Olli Jalonen: ”Puhdas viiruinen elämä”

 

 

 

 

Olli Jalonen: ”Puhdas viiruinen elämä”

Otava 2026

318 sivua

 

Jalosen perheen (Riitta ja Olli) teokset mahtuvat juuri ja juuri metrin levyiselle Lundian hyllylle. Niiden anti ja merkitys lukijalle ei ole yhtä yksiselitteisesti mitattavissa. Se että ne kaikki ovat säilyneet hyllyssä tarkoittaa, että jokainen niistä on antanut minulle elämyksiä, kokemuksia. tietoa ja kykyä nähdä ja kokea elämä aiempaa kokonaisemmin. Olli Jalosen uusin kirja ”Puhdas viiruinen elämä” sopii hyvin tähän sarjaan ja oikeastaan se on vielä tärkeämpi, sillä kirjan maailma tulee entistä lähemmäs omaa kokemuspiiriä ja omankin sukuni historiaa. Toki elämä on aina koettava elämällä mutta aito, elämänmakuinen kirjallisuus rikastuttaa sitä hienosti.

Juuri tällainen kirja on ”Puhdas viiruinen elämä”. Se kertoo Hämeenlinnan Rinkelimäen ympäristössä asuvien ihmisten elämän, kokemusten ja tuntojen kautta niin Suomen kuin maailmankin tapahtumista noin viidentoista vuoden aikana 1910-luvun puolivälistä 1920 luvun lopulle. Kirja on myös monen siinä esiintyvän ihmisen kasvutarina. Esimerkiksi kirjan Kerttu varttuu kirjassa lapsesta 26-vuotiaaksi naiseksi. Kirjan ajanjaksolle mahtuvat niin sisällisota, vankileirit, kieltolain aika, pirtukaupan kukoistus, työläisten lakkoja rikkovat rikkurikaartit, fasismin nousu ja kyyditykset.

Olli Jalonen kertoo tapahtumista ihmisten kokemusten kautta silloin tapahtumat tulevat eläviksi eivätkä ne ole päällekirjoitettuja. Myös lukija kokee näin tapahtumat aidosti ja tulee osaksi niitä. Jalonen ei osoittele, vaikka ei kaunistelekaan mitään mutta osoittaa myös jakolinjojen syvyyden. Erityisen hienoja ovat esim. sisällissotaan ja sen jälkeisiin tilanteisiin liittyvät eri osapuolien julistukset. Ne kertovat kuinka samat asiat tulkittiin eri tavalla. Tai haluttiin tulkita ja näin rakennettiin kuilua osapuolten välille. Minusta Jalosen kuvaus sisällissodasta ja sen syistä ja seurauksista on hienoimpia mitä on kirjoitettu. Minusta ihmisten kannattaisi tutustua myös Elmer Diktoniuksen kirjaan ”Janna Kuutio” jossa tuota aikaa käsitellään myös hiukan poikkeavalla tavalla.

Sisällissodan tapahtumissa ja erityisesti raakuuksissa omaa osaansa näytteli myös alkoholi. Olenkin miettinyt, että johtuiko raittiusliikkeen nousu ja kieltolaki osittain sodan synnyttämästä alkoholin käytöstä.  Se on selvittämättä mutta Jalosen kirja kuvaa minusta hienosti myös raittiusliikkeen nousua ja toisaalta myös sen vähittäistä hiipumista. Näiden ilmiöiden liittymistä ihmisten arkeen ei olekaan juuri kirjallisuudessa käsitelty. Sillä juuri arjen ja ihmisten kokemusten kauttahan tällaiset liikkeet tai niihin osallistuminen syntyvät. Nämä ilmiöt ovat osia ihmisten ja yhteisöjen kasvutarinoista.

Sillä kirja on myös niin aikuisten kuin nuortenkin kasvutarina. Kirjan Kerttu kasvaa kantamaan vastuuta pikkusisarestaan ja luopuu omista haaveistaan. Kalle ajautuu sotaan ja kokemustensa seurauksena sairastuu henkisesti. Osa säilyttää periaatteensa painostuksesta huolimatta. Ihmisten tarinat on kerrottu kauniisti ja niiden on annettu kehittyä kunkin omilla ehdoilla. Mutta kaikkein hienoin ja kaunein on Kallen ja Kertun hitaasti kehittyvä rakkaustarina. Se saa täyttymyksensä kirjan lopussa ja siihen liittyvä teksti ja tapahtuma on vähäeleisen kaunis. Sillä suurinta ja aitoa rakkautta ei tarvitse ilmaista korulauseilla, vaan pienillä ja ymmärtävillä arkisilla eleillä, vihjeillä ja teolla. Uskomattoman upeaa tekstiä.

Pakko on tähän laina kirjasta vielä ajaton elämänohje:

”Valehteleminen on vastaan minkä olen luvannut. En valehtele enkä myöskään lyö enkä retuuta itseäni heikompia. Jos tasaväkisen kanssa joutuu tappelemaan, saa painia ja rehellisesti lyödäkin, ja jos joku vahvempi käy tahallaan päälle, silloin voi käyttää kaikkia keinoja.”

