Niina Niskanen: Harakanmuna (Palvelijattaret-sarja)

 

 

 

 

Niina Niskanen: Harakanmuna  (Palvelijattaret-sarja)

Otava 2026

470 sivua

 

Niina Niskasen kirja ”Harakanmuna” on kiinnostava ja tärkeä ajankuva 1900-luvun alun Suomesta ja kaupunkiin töihin tai työtä etsimään tulleiden nuorten tyttöjen ja naisten kohtalosta. He joutuvat usein lähes orjan asemaan ja monella tapaa hyväksikäytettäviksi. Miina Sillanpää perusti 1800-luvun loppupuolella palvelijataryhdistyksen, jonka tavoitteena oli turvata näiden naisten asemaa. Helsinkiin yhdistys sai omaan kiinteistöön perustetun Palvelijatarkodin 1915, joka tarjosi suojapaikan naisille. Aiemmin toiminta oli tapahtunut vuokratiloissa. Tästä kodista kirjan päähenkilötkin Milda (Amilda) ja Lelu (Ellida) löytävät ensimmäisen turvapaikan saavuttuaan Helsinkiin.

Kirjassa kuvataan uskomattoman kauniisti ja herkästi sitä tuskaa, yksinäisyyttä ja ikävää mitä palvelijattariksi tai piioiksi joutuneet usein tunsivat, vaikka fyysinen kohtelu olisikin ollut siedettävää, oli elämä hyvin rajattua mm. miehiä ei saanut tavata ja omaa aikaa oli niukasti.  Niina Niskanen kirjoittaa uskomattoman kauniisti Lelun pientä vapaahetkeä ja hänen tunteitaan näinä pieninä hetkinä omaa aikaa. Lainaan tähän siitä pätkän.:

”Illalla minulla on vapaat tunnit ja vaihdan nopeasti oman mekon ja huivin ja menen alas kadulle hengittämään sitä että ei tarvitse pelätä. Venytän selän ihan suoraksi ja pään pystyyn ja hypin vähän heti kun talo on kadonnut näkyvistä. Hartiat laskeutuvat korvista aukean ja rusahtelen, ja vähän itkuakin uskaltaa ulos.”

Yksinäisyys tuo ihmisille joskus mielikuvitusystävän tai hahmon, joka nousee esille niin ongelmatilanteissa kuin onnenhetkissäkin. Lelulla se on harakka ja tarinassa harakan esiintyminen antaa aina myös sisältöä tarinaan.

Kirjan tapahtumat etenevät hienosti kahden erilaisen näkökulman kautta, kun Mildan ja Lelun tarinat vuorottelevat. Milda on kirjan alussa 16-vuotias ja luonteeltaan määrätietoinen ja itsekäskin ja ennen kaikkea peloton ja omanarvontuntoinen. Lelu on kirjan alussa 12-vuotian ja elää niin arjen ankaruuden kuin lapsen unelmienkin kautta ja kokee raskaimmin niin lapseen kohdistuvan väkivallan ja orjatyövoiman muodot. Nämä henkilöiden tarinat ovat kiinnostavia mutta niiden kautta avautuvat paljon tärkeämmät asiat.

Kirja on kuvaus elämästä ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Helsingissä ja ennen kaikkea naisen, erityisesti työläisnaisen, asemasta tuolloisessa yhteiskunnassa. Hieno kuvaus luokkaeroista ja niiden näkymisestä arjessa ja työssä. Luokkaeroista, joiden ylittäminen oli mahdollista vain lapsille ja rakkaudelle mutta usein niillekin vain hetkellisesti. Seksuaalisen heräämisensä kautta Lelu kokee tämänkin tosiasian karvaasti.

Kun puhutaan työväen riistämisestä, yhdistetään se usein miespuolisiin työntekijöihin. Tämä kirja on äärettömän merkittävä siksi, että se tuo selkeästi ja palvelijattarien arkea kuvaamalla selkeästi esille sen sorron, vapauden rajoittamisen ja jopa orjatyöksi verrattavan työkuorman, jota palvelijattaret joutuivat kokemaan. Kirja kuvaa tuota palvelijattarien työtä aidosti Lelun ja Mildan kautta. Menestyminen työssä oli usein kiinni keinottelusta, työnantajien salaisuuksien paljastumisesta ja häikäilemättömyydestä.

Palvelijattarien elämän ohella kirjassa kuvataan myös laajemmin tuon ajan helsinkiläistä yhteiskuntaa ensimmäisen maailmansodan aikaan; asunnottomuutta, työttömyyttä, jonotusta ja yleisemminkin elintarvikepulaa, joka ei näkynyt varakkaampien ruokapöydässä mutta kyllä palvelijattarien aterioissa.

