Tommi Kinnunen: "Kaarna"

 

 

 

 

Tommi Kinnunen: ”Kaarna”

WSOY 2024

205 sivua

 

Tommi Kinnusen ”Kaarna”, on upea monitahoinen romaani, jossa yhdistyvät niin sotien katkerat kokemukset, kaupunkilaistumiseen ja maaltamuuttoon liittyvät ongelmat kuin suomalaisten  suhde luontoon. Näitä kaikkia käsitellään uudenlaisella tavalla ja tuodaan esille näkökulmia, joista ei ole puhuttu tai joista on tietoisesti vaiettu.

Sotakokemuksien vaikutuksista miehiin ja niiden aiheuttamista hermostollisista vaikutuksista, väkivaltaisuudesta ja unettomuudesta on viime vuosina kyllä avoimesti puhuttu mutta ilmeisen tietoisesti vaiettu niiden vaikutuksista naisiin. Useat naiset olivat sodan aikaan tehtävissä, jossa he kokivat ja näkivät sodan raakuudet ja kauhut esim. lääkintähenkilöstönä, rintama-alueen takana toimivina lottina ja erilaisina tukihenkilöinä.  Kirjassa aiheeseen tartutaan kuvailemalla raja-alueen partisaanihyökkäystä ja naisten kohtelua sen yhteydessä. Kirjassa aiheeseen puututaan partisaanien väkivallan uhriksi joutuneen ja pakenemaan päässeen Lainan suulla:

”Miehet puhuvat sodasta omanaan, miesten sotana, ja niille pahuuden mittareina on kaatuminen tai silpoutuminen. Naisten sodasta ei puhuta, eikä heidän pelostaan, ei pommituksista, ei nälkään tai sairauksiin kuolleista vastasyntyneistä vauvoista – saati sitten pahemmista. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin.

…

…Sodassa kaatuneet miehet on kerätty sankarihautoihin, joille seurakunta pystytti kivet, mutta naisille ei niissä ole sijaa. Kaikkia ei edes etsitty haudattavaksi. Siihen, mita rajakylien asukkaille oli tapahtunut, viitattiin vain lyhyin sivulausein. Puhuttiin mieluummin kunniasta kuin häpeästä.”

Lainalla sotakokemuksien traumat tuhoavat koko tulevaisuuden, oman elämän, suhteet aviomieheen ja lapsiin. Ne ulottuvat myös lapsien omiin kokemuksiin ja elämään. Nämä asiat kirjassa on kuvattu raadollisen paljaasti ja Lainan osalta myös ymmärtävästi.

Lainan ”lasten” (en selitä lainausmerkkejä enempää)kirja esittelee paitsi sotatraumojen vaikutusten jatkumista eteenpäin myös sitä,  kuinka maaltamuutto ja omasta syntymäkodista vieraantuminen katkaisee ihmisiltä juuret ja oman menneisyyden  arvokkaimmat muistot. Lapsista Martti on jäänyt synnyinseudulleen ja kaksostytöt muuttaneet etelään. Osin Lainan vaatimuksesta, koska omien kokemuksiensa takia hän halusi tyttäret suojaan ja pois rajaseudulta. Lasten yhteinen vierailukäynti vanhassa yhteisessä kotitalossa kuvaa tätä vieraantumista hienosti. Katkeraa, paljastavaa mutta valitettavan laajasti myös yleistettävää tekstiä.

Kolmas tärkeä asia, jonka haluan nostaa esille, on meidän suomalaisten luontosuhde. Metsä ja luonto yleensäkin on kirjassa tärkeässä osassa mutta Lainan oivallus partisaaninen väkivallan aikana, hänen maatessaan maassa, on tärkeä:

”Samalla hetkellä hän ymmärtää, ettei Jumalaa ole olemassa sellaisena kuin isä ja äiti ovat uskoneet. Jumala  ei ole pilvenlongalla istuva, ihmisten syntejä tarkkaileva harmaapäinen ukki, vaan tämä maan päällä ja alla kihisevä kasvien ja juurien ja sienien ja kovakuoriaisten verkosto, jossa kaikki on yhteydessä toisiinsa. Ihmiset ovat vain ymmärtäneet kaiken väärin ja selittäneet monimutkaisen ajatuksen itsensä kuvaksi, vaikka he kaikki ovat yhtä kudosta, puolukankukat, aihkimännyt ja he ihmiset itse,”

Näin ymmärretyn jumaluuden ei ole tarkoitus palvella ihmistä, vaan elollisen kokonaisuutta ja tämä ajatus tuntuu oikealta ja viisaalta.

