Riko Saatsi: ”Yönistujat”

 

 

 

 

Riko Saatsi: ”Yönistujat”

Gummerus 2025

187 sivua + 3 sivua osiota ”Kiitos -Passibo”

 

Riko Saatsin kirjaa ”Yönistujat” voisi kutsua dokumentiksi, niin todenmukaisen kuvan se antaa karjalaisten evakkojen ja kantaväestön välisistä suhteista sodanjälkeisessä Suomessa. Saatsin kirja ei luettele tilastoja tai tutkimuksia, vaan kuvaan näitä ihmisten ja väestöryhmien välisiä suhteita tunteiden ja arjen kokemusten kautta. Tämä antaa tilanteesta ja tapahtumista paljon aidomman ja oikeamman kuvan kuin mitkään dokumentit. Saatsi tuo karjalaisten sopeutumiseen liittyvät ongelmat ihmisten arkeen ja käsin kosketeltaviksi.

Vaikka kirja kertoo tapahtumista noin kahdeksankymmenen vuoden takaa, on se oikeastaan ajankohtaisempi kuin koskaan. Suhtautuminen erilaisiin ihmisiin, erilaisiin kulttuureihin ja tapaoin on meille edelleen ongelmallista. Poikkeaville tavoille tai käyttäytymiselle ei haluta antaa sijaa, saatikka että niistä haluttaisiin ottaa oppia.  Sanontaa ”maassa maan tavalla” pidetään ehdottoman ja sillä halutaan tyrmätä erilaisuus. Harvoin huomataan että, sillä tyrmätään vain tietynlainen erilaisuus. Amerikkalaisuus on tulvinut maahan suosionosoitusten saattelemana mutta meidän omat kulttuurimme niin karjalaisuus kuin saamelaisuuskin on haluttu tukahduttaa.

Kirja kertoo yhden evakkoperheen elämästä ja vähittäisestä kotiutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Alku oli hankalaa, kun perhettä kohdeltiin kuin ”mustalaisia” ja epäiltiin varkaiksi ja nimiteltiin ryssiksi. Oma tila koti Pohjois-Karjalassa helpotti hiukan tilannetta, sillä siellä ihmiset olivat tottuneet karjalaisiin ja karjalaiseen kulttuuriin. Epäluulot eivät kuitenkaan täysin loppuneet ja siirtokarjalaiset löysivät tukea lähinnä omasta piiristään.  Erityisesti lapset kokivat koulussa syrjintää ja kiusaamista.

Tämä tilanne synnytti ristiriitoja myös perheessä, jossa nuorempi äiti halusi sopeutua yhteiskuntaan luopumalle karjalaisista nimistä, uskonnollisesta riippuvuudesta ja paikallisia häiritsevistä perinteistään. Tämän ristiriidan kuvaus on yksi kirjan olennaisia kohtia ja haluaisin tulkita asian niin, että lopputuloksena huomataan, että tärkein tuki löytyy omasta perhepiiristä eikä todellisuutta ja omaa historiaa voi korvata kuvitelmilla. Haluan lainata tähän mielestäni kirjan tärkeimmän kohdan:

”…Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella…”

Muistetaan tämä, kun ihmettelemme maahanmuuttajataustaisten ihmisten tapoja.

Perheen elämää kuvatessaan kirjassa tuodaan hienolla tavalla esille karjalaisia perinteitä, uskomuksia ja tapoja, jotka osoittavat, miten hienosti ne rikastuttaisivat meidän yhteistä kulttuuriamme. Kuvaus isäidin, Tatjanan, kuoleman jälkeisistä yönistujaisista on kerrassaan upea. Se kuvaa vainajan ja hänen elämänsä arvostamista ja sitä, että hän elää aidosti muistossamme vielä kuoleman jälkeenkin. Yönistujaiset poistavat myös pelkoja, joita tunnemme kuollutta kohtaan. Tämän tapaisissa menettelyissä olisi meillä paljon opittavaa, jos emme aivan yönistumisia järjestäkään.