Kansalaissodan pyörteet tempasivat ihmisiä ja erityisesti sorrettuja mukaansa ja veivät myös Lelun punakaartiin. Milda koki kansalaissodan sivuvaikutuksia maalla katkeralla tavalla. En puutu tähän enemmän, sillä kirjan loppuessa ei kansalaisota ole vielä päättynyt ja asioiden jälkipuinti on vielä edessä. Siihen palataan varmaan seuraavassa kirjassa.

Kirjan kiinnostavuutta lisäsi oma kokemukseni vuosien takaa. Ostin aikanaan antikvariaatista L. Onervan runokirjan ”Liesilauluja” (Otava 1916). Sen sisällä on irtopapereita, joihin joku oli kirjoittanut talteen Hilda Tihlän runoja. Niistä ensimmäinen runo on esitetty Palvelijatarkodin vihkiäisissä 19.9.1915. Runon nimi on ”Lastu” ja se kuvaa kodistaan pois lähteneen lapsen kohtaloa. Lainaan tähän yhden säkeistön, joka antaa äidille toivoa lapsen paremmasta tulevaisuudesta, jota mm. Palvelijatarkoti silloin tarjosi.

”…Täällä on sun lapsosesi/ täällä sydänkäpysesi / kera suuren uskonlauman /parissa valoisan joukon / Kulkee sinun lapsosesi / kohden uutta aikaa / kohden suurta ihmisyyttä / uuden ajan aseet käessä / uuden ajan aatteet yllä / silmissänsä voiton varmuus / sielussa jumalten tuli …”

Toivottavasti tämä kuvaa myös Mildan ja Lelun tulevaisuutta. Hilda Tihlästä saa tietoja googlettamalla. Ei hänenkään elämästään väriä puutu ja hienosti hän yhdistyy kirjan tarinaan.

Niina Niskasen kirja ”Harakanmuna” on koskettava, hieno ja ennen kaikkea tärkeä kirja. Se tuo näkyville sen sorron, väkivallan ja jopa orjatyön, jota maalta palvelijattaren tehtäviin tulleet nuoret tytöt ja jopa lapset joutuivat kokemaan. Luokkaerot olivat ylittämättömiä ja vapautta rajoitettiin. Kirjan Mildan ja Lelun kokemukset yhdistyvät hienosti ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan alun myllerrykseen ja antavat kuvan tuon ajan helsinkiläisestä yhteiskunnasta. Tärkeä kirja, joka kaikkien, erityisesti miesten pitäisi lukea.

 

Elli Leppä: ”Pikivälke”

 

 

 

 

Elli Leppä: ”Pikivälke”

NYSALOR-KUSTANNUS 2025

154 sivua

 

Elli Leppä On Kajaanin Runoviikkojen 2026 Suven runoilija. Monelle hän on vielä varsin tuntematon vaikka ”Pikivälke” on jo hänen kuudes teoksensa. Viimeistään kun luette ”Pikivälkkeen” ette enää ihmettele valintaa. Ettekä myöskään sitä, miksi kirjan taustalle valitsin aivan tietoisesti osan Maarit Lassilan taulusta, jossa keskeisenä elementtinä ovat rauhankyyhkyset.

Kirjassa olevat luvut käsittelevät eri asioita mutta yhteisenä piirteenä niissä kaikissa on kysymys ihmisen ja tässä tapauksessa erityisesti tutkijan vastuusta työstään ja sen vaikutuksista. Samalla pohditaan sitä mikä saa tutkijan etenemään kohti päämääriä, jotka ovat eettisesti ja inhimillisesti kyseenalaisia. Mikä saa tutkijan hylkäämään käsitykset eläinten oikeuksista ja toteuttamaan kokeita, jotka tuhoavat niiden elämän. Yhtä olennaisia ovat osat, joissa kerrotaan radioaktiivisuuden aiheuttamista onnettomuuksista, jotka ovat tapahtuneet ”vahingossa” tai toimittaessa ”Hyvää tarkoittaen”. Nämä ovat onnettomuusmuotoja, jotka tulevat lisääntymään, kun säteilyä sisältävät laitteet yleistyvät ja niitä siirtyy hallitsemattomasti jätteisiin.

Kammottavampia ovat tapaukset, joita on sattunut ja tulee sattumaan, kun radioaktiivista ainetta käytetään kuluttajatuotteisiin tai niitä käytetään tehtaissa ilman tarpeellisia suojavälineitä. Tästä kertoo osia ”Radiumtytöt”.