Tommi Kinnusen teos ”Kaarna” on hienosti kirjoitettu tärkeä kirja. Se tuo esille tärkeitä asioita ja kansallisen kokemuksen piiriin kuuluvia seikkoja, joista ei ole puhuttu tai joista on tarkoituksellisesti vaiettu. Näitä ovat mm.  naisten omista sotakokemuksistaan saamat traumat, jotka ovat vaikuttaneet heidän ja myös heidän lastensa elämään. Näitä asioita käsitellään paljastavasti mutta ymmärtävästi.  Kirja esittelee myös syitä omien perinteiden ja juurin katkeamiseen lapsuusiän katkerien kokemusten takia. Suomalaisten luontosuhteelle kirja tarjoaa mielenkiintoisen tulkinnan. Kirjan on osittain rakennettu hieman poikkeavalla tavalla. Osa tapahtumista kuvataan onnistuneesti lopusta alkuun ja se antaa kirjalle omanlaisensa jännitteen. Tommi Kinnusta parhaimmillaan.

Paul Auster: "Baumgartner"

 

 

 

 

Paul Auster: ”Baumgartner”

Tammi 2024

204 sivua

Englanninkielinen alkuteos ”Baumgartner” (2023)

Suomentaja Arto Schroderus

 

Paul Austerin ”Baumgartner” ei ole hänen paras kirjansa mutta kun vaatimustaso on korkea, on se kuitenkin uusien kirjojen parhaimmistoa. Ja minusta eräälle ikäryhmälle, nimittäin ikääntyville, hyvinkin tärkeä ja jopa erilaisia elämäntilanteita tukeva kirja.  Paul Auster kuoli 20.4.2024 ja ikääntymisen vaikutus ja kuoleman läheisyys on vahvasti mukana teoksessa. Olen itse syntynyt Austerin kanssa samana vuonna ja kokenut vaimoni kuoleman suunnilleen saman ikäisenä kuin kirjan Baumgartner.  Jo näistä syistä koen Baumgartnerin hahmon vahvasti omakseni ja voin todeta, että monista toilailuista olisin elämässäni välttynyt, jos olisin lukenut Austerin kirjan parikymmentä vuotta sitten.

Kirjassa Baumgartnerin elämä käytännössä pysähtyy vaimon kuoleman aiheuttaman surun takia kymmeneksi vuodeksi. Siitä heräämiseen liittyy myös yksi kirjan tärkeimmistä toteamuksista:

”…Elämään kuuluu tuskan tunteminen, hän sanoi itselleen, ja tuskan pelkääminen on elämästä kieltäytymistä.”

Suru ja tuskan kokeminen ovat osa elämää, eivät koko elämä. Kun Baungartner tämän toteaa hän palaa normaaliin elämään, jatkaa kirjoitus- ja tutkimustyötä, hakee naisseuraa ja jopa kosii Judithia. Onnekseen hän saa rukkaset.

Kirjan alku on komediallisen rankka. Auster on tavallaan tarkoituksellisesti koonnut siihen yhteen ikääntymisen vaikutuksia, erityisesti lähimuistin heikentymisen ja toisaalta suruvaiheeseen kuuluvan irrallisuuden reaalimaailmasta. Tällä korostetulla kuvauksella Auster haluaa näyttää millaisia vaikutuksia mm. ikääntymisellä todella voi olla. Todellisuudessa ne eivät kirjan mukaisella tavalla kasaannu ja kirjan edetessä hän myös osoittaa, etteivät ne elää kokonaisuudessaan pilaa, vaikka sitä voivat vaikeuttaakin. Poikkeuksena tietysti vakava ja pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Jonkinlaisista muistihäiriöistä me kaikki ikääntyneet tietysti kärsimme.

Paul Austerin kirjoissa on usein pieniä yksityiskohtia, jotka tuovat hyvän mielen ja osoittavat miten pienilläkin asioilla ja toisten ihmisten huomioon ottamisella on merkitystä. Tässä kirjassa sellaisia on useita mutta haluan mainita, tosin tarkemmin selittämättä, Ed:n, joka kirjan alussa ja lopussa palauttaa uskon ihmisten hyvyyteen. Mutta yksi kirjan kauneimpia pätkiä kertoo hymystä ja hymyjen voimasta. Sekin löytyy kirjan loppupuolelta ja se on niin kaunista tekstiä, että sitä voi odottaa vain Paul Austerilta.

Ennen kirjan varsinaista loppua Baumgartner palaa muistoissaan äitinsä ja isänsä sekä näiden sukujen ja vaimonsa historiaan. Nämäkin jaksot ovat sisällöltään kuvausta enemmän.  Äidin tarinassa mm. korostetaan yhteisöllisyyden merkitystä ihmisten, erityisesti vaikeissa oloissa elävien ihmisten selviytymiselle.

