Katja Kettu: ”Brita-Kajsa”

 

 

 

 

 

Katja Kettu: ”Brita-Kajsa”

Otava 2026

322 sivua + liitteet mm. takakannen aukeaman aikataulu, joka tukee hienosti lukemista ja etukannen kartta, josta selviävät olennaiset tapahtumapaikat

 

Katja Ketun ”Brit-Kajsa” ei ole elämänkerta. Se on Brit-Kajsan itsensä kertoma tarina elämästä Lars Levi Laestadiuksen vaimona, mutta tuosta asemasta hän ulottaa kertomuksensa paljon laajemmalle, saamelaisten kohteluun pohjoisen alueella ja niihin tekijöihin, jotka johtivat herätysliikkeen syntyyn ja Koutakeinon kapinaan. Kirja on väkevä, ihmisten arjen kokemusten tasolta kerrottu tarina tapahtumista. Brita-Kasan tarina tuo myös uuden, vaimon ja naisen, näkökulman ”suurmiehen”, yleisesti julkisuudessa kaunisteltuun tarinaan.

Käytin tuossa ehkä turhaan lainausmerkkejä sillä Lars Levi Laestadius oli eittämättä suurmies. Hän oli tutkija ja kasvitieteessä heti Linnéstä seuraava ja hänen käynnistämänsä herätysliike jatkaa vieläkin toimintansa, vaikka vanhalestadiolaisuus ei pystykään vastaamaan ajan haasteisiin samalla tavalla kuin herätysliikkeen alkuvaiheissa, jolloin lähtökohtana oli saamelaisen sorron ja heidän sitomisensa   ”velkaorjuuteen” väkijuomien myynnin avulla.

Brita-Kajsan tarina tuo Laestadiuksesta esille toisen puolen. Ihmisen heikkouksineen ja haluineen. Kirjassa Brita-Kajsan ja Lars Levin suhde on alusta pitäen hyvin seksuaalinen. Ja seksuaalisuutta kirjassa kuvataan myös kiihkeäksi ja intohimoiseksi. Ei siitä kertomista voi välttääkään, jos pariskunnalle syntyy viisitoista lasta ja Lars Levillä on runsaasti myös ulkopuolisia suhteita. Erityisesti herätyksen jälkeen Lars Levin saarnat olivat väkeviä ja erityisesti sorrettuja koskettavia. Britä-Kajsa näki kuitenkin kaiken takana olevan epävarmuuden ja oli kaiken aikaa vähäeleisenä voimavarana. Vahvin tuki jää usein huomaamatta. Epävarmuus näkyi erityisesti Koutakeinon kapinan yhteydessä, jolloin Laestadius ei antanut tukeaan kapinallisille. Laestadiuksen herääminen on oma tarinansa, jossa on yhteys hänen lapsuuden kokemukseensa, jossa myös Lapin Maria ohjasi hänet eteenpäin. Nämä tarinat saatte lukea itse.

Vahvinta antia kirjassa ovat Brita-Kajsan arjen kuvaukset. Niiden kautta kuvataan hänen lapsuutensa, rakastumisensa, avioliiton vaikeudet ja yleensäkin arki Laestadiuksen vaimona ja kirkkoherran rouvana. Brita-Kajsan silmien kautta näemme selvästi saamelaisten ja saamen kielen sorron. Viinan käyttämisen sorron välineenä ja sen kuinka nuoria saamelaistyttöjä vaadittiin vuodekumppaneiksi viinavelkojen hyvittämiseksi. Brita-Kasakaan ei ollut tasa-arvoinen, vaikka osasi myös suomen ja ruotsin kieltä ja hallitessaan yrttien lääkekäytön, häneltä tultiin pyytämään apua vaivojen hoidossa.

Kun ranskalainen tutkimusretkikunta tuli Lappiin, he olisivat halunneet tutustua taikarumpuihin mutta ne oli kirkon toimesta hävitetty tai saamelaiset olivat niitä kätkeneet. Sen sijaan saamelaisten pääkalloja kerättiin näytteiksi Ranskaan ja myös Laestadius osallistui näihin haudanryöstöihin.

Brita-Kajsan tarinan loppu on kaunis. Laestadiuksen kuollessa hän näkee unen jossa saattaa miehensä ”Taivaallisen isän Viinitarhaan” ja toteaa olleensa kuitenkin onnellinen. Ainakin yhtä tärkeä on Brita-Kajsan toteamus:

”Sinun rinnalla mie elin sen seittemän elämää. Nyt mie elän sielä yhen.