Kirja on uskomattoman hyvin kirjoitettu. Äärettömän vakavat ja koskettavat asiat (esim. eläinkokeissa) on kuvattu niin että ne tuntuvat mutta eivät pakota kääntämään päätä, jolloin ne eivät vaikuttaisi.  Kirjan hienous on myös avoin ja piilevä huumori, joka tekee lukemisen helpoksi. Hirtehishuumoriksikin sitä voi kutsua.

Kirjan olennaisia aiheita ovat niin ns. atomipommin kehittäminen ja kirjan loppupuolella säteilyonnettomuudet.  On nerokasta, että kirja alkaa uraanin tai oikeastaan pikivälkkeen löytämisestä ja sen kehittämisestä varsinaiseksi uraaniksi. Varsin pian siirrytään kuvaamaan atomipommin syntyvaiheita kevyellä ja humoristisella mutta aiheen eri puolia kuvaavalla tyylillä. Yksi olennainen asia on tutkijan vastuu ja tässä yhteydessä nostetaan esille kysymys siitä, mikä ajaa tutkijoita eteenpäin yleensäkin ja erityisesti silloin kun kauaskantoiset haitatkin ovat tiedossa. Lainaan tähän pätkää kirjasta:

”…

mikä oli se tieteenkiihko

insinöörin silmänpilke jota

sotateollisuus lietsoi epätoivon palkein

tarve kurotella kohti

jumalallista miekkaa etteivät

toiset ehtisi ensin

…”

Tämän asian pohtiminen ja eettinen selvittäminen on tällä hetkellä ajankohtaisempaa kuin koskaan, sillä tekoälyn hyötyjen nimissä meitä viedään inhimillisyyden ja yhteisällisyyden ja välittämisen kannalta väärään suuntaan.

Kirjan jakso ”Ydinsemiotiikka” tiivistää ydinuskovaisten ajattelun ja uskon liturgian muotoon, jossa toisto ”pyhä, pyhä, pyhä” kuvaa sitä, että kyse ei moraalista vaan uskosta ja yleisemmin rahasta, jolle on annettu nimi usko. Kerrassaan kurittomasti kirjoitettu.

Alun jaksot täydentyvät sitten kirjan lopun jaksoilla ”Määränpäät” ja ”Jälkihehku” jotka näyttävät mihin alun tieteellinen innostus ilman moraalisia siteitä päätyy ja millaista todellisuutta se meille tarjoaa. Lainaan tähän vielä osuvan pätkän kirjasta. Se kertoo tulevaisuudesta kaiken.

”tämän ydinbunkkerin päälle minä

istutan pienen puistikon

 

joka toiseen puuhun kaiverran ”olen”

joka toiseen ”pahoillani”

 

 

Kirjan kolmas osio ”Tahallaan” puuttuu eläinkokeisiin ja on sekä, koskettava, uskottava että pelottava. Pelottava siksi, että se näyttää kuinka tunnottomasti me voimme kohdella muun muotoista elämää ja pitää sitä perusteltuna. Jakson helmi on luku ”Nat Neurosci”. En kerro siitä enempää, sillä teksti on itse koettava ja se on osuvuudessaan niin vakuuttava, että olisin valmis hyväksymään johtopäätökset jo ilman merkittäviä lisätutkimuksia. Tuo jakso voi pelastaa useampiakin keski-ikäisiä, kuivakoita ja hermostuneita naispuolisia subjekteja takaisin normaalin elämän piiriin. Kursivoidut sanat on lainattu kirjan kirjoittajalta, minä en toki tuollaisia käyttäisi.

Elli Lepän kirja ”Pikivälke” ilmestyi vuonna 2025. Siitä huolimatta olen valmis nimeämään sen vuoden 2026 tärkeimmäksi lukemakseni kirjaksi. Elli Lepän valinta Kajaanin Runoviikkojen vuoden 2026 Suven runoilijaksi on vähintäänkin oikeaan osunut. Kiitos kirjasta Elli Leppä. Nyt on meidän lukijoiden aika tarttua kirjaan ja sen jälkeen toimeen, paremman maailman puolesta.

Riko Saatsi: ”Yönistujat”

 

 

 

 

Riko Saatsi: ”Yönistujat”

Gummerus 2025

187 sivua + 3 sivua osiota ”Kiitos -Passibo”

 

Riko Saatsin kirjaa ”Yönistujat” voisi kutsua dokumentiksi, niin todenmukaisen kuvan se antaa karjalaisten evakkojen ja kantaväestön välisistä suhteista sodanjälkeisessä Suomessa. Saatsin kirja ei luettele tilastoja tai tutkimuksia, vaan kuvaan näitä ihmisten ja väestöryhmien välisiä suhteita tunteiden ja arjen kokemusten kautta. Tämä antaa tilanteesta ja tapahtumista paljon aidomman ja oikeamman kuvan kuin mitkään dokumentit. Saatsi tuo karjalaisten sopeutumiseen liittyvät ongelmat ihmisten arkeen ja käsin kosketeltaviksi.