”Työmiesten piirin kahden ensimmäisen ihmeen jälkeen tuli kolmas ihme, rouva Mancuso, ja neljäntenä rouva Mancuson sisar Rosalie McFadden, legendaarinen ompelija, jolla oli Newarkin Academy Streetillä pukimo nimeltä Madame Rosalie’s, ja Baumgartnerin mielestä kaikki tämä vain todisti niin kuin miljoona kertaa aiemminkin ihmiskunnan historiassa, että olemme kaikki riippuvaisia toisistamme, eikä yksikään ihminen, kaikkein eristyneinkään meistä, selviäisi ilman muiden apua. Aivan kuin Robinson Crusoekin olisi menehtynyt, ellei Perjantai olisi ilmestynyt pelastamaan häntä.”

Kirjan lopussa on sitten Baumgartnerin vaimon paluu Beatrix Coen ja Annan jälkeenjääneiden papereiden muodossa. Siihen päättyy kirja ja kirjan mukaan:

”Ja niin sankarimme lähtee etsimään apua, tuivertava tuuli kasvoillaan ja verinen haava otsassaan, ja kun hän saapuu ensimmäiselle talolle ja koputtaa oveen, alkaa S.T.Baumgartnerin saagan viimeinen luku.”

Se jääkin sitten lukijan tulkittavaksi.

Seuraava ei liity tähän kirjaan muuten kuin tunnelman takia. Paul Auster kirjoittaa kirjassa Baumgartnerin vaimon menetyksestä niin kauniisti, että halun liittää mukaan Lars Huldénin runon, joka liittyy hänen vaimonsa kuolemaa. Tämä runo on kerrassaan kaunis:

Autio on kylpyhuone

ja ankea kaakelin kylmyys.

 

Täällä riippuvat pyyheliinani

yksin jääneinä, 2 kpl,

pienempi kasvopyyhkeeksi

ja isompi koko vartalolle.

Tietenkin niillä on seuraa toisistaan,

mutta siinä onkin sitten kaikki.

       lars Huldén: ”Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus”

Paul Austerin viimeinen teos ”Baumgartner” on taattua Austeria. Se antaa paljon odotuksia enemmän, usein pienten, arkisten asioiden kautta. Auster osaa löytää niin arjesta kuin ihmisistäkin kauneutta ja hyvyyttä. Tämä on kirja jonka toivoisin erityisesti ikääntyneiden lukevan. Elämää ja iloa löytyy myös vuosien karttuessa. Elämään pitää vain mennä mukaan. Nautinnollinen lukuromaani.

Don DeLillo: "Nolla kelviniä"

 

 

 

 

Don DeLillo: ”Nolla kelviniä”

Tammi 2017 (Keltainen kirjasto)

271 sivua

Englanninkielinen alkuteos ”Zero K”, 2016

Suomentaja Helene Bützow

 

Don DeLillon teos ”Nolla kelviniä” on mielenkiintoinen ja uusia näkökulmia avaava romaani ihmisiä kautta aikojen askarruttaneesta aiheista: kuolemasta, mahdollisesta sielun tai tietoisuuden olemassaolosta kuoleman jälkeen ja mahdollisuudesta kuolemattomuuteen.

Kirjan keskipisteenä on salainen tutkimuslaitos, jossa tutkimusprojektin nimeltä ”Konvergenssi” menetelmien mukaisesti syväjäädytetään kuolevia sairaita ihmisiä mutta ohjataan samaan prosessiin myös vielä eläviä mutta usein elinkaarensa lopussa olevia ihmisiä, jotka haluavat uuden elämän ja parhaassa tapauksessa kuolemattomuuden. Tarkoitus on, että syväjäädytysprosessin aikana nanobotit korjaavat ja uudistavat sairaat osa elimistöstä ja siten jopa nuorentavat uudelleen eloon herätettävää ihmistä.

Kirjan päähenkilön Jeffreyn isä monimiljonääri Ross on osaltaan rahoittamassa projektia. Hänen vaimonsa ja Jeffreyn äitipuoli Artin on kuolettavan sairas ja kirjan alussa hänet viedään syväjäädytettäväksi. Jeffrey ja Ross ovat seuraamassa prosessia ja tänä aikana käydään kirjan merkittävimmät pohdinnat sekä menetelmien eettisyydestä että kuolemasta sinänsä ja kuoleman jälkeisen olemassaolon mahdollisuudesta ja muodosta.

Yksi olennainen kysymys on siinä, onko ihmisen tietoisuus tai sielu tallella kuoleman jälkeen. Miten sille käy syväjäähdytyksen yhteydessä. Jääkö tietoisuus yksinäiseksi vangiksi syväjäädytyslokeroon. DeLillo vastaa siihen osaltaan kirjan osassa ”Artis Martineau”. Vastaus on toisaalta lohduton, toisaalta mahdollisuuksia auki jättävä. Lainaan tähän vain alun tuosta osasta. Siinä Artisin tietoisuus tutkii olemassaoloaan,

”Mutta olenko se joka olin.

