin kirjan esiin hyllystäni sillä en muistanut siitä juuri mitään ja heti alkusivujen jälkeen päätin, että näytelmä täytyy käydä katsomossa, sillä kirjan tekstin lisäksi on mielenkiintoista nähdä, kuinka siitä rakennetaan näytelmä ja mitä aiheita nostetaan esille.

Kirjan olennainen sisältöhän on oikeastaan näytelmän sisällä. Kirjan alussa ja lopussa on kohtaus näytelmästä, ja kohtaukset tavallaan sitovat kirjan tekstin yhteen. Kirja on hienosti kirjoitettu. Yksi kirjan pääteemoista voisi olla kirjailija B:n elämäntarina. Heti kirjan alussa B tekee itsemurhan, joten monet hänen elämäänsä liittyvistä olennaisista asioista eivät tule esille suoraan, vaan kiertoteitse. B:n tarinassa on paljon heijastuksia Kertész:n omasta elämästä ja sitä kautta kirjaan tulee mukaan Auschwitz.  Kirjan kirjailija B on syntynyt Auschwitzissa ja Kertész joutui sinne alle 16-vuotiaana. Keskitysleirin kokemukset eivät jätä ne kokeneita rauhaan ja niin kirjailija B elää niitä myös kirjassa. Näiden kokemusten vaikutusten kuvaukset ovat kirjan tärkeimpiä.

Toinen tärkeä teema on kysymys kirjailijan viimeisestä romaanista. Sitä jäljittää Keserũ. Hän on teoksessa kirjallisuustoimittaja, joka toimittaa B:n teokset ja ystävystyy hänen kanssaan. Keserũ:n kautta välittyvät kirjaan B:n mielipiteet ja kuva hänestä täydentyy. Viimeisen romaanin kohtaloki selviää mutta sitä ratkaisua saavat lukijat itse etsiä.

Kun kirja kattaa ajan toisen maailmansodan keskitysleireistä, sosialismin aikaan ja uuteen vapautumisen jaksoon, kertoo Keserũ:n elämä yhteiskunnallisesta tilanteesta näiden jaksojen aikana. Sosialismin aikana hän oli hetken vankilsassa mutta yhtä lailla hän on turhautunut myös ns. vapautumisen aikaan. Keserũ:n kautta tulee näkyviin myös B:n lievä ”kumouksellinen” toiminta. Kokonaiskuva kirjailija B:stä täydentyy hänen vaimonsa Judit:n ja viime vaiheen rakastajattarensa Sáran kokemuksilla. Kirjailija B;n jäähyväiskirjeet kummallekin ovat hyvin koskettavia.

Kirjan lopussa Judit kertoo miehelleen Adam:lle B:n viimeisen romaanin kohtalosta ja laajemminkin B:n elämästä, keskitysleirin kokemusten vaikutuksista B:hen ja sen kautta myös hänen läheisiinsä. Tämä lyhyt jakso on sisällöltään mittaansa merkittävämpi ja koskettavampi ja nostaa lievästi esille kysymyksen juutalaisuudesta ja erityisesti siitä, uskaltaako kaikkien kokemusten jälkeen kertoa, että he ovat puolijuutalaisia.

Lainaan tähän loppuun vielä pätkän B:n jäähyväiskirjeestä Juditille. Tämä pätkä osoittaa hienosti, miten Auschwitz vaikutta sen kokeneisiin ja heidän läheisiinsä koko elämän ajan:

”Sinun täytyy polttaa kirjoitus, jossa annan käsiisi kurjan ja katoavaisen tarinamme: sinun, johon Auschwitz – ilman että sitä tuntisit, sinä viaton -on minun kauttani viiltänyt syvimmät haavat.”

Imre Kertész: kirja ”Lopetus” on hieno, surullinen ja tärkeä kirja, jossa painottuvat keskitysleirin ikuisesti ihmiselämään vaikuttavat kokemukset. Kiertoteitse kirja varmasti kuvaa myös Kertész:n omia tuntoja keskitysleiriltä vapautumisen jälkeen. Kirjan taustalla on Unkarin muutokset sota-ajasta, sosialismin kautta nykyaikaan. Kirjasta tulee näytelmä Kansallisteatteriin syksyllä 2026. Kirjan lukemisen ohella näytelmä kannattaa varmasti katsoa.