Ja se on minun oma.”

Laestadiuksen kuoleman jälkeen Brita-Kajsa eli vielä 28 vuotta.

Katja Ketun kieli ja murre on virkistävän upeaa ja tuo myös tapahtumiin aitouden ja paikallisuuden tuntua. Erityisen kiitollinen olen siitä, että saamenkieliset termit on alussa kursivoitu, joten niiden merkityksen voi etsiä tarvittaessa. Nopeasti ne oppii.

Katja Ketun Brita-Kajsa on väkevä teos. Siitä Lars Levi Laestadiuksen vaimo Brita-Kajsa kertoo tarinansa miehensä rinnalla. Olennaista on arjen kuvaus, joka ulottuu Laestadiuksen toiminnan lisäksi saamelaisten ja saamen kielen sorron kuvauksiin. Kirja on peittelemätön ja monessa suhteessa toisenlainen näkemys asioista. Se on kuvaus aidosta elämästä, epävarmuudesta, seksuaalisuudesta ja sitkeydestä. Elämän kauneudesta.

Nelli Hietala: ”Puun sielu”

 

 

 

 

Nelli Hietala: ”Puun sielu”

AULA & CO 2026

224 sivua

 

Taiteilija Eva Ryynänen on tunnettu erityisesti puuveistoksistaan. Hänen veistoksiaan katsoessa tuntuu usein, ettei töissä ole veistetty puuta, vaan haettu esiin puun sielua. Nelli Hietalan teos ”Puun sielu”, vaikka se ei olekaan pelkästään Eva Ryynäsen elämänkerta, tuo hienosti esille tuon taiteilijan tavoitteen ja ehkä vielä tärkeämpänä sen, miten me muut voisimme tavoittaa puun tai oikeastaan luonnon sielun.

Eva Ryynäsen taiteilijakoti, ateljee ja Paaterin kirkko sijaitsevat Vuonisjärvellä, Pielisen itäpuolella, keskellä kansallismaisemaa. Koli on suoraan Pielisen toisella puolella ja aluetta ympäröivät komeat metsät, joita kuitenkin viime vuosina on kasvavalla vimmalla tuhottu. Minusta kirja panee myös ajattelemaan: ”Mitä me itsestämme menetämme, kun hävitämme ympäristön, jonka keskellä ja jonka kanssa vuorovaikutuksessa olemme eläneet sukupolvien ajan?”

Vaikka ei olekaan varsinainen elämänkerta, on kirja kunnianosoitus Eva Ryynäsen taiteelle ja elämälle. Taiteilijaa lähestytään hänen teostensa kautta ja Nelli Hietalan tapa kirjoittaa tuo lopullisen teoksen lisäksi lukijan ”silmiin” taiteilijan tavan nähdä kohteensa ja kunnioittaa materiaalinsa ominaisuuksia. Olen käynyt Paaterin kirkossa ja katsonut ja valokuvannut alttaria mutta kirjan teksti (tietysti fiktiivinen) siitä miten Eva näki alttarin ja koki sen symboliikan, avasi minutkin näkemään kohteen uudella tavalla. Katsominen on aivan eri asia kuin näkeminen, muistuttaa kirjan teksti monessa yhteydessä.

Ehkä Eva Ryynäsen tarinaa tärkeämpi on kirjan toinen tarina. Kertomus kirjoittajan oman luontosuhteen etsimisestä. Ajattelin jossakin vaiheessa sanoa, ettei luontosuhdetta tarvitse etsiä, luonto kyllä löytää meidät, mutta olin väärässä. Luonto kyllä löytää meidät mutta ei tavoita, ellei mielemme ja tietoisuutemme ole avoin vastaanottamaan meille tarjottua viestiä. Nykyihminen on menettänyt kosketuksensa luontoon niin ettei osaa tulkita sen viestejä. Luonto ei ole sosiaalisessa mediassa tai kävelypolulla liikkuvan korvakuulokkeissa. Sen vuoksi kirjoittajan avoin kertomus oman luontosuhteensa etsimisestä on arvokas ja hieno. Varsinkin kun kirjan lopussa näkyy selvästi, että lopputuloksena on ihminen, joka osaa pitää tietoisuutensa avoimena ja osaa nähdä eikä vain katsoa ympärilleen.