Luulen että olen joku. Täällä on joku, ja tunnen sen itsessäni ja kanssani.

Mutta missä on täällä ja kauanko olen ollut täällä ja olenko täällä ainoa.

Hän tietää nuo sanat. Hän on kaikki sanat mutta ei tiedä, miten pääsisi sanoista joksikin, siksi ihmiseksi joka tietää sanat.

Aika. Tunnen sen kaikkialla itsessäni. Mutta en tiedä mitä se on.

…”

Kirjan lopussa Rossn jäädytyksen yhteydessä syväjäähdytysajalle annetaan toisenkin lainen kuvaus. Ei tosin sekään kovin inhimillinen,

Jeffreyn kanta prosessiin on epäilevämpi ja hän tuo kirjassa esille myös toisenlaisen vaikutuksen, joka tuolla prosessilla onnistuessaan olisi:

”Kun Ross seuraa Artisia kolmen tai kolmentoista vuoden kuluttua, korjaavatko nanoteknikot heidän ikäänsä alaspäin? Ja kun he herätessään henkiin, milloin heidän uuden maallisen elämänsä ensimmäinen hetki sitten onkin, onko Artis kaksikymmentäviisivuotias tai kaksikymmentäseitsemän, ja onko Ross kolmekymmentä tai kolmekymmentäyksi? Tunteikas jälleennäkeminen. Nyt hankitaan lapsi. Ja missä minä olen silloin, kuinka vanha, katkera ja pissatahrainen, kuinka kammottavaa minusta on halata reipasta nuorta isääni ja vastasyntynyttä velipuoltani, joka puristaa kuihtunutta sormeani vapisevassa pienessä kädessään.”

Ehkä kirjassa olisi ollut syytä käsitellä myös sitä, että kyseinen prosessi onnistuessaankin olisi vain hyvin vauraan ihmisryhmän käytettävissä. Vaikka kirja onkin fiktiota, olisi tulevaisuuden kehityssuuntien arvioinnissa siitä miettiä myös kehityksen vaikutuksia yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta. Ehkä se tässä tapauksessa on kuitenkin jo itsestään selvää.

 

 

Haluan lopussa vielä lainata kirjasta kohdan, joka minusta hyvin kuvaa nykyistä yhteiskunnallista kehitystä ja jota käytetään perusteluna myös Konvergenssi-projektissa. Perustelut ovat hyviä mutta ne eivät tee projektista yhtään eettisempää.

””Maailma tuolla yläpuolella”, nainen sanoi,” on hukkumassa järjestelmiinsä. Läpinäkyviin verkostoihin, jotka tukahduttavat hitaasti luonnon virran ja ne ominaisuudet, jotka erottavat ihmisen hissin painikkeista ja ovikelloista.””

Kirjan toinen osa ”Konstantinovkan aikaan” on kirjan parasta antia niin kirjallisesti kuin sisällöllisestikin. Se tuo esille selvemmin tavallisen arjen monipuolisuuden ja kirjan viimeiset sivut myös sen kauneuden ja hienouden, ei vain mahdollisia uhkia.

Don DeLillon teosta ”Nolla kelviniä” voidaan pitää scifi-romaanina ja sitä se osaltaan onkin. Mutta se on romaani, joka rakentuu jo nyt, ainakin osittain, mahdollisten menetelmien ja olemassa olevien teorioiden pohjalle. Scifiä on se tulevaisuudenkuva, jota kirjassa oleva tutkimusryhmä tavoittelee. Kirjan tarina koskettelee ihmiskuntaa koko sen historian ajan askarruttaneita kysymyksiä; kuolemasta sielun tai tietoisuuden olemassaolosta ja mahdollisuudesta kuolemattomuuteen. Näkemyksiä ei voi niin vain ohittaa, vaan todellisuuden läheisyys pakottaa lukijan ajattelemaan ja määrittelemään oman kantansa. On ratkaistava, ollaanko elämän luontaisen kehityksen kannalla vai muokkaammeko sitä ja millaiseen kehitykseen liiallinen muokkaus voi johtaa ja ketä se hyödyttää. Minusta kirja näyttää scifi-osuuden lisäksi myös sen tärkeimmän, että kauneus ja hyvä voidaan nähdä ja löytää myös luontaisen olemassaolon kokonaisuudesta ja jokapäiväisestä arjestamme.

Kiitos suomentajalle Helene Bützow:lle. Ei ole ollut helppo tämäkään teos, mutta hyvin suomennos on onnistunut.