 

Olli Jalonen: ”Puhdas viiruinen elämä”

 

 

 

 

Olli Jalonen: ”Puhdas viiruinen elämä”

Otava 2026

318 sivua

 

Jalosen perheen (Riitta ja Olli) teokset mahtuvat juuri ja juuri metrin levyiselle Lundian hyllylle. Niiden anti ja merkitys lukijalle ei ole yhtä yksiselitteisesti mitattavissa. Se että ne kaikki ovat säilyneet hyllyssä tarkoittaa, että jokainen niistä on antanut minulle elämyksiä, kokemuksia. tietoa ja kykyä nähdä ja kokea elämä aiempaa kokonaisemmin. Olli Jalosen uusin kirja ”Puhdas viiruinen elämä” sopii hyvin tähän sarjaan ja oikeastaan se on vielä tärkeämpi, sillä kirjan maailma tulee entistä lähemmäs omaa kokemuspiiriä ja omankin sukuni historiaa. Toki elämä on aina koettava elämällä mutta aito, elämänmakuinen kirjallisuus rikastuttaa sitä hienosti.

Juuri tällainen kirja on ”Puhdas viiruinen elämä”. Se kertoo Hämeenlinnan Rinkelimäen ympäristössä asuvien ihmisten elämän, kokemusten ja tuntojen kautta niin Suomen kuin maailmankin tapahtumista noin viidentoista vuoden aikana 1910-luvun puolivälistä 1920 luvun lopulle. Kirja on myös monen siinä esiintyvän ihmisen kasvutarina. Esimerkiksi kirjan Kerttu varttuu kirjassa lapsesta 26-vuotiaaksi naiseksi. Kirjan ajanjaksolle mahtuvat niin sisällisota, vankileirit, kieltolain aika, pirtukaupan kukoistus, työläisten lakkoja rikkovat rikkurikaartit, fasismin nousu ja kyyditykset.

Olli Jalonen kertoo tapahtumista ihmisten kokemusten kautta silloin tapahtumat tulevat eläviksi eivätkä ne ole päällekirjoitettuja. Myös lukija kokee näin tapahtumat aidosti ja tulee osaksi niitä. Jalonen ei osoittele, vaikka ei kaunistelekaan mitään mutta osoittaa myös jakolinjojen syvyyden. Erityisen hienoja ovat esim. sisällissotaan ja sen jälkeisiin tilanteisiin liittyvät eri osapuolien julistukset. Ne kertovat kuinka samat asiat tulkittiin eri tavalla. Tai haluttiin tulkita ja näin rakennettiin kuilua osapuolten välille. Minusta Jalosen kuvaus sisällissodasta ja sen syistä ja seurauksista on hienoimpia mitä on kirjoitettu. Minusta ihmisten kannattaisi tutustua myös Elmer Diktoniuksen kirjaan ”Janna Kuutio” jossa tuota aikaa käsitellään myös hiukan poikkeavalla tavalla.

Sisällissodan tapahtumissa ja erityisesti raakuuksissa omaa osaansa näytteli myös alkoholi. Olenkin miettinyt, että johtuiko raittiusliikkeen nousu ja kieltolaki osittain sodan synnyttämästä alkoholin käytöstä.  Se on selvittämättä mutta Jalosen kirja kuvaa minusta hienosti myös raittiusliikkeen nousua ja toisaalta myös sen vähittäistä hiipumista. Näiden ilmiöiden liittymistä ihmisten arkeen ei olekaan juuri kirjallisuudessa käsitelty. Sillä juuri arjen ja ihmisten kokemusten kauttahan tällaiset liikkeet tai niihin osallistuminen syntyvät. Nämä ilmiöt ovat osia ihmisten ja yhteisöjen kasvutarinoista.