Kirjassa korostuu myös ihmisläheisyys, joka tuntuu meiltä kadonneen. Tärkeistä ihmisiä koskevista asioista on tullut muodollisia jopa uskontoa myöten. Meillä papit ovat virkamiehiä, joille hautajaisetkin ovat muodollisia toimenpiteitä, kun karjalaisessa perinteessä kyse paljon suuremmasta koko yhteisön osanottoa koskevasta asiasta. Kirjassakin ihmetellään luterilaista käytäntöä, jossa suru voidaan korvata kukilla. Tämä kehitys on tekoälyn myötä vain vahvistumassa, kun virkamiehetkin korvataan koneilla.

Riko Saatsin kirja ”Yönistujat” on kirja karjalaisen evakkoperheen asettumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Se on evakkoperheen tarina mutta myös paljon enemmän. Se kertoo meidän suomalaisten suhtautumisesta vieraiseen kulttuuriin ja erilaisiin ihmisiin. Se korostaa ihmisläheisyyttä, ymmärtämistä ja perinteiden kunnioittamista. Se näyttää myös millaista lämpöä yhteisöllisyyttä vanhat tavat pitivät sisällään. Siinä mielessä tämä on hyvin ajankohtainen kirja ja tärkeämpi kuin koskaan, Sillä vähemmistökulttuurien häviämisen ja pakolaisvihan lisäksi tekoälyllä korvataan yhä enemmän ihmisten välisiä suhteita ja kanssakäymistä.

Päivi Alasalmi: Tuhon airut” (Hallavainen 5)

 

 

 

 

 

Päivi Alasalmi: Tuhon airut” (Hallavainen 5)

Aviador 2026

383 sivua

 

Päivi Alasalmen persoonallinen dekkarisarja (Hallavainen-sarja) on nyt päässyt jo viidenteen osaan ja vauhti kiihtyy. Jo kirjasarjan lähtökohta oli hyvin omaleimainen, kertoohan se kaksoissisarista lain eri puolilla. Persoonallinen ote oikeastaan vain voimistuu tässä viidennessä osassa sillä dekkarin lisäksi tätä kirjaa voisi luonnehtia vahvaksi kuvaukseksi koulukiusaamisen vaikutuksista. Kirjan loppupuolella on vaikuttavaa tekstiä ei pelkästään yksittäistä kiusaamistapauksista vaan siitä miten koulukiusaamisen seuraukset voivat vaikuttaa kiusattujen koko elämään. Eikä vain kiusattujen, vaan totutut menettelytavat jatkuvat kiusaajien käyttäytymisessä läpi elämän, tosin muotojaan muuttaen.

Kirja on toki dekkarinakin kiinnostava ja myös hyvin raaka. Tosin tulkitsen raakuuden myös kuvaavan sitä voimakkuutta miten kiusatut asian kokevat. Kiusaamista usein vähätellään ja vasta kun se kuvataan riittävän vahvasti, siihen osataan puuttua.

Vaikka korotinkin koulukiusaamisen merkitystä kirjan lähtökohtana on kuitenkin Hallavaisen ja hänen vaimonsa Anun lapsen kaappaus. Tämä osuus tuo esille myös vanhempien pelon lapsen kohtalosta ja kuinka tuo kerran syntynyt pelko ei katoa tilanteen ratkeamiseen.  Lapsenkaappaus tuo kirjaan myös toisenkin funktion. Lapsen Anulta kaapannut kaksoissisar Karla kaipaa omaa lasta, jota hän ei ole onnistunut saamaan, ja tämä kaipuu on niin vahva, että hän kaappaa Anun vauvan. Tärkeitä ovat Karlan ja lapsen yhteiset hetket, joissa Karla tuntee niin suurta hellyyttä ja kaipausta lapseen, että lukija alkaa uskoa hänen parantavan elämäntapansa. Äidinrakkaudella on valtava voima. Mihin kaikkeen se johtaa, sen saamme nähdä kirjasarjan jatkuessa.

Päätapahtumien lisäksi kirjassa on paljon herkullisia arjen ja tavallisen elämän kuvauksi. Esimerkiksi miten suuri kirjamäärä on sijoitettu eri huoneisiin. Huumorikirja vessaan, klassillinen erotiikka piiloon makuuhuoneen kaappiin jne. Hammaskeijun sairaalakokemukset ovat vakavuudestaan huolimatta hauskoja. Päivi Alasalmi osaa katsoa ympärilleen.

