László Krasznahorkai: ”Saatanatango”

 

 

 

 

László Krasznahorkai: ”Saatanatango”

Teos 2025, toinen painos (ensimmäinen painos 2019)

305 sivua

Unkarinkielinen alkuteos ”Sátántangó” (1985)

Suomentanut Minnamari Pitkänen

Kannen suunnittelu Jenni Saari

 

László Krasznahorkai sai Nobel-palkinnon vuonna 2025. Hänen teoksiaan oli jo sitä ennen suomennettu (”Saatanatango”, Teos 2019 ja ”Vastarinnan melankolia”, Teos 2022), mutta ainakin minulle hän oli ennen palkintoa jäänyt tuntemattomaksi. Näin käy helposti pienempien kielialueiden kirjailijoille, vaikka Krasznahorkai on kansainvälisesti tunnettu ja palkittu kirjailija. Kolmas kirja ””Seiobo tuolla alhaalla” ilmestyy vuoden 2026 keväällä. Erityisesti pitää kiittää suomentajaa Minnamari Sinisaloa (ent. Pitkänen) hienosta työstä, sillä esim. ”Saatanatango” ei ole varmasti ollut helpoimpia suomennettavia. Lisäksi on kiitettävä Jenni Saarta toisen painoksen kannen suunnittelusta. Kansikuva kiteyttää hienosti teoksen sisällön.

Tämän kirjan osalta sanoisin, että sitkeys palkitaan. Kirja ei avaudu vielä ensimmäisillä sivuilla, joissa jatkuva sade, loska ja ihmisten toivottomalta tuntuva epätietoisuus. Melko pian kirja kuitenkin imaisee sisäänsä ja onko oikeastaan hienompaa tapaa korostaa ihmisten toivottomuutta ja alakuloa kuin korostamalla sitä jatkuvalla sateella, märkyydellä ja loskaisilla teillä.

Tarinan taustalla on kyläyhteisö, jossa työt ja elämänedellytykset ovat loppuneet. Asunnot rapistuvat, katot suotavat ja kaiken kurjuuden täydentää jatkuva sade. Kaikki ymmärtävät, että kylästä pitäisi lähteä pois mutta sitä ei saada tehtyä. Ihmiset ovat alttiita johdatukselle, kun kylään saapuu tuttu henkilö pelastajaksi. Pelastajan saapumisen odottelu kapakassa on kirjan hienoimpia kohtia. Siinä odottelun, juopottelun ja kinailun ohessa käy jokainen läpi omaa elämäänsä ja unelmiaan. Kirjan nimi ”Saatanatango” tulee juuri kapakan tanssikohtauksesta. Pelastaja saapuu ja kyläläiset lähtevät epäröimättä hänen edottamaansa toimintaa ja luovuttavat sen toteuttamiseksi varansa.

En kerro juonesta tämän enempää sillä ainakin minun käsitykseni siitä mihin kirjailija tarinaa kuljettaa muuttui useita kertoja ja mukavan yllättävästi. Pelastaja vaikutti mm. hetken populistilta, joka houkutteli väkeä mukaansa. Välillä hän vaikutti huijarilta, joka vain keräsi kyläläisten rahat ja hänen kolmas roolinsa paljastuu kirjan lopussa ja se on kaikkein yllättävin.  Ja lopulta aivan kirjan viimeisillä sivuilla tarinoiden synty saa yllättävimmän selityksen.

Hiukan muusta kokonaisuudesta irrallaan on 10-vuotiaan Estin tarina. Esti on vähälahjainen lapsi, jota kiusataan ja väheksytään ja komennellaan. Hän viihtyy parhaiten yksinään piilossa muilta. Lopulta hän tekee itsemurhan. Estin tarina on koskettava, ja kuvaa sitä, miten kiusatun mieli hakee outojakin ratkaisuja tilanteeseensa ja kuinka lopulta näyttäytyy vain yksi lopullinen ratkaisu. Varsinkin jos vain kuoleman jälkeinen elämä näyttäisi tarjoavan onnen, siihen on helppo tarttua.