Osa kirjan nuorista kasvaa elämänohjeen mukaisiksi. Osa ei.

Olli Jalosen kirja ”Puhdas viiruinen elämä” kertoo Hämeenlinnan Rinkelinmäen yhteisön ihmisten elämästä noin viidentoista vuoden ajalta, 1910-luvun puolivälistä 1920-luvun lopulle. Se kertoo raskaista ja vaikeista ajoista Suomen historiassa, sisällissodasta kieltolain ajasta, kyydityksistä, rikkurikaartien värväämisestä ja fasismin noususta mutta kuvatessaan ihmisiä, heidän arkeaan ja ajatuksiaan se henkii uskomatonta ymmärtämistä, inhimillisyyttä ja lämpöä kuvattaviaan kohtaan. Ja tuo lämpö hehkuu myös lukijaan. Kertun ja Kallen rakkauden kuvaus kirjan viimeisissä kappaleissa koskettaa aidosti. Antakaa tekin tämän kirjan koskettaa.

László Krasznahorkai: ”Saatanatango”

 

 

 

 

László Krasznahorkai: ”Saatanatango”

Teos 2025, toinen painos (ensimmäinen painos 2019)

305 sivua

Unkarinkielinen alkuteos ”Sátántangó” (1985)

Suomentanut Minnamari Pitkänen

Kannen suunnittelu Jenni Saari

 

László Krasznahorkai sai Nobel-palkinnon vuonna 2025. Hänen teoksiaan oli jo sitä ennen suomennettu (”Saatanatango”, Teos 2019 ja ”Vastarinnan melankolia”, Teos 2022), mutta ainakin minulle hän oli ennen palkintoa jäänyt tuntemattomaksi. Näin käy helposti pienempien kielialueiden kirjailijoille, vaikka Krasznahorkai on kansainvälisesti tunnettu ja palkittu kirjailija. Kolmas kirja ””Seiobo tuolla alhaalla” ilmestyy vuoden 2026 keväällä. Erityisesti pitää kiittää suomentajaa Minnamari Sinisaloa (ent. Pitkänen) hienosta työstä, sillä esim. ”Saatanatango” ei ole varmasti ollut helpoimpia suomennettavia. Lisäksi on kiitettävä Jenni Saarta toisen painoksen kannen suunnittelusta. Kansikuva kiteyttää hienosti teoksen sisällön.

Tämän kirjan osalta sanoisin, että sitkeys palkitaan. Kirja ei avaudu vielä ensimmäisillä sivuilla, joissa jatkuva sade, loska ja ihmisten toivottomalta tuntuva epätietoisuus. Melko pian kirja kuitenkin imaisee sisäänsä ja onko oikeastaan hienompaa tapaa korostaa ihmisten toivottomuutta ja alakuloa kuin korostamalla sitä jatkuvalla sateella, märkyydellä ja loskaisilla teillä.

Tarinan taustalla on kyläyhteisö, jossa työt ja elämänedellytykset ovat loppuneet. Asunnot rapistuvat, katot suotavat ja kaiken kurjuuden täydentää jatkuva sade. Kaikki ymmärtävät, että kylästä pitäisi lähteä pois mutta sitä ei saada tehtyä. Ihmiset ovat alttiita johdatukselle, kun kylään saapuu tuttu henkilö pelastajaksi. Pelastajan saapumisen odottelu kapakassa on kirjan hienoimpia kohtia. Siinä odottelun, juopottelun ja kinailun ohessa käy jokainen läpi omaa elämäänsä ja unelmiaan. Kirjan nimi ”Saatanatango” tulee juuri kapakan tanssikohtauksesta. Pelastaja saapuu ja kyläläiset lähtevät epäröimättä hänen edottamaansa toimintaa ja luovuttavat sen toteuttamiseksi varansa.

En kerro juonesta tämän enempää sillä ainakin minun käsitykseni siitä mihin kirjailija tarinaa kuljettaa muuttui useita kertoja ja mukavan yllättävästi. Pelastaja vaikutti mm. hetken populistilta, joka houkutteli väkeä mukaansa. Välillä hän vaikutti huijarilta, joka vain keräsi kyläläisten rahat ja hänen kolmas roolinsa paljastuu kirjan lopussa ja se on kaikkein yllättävin.  Ja lopulta aivan kirjan viimeisillä sivuilla tarinoiden synty saa yllättävimmän selityksen.

Hiukan muusta kokonaisuudesta irrallaan on 10-vuotiaan Estin tarina. Esti on vähälahjainen lapsi, jota kiusataan ja väheksytään ja komennellaan. Hän viihtyy parhaiten yksinään piilossa muilta. Lopulta hän tekee itsemurhan. Estin tarina on koskettava, ja kuvaa sitä, miten kiusatun mieli hakee outojakin ratkaisuja tilanteeseensa ja kuinka lopulta näyttäytyy vain yksi lopullinen ratkaisu. Varsinkin jos vain kuoleman jälkeinen elämä näyttäisi tarjoavan onnen, siihen on helppo tarttua.