Nykyihmisellä on harhaluulo siitä, että luonto on meitä varten, meille alisteinen. Kuvitelma syntyy siitä, ettemme joudu elämään suoraan luonnon tarjoamien elämän edellytysten ehdoilla. Aiemmin luontosuhde ymmärrettiin toisin. Metsään ja kalaan mentiin pyytämään saalista ja jo sana ”pyytämään” osoitti, ettei luonnolta edellytetty alistumista, vaan toivottiin myönteistä tulosta. Nyt tavarat haetaan kaupasta eikä luontoa siinä tarvita. Luonto kommunikoi ihmisten suuntaan monella tavalla, tuoksuilla ja verinkin puilla on myös energiakenttä, joten ainakin herkimmät puunhalaajat voivat saada viestejä myös sitä kautta. Puunhalaajille on siis turha nauraa. Tärkeää on kuitenkin avata tietoisuutensa ja nähdä ympärilleen.

Usein luonnon ensimmäinen kohtaaminen tapahtuu elämäntilanteissa, joissa omien ongelmien takia mieli on avoimena. Nämä kosketukset on vain ymmärrettävä ja kuten kirjassakin vietä näin syntynyttä suhdetta eteenpäin. Vaikka yrityksen ja erehdyksen kautta. Siinä mielessä kirja tämän osion kirjoittaminen on tärkeä ja rohkaiseva ja rohkea teko.

Luontosuhteessa on muistettava, ettei esimerkiksi metsään mennä ”takki auki”, vaan kunnioittaen ja tervehtien. Kyllä metsä kuulee, vaikka tervehdyksen kerrot vain mielessäsi. Olen usein sienimetsällä kertonut myös mihin ja kuinka paljon sieniä tarvitsisin ja useimmiten sienet sitten löytyvätkin, usein jopa odottamatta.

Nelli Hietalan ”Puun sielu” on kerrassaan upea kirja Eva Ryynäsen taiteesta mutta vielä enemmän siitä, kuinka kadonnut luontosuhde voidaan löytää uudelleen. Kirja on hyvin henkilökohtainen, rehellinen ja rohkea. Se auttaa ymmärtämään, että pitämällä tietoisuutensa avoimena ja oppimalla näkemään, ei vain katsomaan ympärilleen rakentuu suhde luontoon ja omaan itseenkin uudella tavalla. Upea kirja ei vain luonnon ystäville, vaan meille kaikille.

 

Anu Kaaja: ”Siluetinleikkaaja”

 

 

 

 

Anu Kaaja: ”Siluetinleikkaaja”

Kustantamo S&S 2026

287 sivua

 

Anu Kaajan ”Siluetinleikkaaja” on monella tapaa vaikuttava kirja, joka kertoessaan kolmesta erilaisesta maailmasta kuitenkin nostavat esille nykyisen elämämme ja pakottavat ajattelemaan ja parhaassa tapauksessa näkemään, sen moraalittomuutta, tuhlaavaisuutta ja turhuutta.

Mutta ensiksi pari sanaa fyysisestä kirjasta. Kirja on kaunis ja jo sen katsominen ja pitäminen kädessä vie lukijan kirjan maailmoihin. Olen varmaan aiemminkin kehunut Jenni Saaren työtä, mutta tässä tulee yksi kiitosmaininta lisää. Onneksi kiitokset eivät paina, joten niitä jaksaa kantaa repussa useampiakin.

Kirjan kauneuteen kuuluu niin ulkonäkö kuin sen kuvituskin. Mustat siluettikuvat täydentävät hienosti kirjan tekstin luomaa tunnelmaa. Pimeyshän on yksi kirjaan liittyvistä olennaista teemoista,kun se tuo esille nykyisen elämäntavan turhuuden, jossa ylenmääräisellä, kaikkialta pursuavalla valolla yritetään häivyttää jopa yön ja päivän vaihtelut. Kirjan sisäkuvat ovat Anu Kaajan tekemiä, mutta etukannen sisäosan kuva Anu Kaajasta on siluettitaiteilija Sirkka Lekmanin tekemä. Tuo kuva on hieno ositus sellaisesta taiteen tekemisestä jota kirjassa esiintyvä siluetinleikkaajakin edustaa. Kuten kirjassa sanotaan ”Siluetinleikkaaminen on katsomista, näkemistä. Piirros kertoo osaatko katsoa ja voitko oppia katsomaan, sanoi siluetinleikkaaja.”