Kirjassa omaa rooliaan esittävät hämähäkit tai oikeammin hämähäkinseitit. Niillä on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Hämähäkinseitithän on niin rakennettu, että tapahtui missä tahansa seitin kulmassa jotain, seitti välittää viestin keskustaan. Samanlaista verkkoa erityisesti totalitaariset organisaatiot rakentavat yhteiskuntiinsa. Ihmiset, joilla ei ole enää toivoa muusta, saadaan helposti sikasi tällaisia verkostoja. Ehkä tämänkin yhteys kyläläisiin ja pelastajaan selviää kirjan mukana.

Kirjan lopussa on kerrassaan hykerryttävä osio ”Töitä vain ja huolia” jossa virkailijat siistivät tarkkailluista ihmisistä laadittua raporttia johtajalle kelpaavaan muotoon. Raportin kuvauksi pehmennetään hauskalla tavaalla. Otan tässä vain lievän esimerkin. Esim. käsin kirjoitetussa raportissa on teksti:

”Viinassa uitettu ryppyinen liero”

Se muutettiin muotoon:

”Pienikokoinen iäkäs alkoholisti,”

Ja sitten kirjan loppu muuttaa kaiken. Vai muuttaako. Se on meistä lukijoista kiinni.

László Krasznahorkain teos ”Saatanatango” on miellyttävä tuttavuus. Se ei avaudu heti mutta palkitsee lukijansa monin verroin. Kirjan voi kokea ja lukea monella tavalla mutta se yllättää aina, kun kuvittelee päässeensä perusjuonesta selville. Kirjassa on koskettavia ihmiskohtaloita mutta myös hykerryttävää hauskuutta ja ennen kaikkea yllättävyyttä. Kirja on hienosti suomennettu Kiitos Minnamari Sinisalo (ent. Pitkänen) ja toisen painoksen kansi on juuri tähän kirjaan sopiva. Kiitos Jenni Saari.

Karl Ove Knausgård: "Yökoulu"

 

 

 

 

Karl Ove Knausgård: ”Yökoulu” (Aamutähti-sarjan neljäs itsenäinen osa)

Like 2026

505 sivua

Norjankielinen alkuteos ”Nattskolen”  (2023)

Suomentaja Jonna Joskitt-Pöyry

 

Knausgårdin Aaamutähti sarjaan tulee kirjailijan mukaan seitsemän osaa joista ”Yökoulu” on neljäs. Kaikki osat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, joten ne voi lukea haluamallaan tavalla. Yksityistä teemaa olennaisempi on niiden tapa tarinoiden kautta lähestyä yleisempiä ihmisyyteen ja olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. Neljäs osa tarjoa mielenkiintoisia ja syvällisiä pohdintoja taiteen, erityisesti valokuvastaiteen mutta myös kirjallisuuden tekemisestä ja sisällöstä.

En yleensä jätä aloittamieni kirjojen lukemista kesken mutta tämän teoksen osalta lopettaminen oli lähellä. Syynä oli päähenkilö. Harvoin olen tavannut kirjoissa niin narsistista ja ympärillään olevia ihmisiä itsekkäästi kohtelevaa päähenkilöä. Hän lyhyesti sanottuna paha ja erityisesti tavalla, joka koskee henkisesti.  Onneksi Knausgård osaa kuitenkin kirjoittaa niin kiinnostavasti ja koukuttavasti, että halu jatkaa voitti ja kirjan loputtua voin sanoa, että se kannatti. Vaikka ei tämä Knausgårdin kirja kuitenkaan ole mikään hyvän mielen romaani.