Pitkien kirjasarjojen menestymisen salaisuus on henkilökuvauksissa. Henkilöiden tulee olla kiinnostavia ja kehittyviä. Siinä Hallavainen-sarja onnistuu hyvin. Päähenkilöt kasvavat, tai Karlan tapauksessa pahenevat mutta ehkä myös muuttuvat, Hallavaisen työkavereissa esiintyy piirteitä ja henkilösuhteita, joiden kehitystä seuraa mielellään. Nämä ovat niitä koukuttumisen pääpiirteitä ja tämän kirjan osalta onnistuneita sillä seuraavaa kirjaa jäi taas odottamaan.

Päivi Alasalmen ”Tuhon airut” on vahva ja osaltaan myös hyvin väkivaltainen dekkari. Mutta vielä vahvempi se kuvatessaan koulukiusaamisen vaikutuksia niin kiusatuille kuin kiusaajillekin, Koulukiusaaminen ei liity vain tiettyyn elämänvaiheeseen, vaan se voi vaikuttaa läpi elämän. Kirja on vahva dekkarina ja ihmisten arjen kuvaajana, mutta mielestäni koulukiusaaminen on siitä nouseva tärkein asia. Sitä koskevat asiat jokaisen pitäisi lukea. Ja kirjassa asia tarjoillaan olennaisena osana tarinaa. Jatkoa sarjaan jään taas odottamaan.

Virpi Hämeen-Anttila: ”Kuoleman kuriiri”

 

 

 

 

 

Virpi Hämeen-Anttila: ”Kuoleman kuriiri” (Karl Axel Björkin tutkimuksia, osa 13)

Otava 2026

291 sivua + selitykset (henkilöt, vanhat kadunnimet, slangi)

 

Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja koukuttaa kerta kerralta enemmän. Se ei ole vähän sarjalta, joka ehtii jo 13. osaan. Koukuttuminen ei niinkään johdu tarinoista, vaan siitä miten hienosti kuvataan Helsingin ja Suomen henkistä ilmapiiriä, ihmisten elinolosuhteita ja kansalaissodan jälkikaikuja, katkeruutta, pelkoja ja vihamielisyyttä 20-luvun alkupuolella.

Juuri kansalaissodan julmuuksien synnyttämästä katkeruudesta, surusta ja murheesta kehittyy tämänkin kirjan tarina. Aina löytyy ihmisiä, jotka pyrkivät käyttämään toisten ihmisten ahdinkoa ja tässä tapauksessa murhetta omien kostotoimenpiteidensä välineenä. Virpi Hämeen-Anttilan tekstin hienous on tässäkin kirjassa siinä, että hän on aina heikompien puolella. Hän näkee tässäkin kirjassa ihmisen, ei pelkästään syyllistä, räjähtäneiden pommien takana ja lopussa jopa Björkin kautta asettuu puolustamaan häntä.

En kerro tässä juonesta enempää sillä dekkaripohjaisissa tarinoissa on tapausten tutkinnan seuraaminen yksi lukemisen nautintoja. Puutun sen sijaan kirjan toiseen, minun mielestäni jopa tärkeimpään puoleen, eli kuvaukseen elämästä 20-luvun alun Helsingissä ja Suomessa.

Tutkinnan aikana Björk liikkuu Helsingissä Pitkänsillan molemmilla puolilla ja kuvaa niin vihaa kuin pelkojakin, joita esiintyy tuon rajan molemmilla puolilla, Erityisen hienoa ovat kuvaukset ihmisten asumisesta. Työläisalueella asuminen oli hyvin ahdasta, pelkkä hellahuone oli yleinen mutta siihenkin saatettiin majoittaa asuntoa tarvitseva asentamalla verho, makuupaikan suojaksi. Etsivä Keskuspoliisi (EK) oli pelottava kohde ja epäily siitä sulki suut.

Toisella puolella niin EK kuin suojeluskuntiin kuuluvat järjestöt käyttivät voittajan valtaa, joka suhteessa hävinneeseen osapuoleen tuntui olevan jopa lain ja poliisikunnan ulottumattomissa.