Sillä kirja on myös niin aikuisten kuin nuortenkin kasvutarina. Kirjan Kerttu kasvaa kantamaan vastuuta pikkusisarestaan ja luopuu omista haaveistaan. Kalle ajautuu sotaan ja kokemustensa seurauksena sairastuu henkisesti. Osa säilyttää periaatteensa painostuksesta huolimatta. Ihmisten tarinat on kerrottu kauniisti ja niiden on annettu kehittyä kunkin omilla ehdoilla. Mutta kaikkein hienoin ja kaunein on Kallen ja Kertun hitaasti kehittyvä rakkaustarina. Se saa täyttymyksensä kirjan lopussa ja siihen liittyvä teksti ja tapahtuma on vähäeleisen kaunis. Sillä suurinta ja aitoa rakkautta ei tarvitse ilmaista korulauseilla, vaan pienillä ja ymmärtävillä arkisilla eleillä, vihjeillä ja teolla. Uskomattoman upeaa tekstiä.

Pakko on tähän laina kirjasta vielä ajaton elämänohje:

”Valehteleminen on vastaan minkä olen luvannut. En valehtele enkä myöskään lyö enkä retuuta itseäni heikompia. Jos tasaväkisen kanssa joutuu tappelemaan, saa painia ja rehellisesti lyödäkin, ja jos joku vahvempi käy tahallaan päälle, silloin voi käyttää kaikkia keinoja.”

Osa kirjan nuorista kasvaa elämänohjeen mukaisiksi. Osa ei.

Olli Jalosen kirja ”Puhdas viiruinen elämä” kertoo Hämeenlinnan Rinkelinmäen yhteisön ihmisten elämästä noin viidentoista vuoden ajalta, 1910-luvun puolivälistä 1920-luvun lopulle. Se kertoo raskaista ja vaikeista ajoista Suomen historiassa, sisällissodasta kieltolain ajasta, kyydityksistä, rikkurikaartien värväämisestä ja fasismin noususta mutta kuvatessaan ihmisiä, heidän arkeaan ja ajatuksiaan se henkii uskomatonta ymmärtämistä, inhimillisyyttä ja lämpöä kuvattaviaan kohtaan. Ja tuo lämpö hehkuu myös lukijaan. Kertun ja Kallen rakkauden kuvaus kirjan viimeisissä kappaleissa koskettaa aidosti. Antakaa tekin tämän kirjan koskettaa.

László Krasznahorkai: ”Saatanatango”

 

 

 

 

László Krasznahorkai: ”Saatanatango”

Teos 2025, toinen painos (ensimmäinen painos 2019)

305 sivua

Unkarinkielinen alkuteos ”Sátántangó” (1985)

Suomentanut Minnamari Pitkänen

Kannen suunnittelu Jenni Saari

 

László Krasznahorkai sai Nobel-palkinnon vuonna 2025. Hänen teoksiaan oli jo sitä ennen suomennettu (”Saatanatango”, Teos 2019 ja ”Vastarinnan melankolia”, Teos 2022), mutta ainakin minulle hän oli ennen palkintoa jäänyt tuntemattomaksi. Näin käy helposti pienempien kielialueiden kirjailijoille, vaikka Krasznahorkai on kansainvälisesti tunnettu ja palkittu kirjailija. Kolmas kirja ””Seiobo tuolla alhaalla” ilmestyy vuoden 2026 keväällä. Erityisesti pitää kiittää suomentajaa Minnamari Sinisaloa (ent. Pitkänen) hienosta työstä, sillä esim. ”Saatanatango” ei ole varmasti ollut helpoimpia suomennettavia. Lisäksi on kiitettävä Jenni Saarta toisen painoksen kannen suunnittelusta. Kansikuva kiteyttää hienosti teoksen sisällön.

Tämän kirjan osalta sanoisin, että sitkeys palkitaan. Kirja ei avaudu vielä ensimmäisillä sivuilla, joissa jatkuva sade, loska ja ihmisten toivottomalta tuntuva epätietoisuus. Melko pian kirja kuitenkin imaisee sisäänsä ja onko oikeastaan hienompaa tapaa korostaa ihmisten toivottomuutta ja alakuloa kuin korostamalla sitä jatkuvalla sateella, märkyydellä ja loskaisilla teillä.