Kirjassa seurataan norjalaisen Kristianin elämää vähän yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kirjan alussa Kristian on 20-vuotias Lontooseen valokuvausta opiskelemaan päässyt nuori ja kirjan lopussa vähän yli 20 vuotta myöhemmin maailmankuulu taiteilija. Hänen ympärilleen Knausgård rakentaa omanlaisensa faustilaisen tarinan. Tulkitsen tuota tarinaa kuitenkin niin että, alkuperäisestä Faustista poiketen, Mefistoles Knausgårdin luomana hahmona esiintyy vain ohjaavana voimana, sillä Kristianin oma luonne, asenne ja elämäntapa, jotka hänen itsensä mielestä ovat taiteen luomisen edellytys jo ohjaavat Kristianin Mefistoleen haluamaan suuntaan. Nämä sisäiset piirteet näkyvät muiden halveksimisena, itsekkyytenä ja eritäytymisenä ja mm. täydellisenä irtautumisena suvusta ja perheestä. Kristian menestyy taitelijana ja tuhoaa läheisiään mutta myös Knausgårdin tarinassa maksun aika koittaa. Ja kuten aina, kun käydään kauppaa Saatanan lähettiläiden kanssa, vaikka sen käynnistäjänä olisikin oma sisin olemus, maksuksi kelpaa vain kaikkein arvokkain. Eikä se kirjassa ole kuolema. Kuolema on helpotus. Minusta tällaista tulkintaa kannattaisi soveltaa myös nykyisen yhteiskuntamme näkyviin ilmiöihin, tosin myös tulkitsemalla Mefistoles vähän vapaammin Pahaksi. Minusta kirjaa voisi hyvin kuvata myös pahuuden kuvauksena. Sellaisen pahuuden, joka ei ole suoraa väkivaltaa, vaan henkistä vaikuttamista ja sitähän meidän arkemme ja maailmamme on täynnä. Esimerkkinä mm. Epsteinin tapaus, joka myös osoittaa kuinka tietynlainen pahuus löytää myös kannattajansa ja tukijansa valtaeliitin piiristä. Onneksi myös pahuuden kulissit saattavat romahtaa, kuten käy Knausgårdin kirjassakin, mutta valitettavasti niitä riittää.

Faustilaisen pohjavireen rinnalla kulkevat mielenkiintoiset kuvaukset valokuvataiteen kehityksestä ja taulujen sisällöllisestä tulkinnasta ja hieno kuvaus Kristianin kehittymisestä taiteilijana. Kristianin elinympäristöön kuuluu myös muiden alojen taiteilijoita, joten kuvaukset mm. näyttämötaiteesta ovat vaikuttavia. Erityisen hieno on kuvaus Shakespearen ajan kirjallisuudesta niin Shakespearesta kuin Cristopher Marlowestakin. Kirjassa on yksi hienoimmista Hamletin tulkinnoista mitä olen lukenut.

Karl Ove Knausgårdin ”Yökoulu” on kirja, joka herättää ristiriitaisia tunteita. Knausgård kirjoittaa hyvin ja koukuttavasti mutta välillä niin ahdistavasti, että lukiessa teki mieli haudata teos metrin verran maan alle. Siitä huolimatta lukeminen kannattaa. Kirja herättelee ajattelemaan pahuutta ja sen ilmenemismuotoja ja tarjoaa hienon kuvauksen taiteen tekemisestä, valokuvataiteen historiasta ja tulkintoja kirjallisuuden merkkiteoksista mm. Hamletista. Kokekaa kirja itse.

Jon Fosse: "Septologia III - V Minä on toinen"

 

 

 

Jon Fosse: ”Septologia III-V Minä on toinen”

WSOY 2026

377 sivua

Uusnorjankielinen alkuteos ”Eg er ein annan. Septologien III – V”

Suomentaja Katriina Huttunen

 

Jon Fossen teoksen ”Septologia III – V, Minä on toinen” lukeminen on hypnoottinen kokemus. Joitakin voi häiritä pisteiden puuttuminen mutta voiko tällaista kirjaa oikeastaan kirjoittaa muuten kuin miten Fosse tekee. Kirja kuvaa hienosti arkielämän keskellä mieleen nousevia muistoja ja kuvia tavalla, joka on mielen ja tajunnan virtaa aidoimmillaan. Ei siinä ole pisteiden mukaisia katkoja. Pilkkuja ja kysymysmerkkejä kyllä löytyy.  Parhaimmillaan Fossen teksti vie lukijankin mukaansa niin että tuskin muistaa hengittää. Suurkiitos kuuluu tietysti myös suomentajalle Katriina Huttuselle, joka on hienon suomennoksen lisäksi pystynyt muotoilemaan sujuviksi myös kirjan olennaiset kohdat eli arjen ja muistojen siirtymät.