Kirjassa on kolme maailmaa, jotka kulkevat limittäin ja päällekkäin. Ensimmäinen maailma on ”Maisema”, jota kirjan Cora edustaa. Maisema on kirjailija Phyllis Wellsin kirjoihin ”Siluetinleikkaaja” ja ”Varjokaupunki” perustuva maailma. Toinen on romahdusta edeltävä ja sitä seuraava ”Suomenmaa”, jota edustaa Lucia, joka tutkii Phyllis Wellsin teoksia ja jonka tutkimusten pohjalta. pimeydestä tulee tietynlainen elämäntapa ja ideologia romahduksen jälkeiseen maailmaan.  Kolmas maailma on romahduksen jälkeinen saarimaailma (osa Suomenmaata). Sitä edustaa kirjoittaja, joka tutkii Lucian elämää ja elää Lucian elämäntyön hahmottavaa elämää.

Nämä maailmat ja niiden keskinäin vuorovaikutus muodostavat mielenkiintoisen fantasian ja todellisuuden sekä dystopian ja utopian sekoituksen, jonka yhteyksiä nykymaailman ilmiöihin ei voi olla huomaamatta. Esimerkiksi kysymys lasten hyväksikäytöstä tulee esille Phyllis Wellsin kirjan kreivin kautta ja jatkuu romahdusta edeltävään maailmaan Shirley Templen esimerkin kautta. Käsittelytapa tuo asian vaikuttavasti esille, eikä sitä pystytä peittelemään toimintatapoja muuttamalla. Pimeyden arvostus saarimaailmassa on hieno tapa kritisoida ylikulutusta ja tuhlausta, jota meillä edustavat mm. kaikkialla kaiken aikaa loistavat mainosvalot. Elämä saarella on muutenkin esimerkki turhuuden turhuudesta. Ajattelutapamme kritiikkiä edustaa mm. satama Coran asuttamassa kaupungissa, joka on ilman vettä. Silti ihmiset toimivat kuin vesi olisi vielä jäljellä. Enpä olisi hienommin osannut kuvata sitä, kuinka me nykyihmiset elämme kuin mitään muutosta entiseen ei olisikaan tapahtunut (Ilmastonmuutos).

Olen edellä korostanut seikkoja, jotka herättivät minut ajattelemaan. Kirja on kuitenkin myös äärettömän kiinnostava ja luettava romaanina. Maisema-maailman lasten ja Coran tarina on paikoin järkyttävä, mutta mielenkiintoinen. Lucian ja erityisesti hänen ja Ibiksen rakkaustarin on äärettömän kaunis ja kuvaus siitä, miten kertoja elää uudessa romahduksen jälkeisessä maailmassaan on ehkäpä aiheellinen muistutus tulevaisuudesta.

Tarkkaavainen lukija löytää myös kirjan nimistä yhteyksiä historiaan ja mytologiaan. Niiden selvittämien antaa vielä lisää syvyyttä tarinoihin. Ja eläimilläkin on oma merkittävä roolinsa erityisesti korpeilla, pöllöillä ja tietysti kissoilla.

Kirjan lopussa Anu Kaaja omistaa kirjan kuolleelle Haades kissalleen. Kirjassa myös Lucian Hekate kissa kuolee. Uskoisin, että kissojen tuonpuoleisessa maailmassa nuo kaksi ja minun sinne siirtynyt Ultima kissani viihtyvät hyvin yhdessä, vaikka Ultimassa onkin pomottajan piirteitä.

Anu Kaajan ”Siluetinleikkaaja” on uskomattoman runsas ja monitahoinen kirja. Siinä todellisuus ja fantasia, dystopia ja utopia muodostavat kokonaisuuden, joka kutkuttaa lukuhermoja mutta pakottaa katsomaan myös omaa maailmaamme uusin silmin. Mutta on kirjassa myös uskomattoman kaunis  Lucian ja Ibiksen rakkaustarinakin. Ymmärtämisen ja toisen tukemisen esimerkki. Kirja on kaunis sisältä ja ulkoa. Kokonaisvaltainen kokemus, joka kannattaa hankkia. Kiitos Anu Kaaja.