Vaikka kirja kertoo tapahtumista noin kahdeksankymmenen vuoden takaa, on se oikeastaan ajankohtaisempi kuin koskaan. Suhtautuminen erilaisiin ihmisiin, erilaisiin kulttuureihin ja tapaoin on meille edelleen ongelmallista. Poikkeaville tavoille tai käyttäytymiselle ei haluta antaa sijaa, saatikka että niistä haluttaisiin ottaa oppia.  Sanontaa ”maassa maan tavalla” pidetään ehdottoman ja sillä halutaan tyrmätä erilaisuus. Harvoin huomataan että, sillä tyrmätään vain tietynlainen erilaisuus. Amerikkalaisuus on tulvinut maahan suosionosoitusten saattelemana mutta meidän omat kulttuurimme niin karjalaisuus kuin saamelaisuuskin on haluttu tukahduttaa.

Kirja kertoo yhden evakkoperheen elämästä ja vähittäisestä kotiutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Alku oli hankalaa, kun perhettä kohdeltiin kuin ”mustalaisia” ja epäiltiin varkaiksi ja nimiteltiin ryssiksi. Oma tila koti Pohjois-Karjalassa helpotti hiukan tilannetta, sillä siellä ihmiset olivat tottuneet karjalaisiin ja karjalaiseen kulttuuriin. Epäluulot eivät kuitenkaan täysin loppuneet ja siirtokarjalaiset löysivät tukea lähinnä omasta piiristään.  Erityisesti lapset kokivat koulussa syrjintää ja kiusaamista.

Tämä tilanne synnytti ristiriitoja myös perheessä, jossa nuorempi äiti halusi sopeutua yhteiskuntaan luopumalle karjalaisista nimistä, uskonnollisesta riippuvuudesta ja paikallisia häiritsevistä perinteistään. Tämän ristiriidan kuvaus on yksi kirjan olennaisia kohtia ja haluaisin tulkita asian niin, että lopputuloksena huomataan, että tärkein tuki löytyy omasta perhepiiristä eikä todellisuutta ja omaa historiaa voi korvata kuvitelmilla. Haluan lainata tähän mielestäni kirjan tärkeimmän kohdan:

”…Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella…”

Muistetaan tämä, kun ihmettelemme maahanmuuttajataustaisten ihmisten tapoja.

Perheen elämää kuvatessaan kirjassa tuodaan hienolla tavalla esille karjalaisia perinteitä, uskomuksia ja tapoja, jotka osoittavat, miten hienosti ne rikastuttaisivat meidän yhteistä kulttuuriamme. Kuvaus isäidin, Tatjanan, kuoleman jälkeisistä yönistujaisista on kerrassaan upea. Se kuvaa vainajan ja hänen elämänsä arvostamista ja sitä, että hän elää aidosti muistossamme vielä kuoleman jälkeenkin. Yönistujaiset poistavat myös pelkoja, joita tunnemme kuollutta kohtaan. Tämän tapaisissa menettelyissä olisi meillä paljon opittavaa, jos emme aivan yönistumisia järjestäkään.

Kirjassa korostuu myös ihmisläheisyys, joka tuntuu meiltä kadonneen. Tärkeistä ihmisiä koskevista asioista on tullut muodollisia jopa uskontoa myöten. Meillä papit ovat virkamiehiä, joille hautajaisetkin ovat muodollisia toimenpiteitä, kun karjalaisessa perinteessä kyse paljon suuremmasta koko yhteisön osanottoa koskevasta asiasta. Kirjassakin ihmetellään luterilaista käytäntöä, jossa suru voidaan korvata kukilla. Tämä kehitys on tekoälyn myötä vain vahvistumassa, kun virkamiehetkin korvataan koneilla.

Riko Saatsin kirja ”Yönistujat” on kirja karjalaisen evakkoperheen asettumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Se on evakkoperheen tarina mutta myös paljon enemmän. Se kertoo meidän suomalaisten suhtautumisesta vieraiseen kulttuuriin ja erilaisiin ihmisiin. Se korostaa ihmisläheisyyttä, ymmärtämistä ja perinteiden kunnioittamista. Se näyttää myös millaista lämpöä yhteisöllisyyttä vanhat tavat pitivät sisällään. Siinä mielessä tämä on hyvin ajankohtainen kirja ja tärkeämpi kuin koskaan, Sillä vähemmistökulttuurien häviämisen ja pakolaisvihan lisäksi tekoälyllä korvataan yhä enemmän ihmisten välisiä suhteita ja kanssakäymistä.