Kirja on jatkoa ”Septologia I – II, Toinen nimi” teokselle ja Septologian osat VI ja VII ovat vielä tulossa. Edellisen osan arvio löytyy myös blogistani (25.7.2025). Kirjasarja kertoo taiteilija Aslen elämäntarinan. Ensimmäiset osat käsittelivät hänen lapsuuttaan ja tämä osa hänen nuoruuttaan siihen saakka, että hän pääsee Taideyliopistoon.  Kyse ei ole kuitenkaan suoraviivaisesta elämänkerrasta, sillä tarina etenee vanhan Aslen muistojen kautta. Siirtyminen nykyhetkestä muistoihin tapahtuu usein mieleen tulevan kuvan kautta upeasti. Tässä on yksi esimerkki siirtymästä Aslen ajaessa autolla Bjørkviniin;

”,,,ja minä katson valkoista tietä ja minä näen Aslen seisovan Äidin edessä ja hän ajattelee ettei hän jaksa enää käydä sitä helvetin yläastetta…”

Tätä alku seuraa pitkä keskustelu Äidin ja Isän kanssa lukioon lähdöstä ja tukanleikkuusta ja keskustelun päättyessä tarina jatkuu jouheasti alusta alusta:

”… niin hirveää oli lähteä seuraavana päivänä kouluun, Asle ajattelee ja minä katson valkoista tietä…”

Minusta Fosse tapa yhdistää muistot ja nykyisyys on kerrassaan upea lukijan kannalta. Siirtymä tapahtuu lähes aina mieleen tulevan kuvan kautta, sillä osa meistä ihmisistähän ajatteleekin kuvina.

Kuten edellisessäkin kirjassa, myös tässä, pohditaan paljon taiteen olemusta ja uskonta ja Jumalan olemassaoloa ja muotoa. Uskonnollisia näkemyksiä pohdin edellisen kirjan arviossa, joten puutun tässä vain Fossen hienoon pohdintaan taiteesta:

”…ensin minä vain maalasin, koska minä halusin maalata, koska minä olin siinä niin hyvä, mutta vähitellen se maalaamisen taito muuttui täysin yhdentekeväksi, minä en halunnut olla taitava, minä halusin vain maalata saadakseni sanottua jotain mitä ei voinut sanoa millään muulla tavalla, minä halusin maalata poissaolevaa läsnäoloa, niin minä sen ajattelen, minä ajattelen, ja minä, yritin saada mustuuden valaisemaan, minä yritin maalata esiin sen valaisevan pimeyden, minä ajattelen, ja miten usein minä olenkaan ajatellut näitä ajatuksia, minä ajattelen näitä samoja ajatuksia yhä uudestaan ja uudestaan ja minä maalaan sitä samaa kuvaa yhä uudestaan ja uudestaan, totta se on, mutta joka ainoa kuva on silti erilainen…”

Kerran upeaa pohdintaa taiteentekemisen intohimosta ja samaa poissaolevaa läsnäoloa Fosse miettii pohtiessaan Jumalan läsnäoloa ihmisillä.

Kirjojen nimet ”Toinen nimi” ja ”Minä on toinen” ovat arvoituksellisia eikä arvoituksellista lisää tässä kirjassa vahvasti mukana oleva toinen Asle tai Guron kaksi ilmenemismuotoa. Ne lisäävät mukavasti jännitystä, kun pakostakin alkaa jo malttamattomana odottaa seuraavan osan suomentamista. Tämä kirjasarja on omaperäisesti kirjoitettu, sisältää lukemisen arvoista pohdistaa taiteesta, uskonnoista ja Jumalasta. Ja Fosse kirjoitta kauniisti, ihmisistä, ihmissuhteista ja rakkaudesta. Aslen ja hänen ainoan ystävänsä Åsleikin välinen suhde ei kaipaa juurikaan sanoja mutta tuskin voisi olla lämpimämpi ja Aslen ja hänen kuolleen vaimonsa Alesin suhde elää kuolemasta huolimatta.

Jon Fossen kirja ”Septologia III – V Minä on toinen” tarjoaa hypnoottisen lukukokemuksen. Se on mielen ja tajunnanvirtaa aidoimmillaan ja kun lukija pääsee siihen mukaan, tuskin malttaa hengittää. Kirja on tarina taiteilija Aslen nuoruudesta vanhan Aslen muistojen kautta. Kirja on omaperäistä pohdintaa taiteen tekemisestä, uskonnosta ja Jumalasta. Ja uskomattoman kaunis kuvaus ihmisistä ja rakkaudesta. Huippuluokan suomennos on teoksen arvoinen. Kiitos Katriina Huttunen.