Tarinan taustalla on kyläyhteisö, jossa työt ja elämänedellytykset ovat loppuneet. Asunnot rapistuvat, katot suotavat ja kaiken kurjuuden täydentää jatkuva sade. Kaikki ymmärtävät, että kylästä pitäisi lähteä pois mutta sitä ei saada tehtyä. Ihmiset ovat alttiita johdatukselle, kun kylään saapuu tuttu henkilö pelastajaksi. Pelastajan saapumisen odottelu kapakassa on kirjan hienoimpia kohtia. Siinä odottelun, juopottelun ja kinailun ohessa käy jokainen läpi omaa elämäänsä ja unelmiaan. Kirjan nimi ”Saatanatango” tulee juuri kapakan tanssikohtauksesta. Pelastaja saapuu ja kyläläiset lähtevät epäröimättä hänen edottamaansa toimintaa ja luovuttavat sen toteuttamiseksi varansa.

En kerro juonesta tämän enempää sillä ainakin minun käsitykseni siitä mihin kirjailija tarinaa kuljettaa muuttui useita kertoja ja mukavan yllättävästi. Pelastaja vaikutti mm. hetken populistilta, joka houkutteli väkeä mukaansa. Välillä hän vaikutti huijarilta, joka vain keräsi kyläläisten rahat ja hänen kolmas roolinsa paljastuu kirjan lopussa ja se on kaikkein yllättävin.  Ja lopulta aivan kirjan viimeisillä sivuilla tarinoiden synty saa yllättävimmän selityksen.

Hiukan muusta kokonaisuudesta irrallaan on 10-vuotiaan Estin tarina. Esti on vähälahjainen lapsi, jota kiusataan ja väheksytään ja komennellaan. Hän viihtyy parhaiten yksinään piilossa muilta. Lopulta hän tekee itsemurhan. Estin tarina on koskettava, ja kuvaa sitä, miten kiusatun mieli hakee outojakin ratkaisuja tilanteeseensa ja kuinka lopulta näyttäytyy vain yksi lopullinen ratkaisu. Varsinkin jos vain kuoleman jälkeinen elämä näyttäisi tarjoavan onnen, siihen on helppo tarttua.

Kirjassa omaa rooliaan esittävät hämähäkit tai oikeammin hämähäkinseitit. Niillä on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Hämähäkinseitithän on niin rakennettu, että tapahtui missä tahansa seitin kulmassa jotain, seitti välittää viestin keskustaan. Samanlaista verkkoa erityisesti totalitaariset organisaatiot rakentavat yhteiskuntiinsa. Ihmiset, joilla ei ole enää toivoa muusta, saadaan helposti sikasi tällaisia verkostoja. Ehkä tämänkin yhteys kyläläisiin ja pelastajaan selviää kirjan mukana.

Kirjan lopussa on kerrassaan hykerryttävä osio ”Töitä vain ja huolia” jossa virkailijat siistivät tarkkailluista ihmisistä laadittua raporttia johtajalle kelpaavaan muotoon. Raportin kuvauksi pehmennetään hauskalla tavaalla. Otan tässä vain lievän esimerkin. Esim. käsin kirjoitetussa raportissa on teksti:

”Viinassa uitettu ryppyinen liero”

Se muutettiin muotoon:

”Pienikokoinen iäkäs alkoholisti,”

Ja sitten kirjan loppu muuttaa kaiken. Vai muuttaako. Se on meistä lukijoista kiinni.

László Krasznahorkain teos ”Saatanatango” on miellyttävä tuttavuus. Se ei avaudu heti mutta palkitsee lukijansa monin verroin. Kirjan voi kokea ja lukea monella tavalla mutta se yllättää aina, kun kuvittelee päässeensä perusjuonesta selville. Kirjassa on koskettavia ihmiskohtaloita mutta myös hykerryttävää hauskuutta ja ennen kaikkea yllättävyyttä. Kirja on hienosti suomennettu Kiitos Minnamari Sinisalo (ent. Pitkänen) ja toisen painoksen kansi on juuri tähän kirjaan sopiva. Kiitos Jenni Saari.