Näitten kahden välisessä maastossa Björk tekee tutkimuksiaan ja samalle tuo hienolla tavalla sen henkisen ilmapiirin piirteet, jotka Suomessa vallitsivat. Minusta tuo ilmapiiri on käsin kosketeltavan aito ja kun miljöökuvakin on tarkka, tunnen lukijana liikkuvani mukana Helsingin kaduilla, joista tosin vanhat teollisuusalueet on jo hävitetty. Pitkänsillan ylittäminen tuo kuitenkin aina muistoja myös omasta nuoruudesta.

Haluan tuosta ilmapiiristä nostaa esille yhden asian, joka on tavallaan ajankohtainen nytkin.  Ek:n ja Suojeluskuntien ylivallan yhteiskunnassa. Kirjassa on hieno kohta, jossa tähän ylivaltaan vedoten todetaan, että tietysti sotilailla on oltava sen verran aseita ja resursseja, että maata voidaan puolustaa mutta jos niitä on liikaa ne rupeavat käyttämään niitä sotimiseen. Tuo lainaus ei ole tarkka vaan muistinvarainen. Ajatus on varmasti oikea. Tällä hetkellä meillä Suomessa on luotu pelon ilmapiiriä jo useita vuosia.  Sen perusteella Sotilaalliset näkökohdat ovat saaneet kasvavan merkityksen yhteiskunnassa. Olemme ajautumassa tilanteeseen, jonka suunta on väärä ja arvaamaton. Esimerkiksi Helsingin Sanomien virheellinen uutisointi oli merkki siitä, että uhkakuvien ajattelutapa vaikuttaa kaikkialla taustalla. Uutisointi esitettiin tekoälyn syyksi. Tekoäly ei valehtele tai tuota virheellistä tietoa, ellei sitä ole koneopetettu materiaalilla, joka sitä voi tuottaa. Tekoälyn ohjelmoija ja sille materiaalia tuottavat ovat syyllisiä. Tällainen epäluuloa ja vihaa tuottava ilmapiiri vaikuttaa meillä syvemmällä kuin uskommekaan. Meillä on siitä tämän kirjan perusteella kokemuksia. Mutta olemmeko niistä oppineet?

Kirja tarjoaa Henkisestä ilmapiiristä paljon myös myönteisempää tietoa. Siitä ovat esimerkkinä niin elokuvien katsomisen yleistyminen ja kansainvälisen vuorovaikutuksen lisääntyminen myös korkeakulttuurin alalla. Kiinnostavaa oli lukea siitä, kuinka Björk koki sen aikaiset elokuvat ja millaisia elokuvat olivat sisällöltään. Nämä kokemukset kuvaavat myös meidän ihmisten ajattelutavan ja elämäntavan muutoksia.

Björk sarjassa on myös kaksi kiinnostavaa ja tärkeää yhteiskunnallisen kehityksen muutoksen suuntaa. Toinen on luokkanousu, jota edustaa Valkama, jonka nousu rakentuu oman uutteruuden ja kyvykkyyden perustalle. Mutta olisiko sekään onnistunut ilman Björkin tukea. Varmaankin mutta ei ehkä yhtä pitkälle. Toinen on naisten aseman vahvistuminen. Siinä tulevaisuutta edustaa kirjan Ida ja jotenkin olen saanut käsityksen, että Björkin tuleva vaimo Lisbet voisi kasvaa myös uusiin mittoihin. Suuri taustavaikuttaja on kaiken aikaa neiti Lumme, odotan mielenkiinnolla myös hänen nousuaan vahvemmin näkyville.

Virpi Hämeen-Anttilan ”Kuoleman kuriiri” jatkaa 13. Björk-sarjan osassaan vahvaa tarinaan Karl Axel Björkin elämästä ja tutkimuksista. Rikostutkimuksien lisäksi kirja kasvaa yhä enemmän suomalaisen yhteiskunnan kehityksen kuvaukseksi kansalaissodan jälkeisinä vuosina. Rikokset, niiden sisältä ja niiden tutkimukset ovat olennainen osa tätä kokonaisuutta. Uudet lukijat ja vanhat Björkin ystävät tämä on tietysti ”must” ja myös sen arvoinen.