Kirjassa omaa rooliaan esittävät hämähäkit tai oikeammin hämähäkinseitit. Niillä on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Hämähäkinseitithän on niin rakennettu, että tapahtui missä tahansa seitin kulmassa jotain, seitti välittää viestin keskustaan. Samanlaista verkkoa erityisesti totalitaariset organisaatiot rakentavat yhteiskuntiinsa. Ihmiset, joilla ei ole enää toivoa muusta, saadaan helposti sikasi tällaisia verkostoja. Ehkä tämänkin yhteys kyläläisiin ja pelastajaan selviää kirjan mukana.

Kirjan lopussa on kerrassaan hykerryttävä osio ”Töitä vain ja huolia” jossa virkailijat siistivät tarkkailluista ihmisistä laadittua raporttia johtajalle kelpaavaan muotoon. Raportin kuvauksi pehmennetään hauskalla tavaalla. Otan tässä vain lievän esimerkin. Esim. käsin kirjoitetussa raportissa on teksti:

”Viinassa uitettu ryppyinen liero”

Se muutettiin muotoon:

”Pienikokoinen iäkäs alkoholisti,”

Ja sitten kirjan loppu muuttaa kaiken. Vai muuttaako. Se on meistä lukijoista kiinni.

László Krasznahorkain teos ”Saatanatango” on miellyttävä tuttavuus. Se ei avaudu heti mutta palkitsee lukijansa monin verroin. Kirjan voi kokea ja lukea monella tavalla mutta se yllättää aina, kun kuvittelee päässeensä perusjuonesta selville. Kirjassa on koskettavia ihmiskohtaloita mutta myös hykerryttävää hauskuutta ja ennen kaikkea yllättävyyttä. Kirja on hienosti suomennettu Kiitos Minnamari Sinisalo (ent. Pitkänen) ja toisen painoksen kansi on juuri tähän kirjaan sopiva. Kiitos Jenni Saari.

Karl Ove Knausgård: "Yökoulu"

 

 

 

 

Karl Ove Knausgård: ”Yökoulu” (Aamutähti-sarjan neljäs itsenäinen osa)

Like 2026

505 sivua

Norjankielinen alkuteos ”Nattskolen”  (2023)

Suomentaja Jonna Joskitt-Pöyry

 

Knausgårdin Aaamutähti sarjaan tulee kirjailijan mukaan seitsemän osaa joista ”Yökoulu” on neljäs. Kaikki osat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, joten ne voi lukea haluamallaan tavalla. Yksityistä teemaa olennaisempi on niiden tapa tarinoiden kautta lähestyä yleisempiä ihmisyyteen ja olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. Neljäs osa tarjoa mielenkiintoisia ja syvällisiä pohdintoja taiteen, erityisesti valokuvastaiteen mutta myös kirjallisuuden tekemisestä ja sisällöstä.

En yleensä jätä aloittamieni kirjojen lukemista kesken mutta tämän teoksen osalta lopettaminen oli lähellä. Syynä oli päähenkilö. Harvoin olen tavannut kirjoissa niin narsistista ja ympärillään olevia ihmisiä itsekkäästi kohtelevaa päähenkilöä. Hän lyhyesti sanottuna paha ja erityisesti tavalla, joka koskee henkisesti.  Onneksi Knausgård osaa kuitenkin kirjoittaa niin kiinnostavasti ja koukuttavasti, että halu jatkaa voitti ja kirjan loputtua voin sanoa, että se kannatti. Vaikka ei tämä Knausgårdin kirja kuitenkaan ole mikään hyvän mielen romaani.

Kirjassa seurataan norjalaisen Kristianin elämää vähän yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kirjan alussa Kristian on 20-vuotias Lontooseen valokuvausta opiskelemaan päässyt nuori ja kirjan lopussa vähän yli 20 vuotta myöhemmin maailmankuulu taiteilija. Hänen ympärilleen Knausgård rakentaa omanlaisensa faustilaisen tarinan. Tulkitsen tuota tarinaa kuitenkin niin että, alkuperäisestä Faustista poiketen, Mefistoles Knausgårdin luomana hahmona esiintyy vain ohjaavana voimana, sillä Kristianin oma luonne, asenne ja elämäntapa, jotka hänen itsensä mielestä ovat taiteen luomisen edellytys jo ohjaavat Kristianin Mefistoleen haluamaan suuntaan. Nämä sisäiset piirteet näkyvät muiden halveksimisena, itsekkyytenä ja eritäytymisenä ja mm. täydellisenä irtautumisena suvusta ja perheestä. Kristian menestyy taitelijana ja tuhoaa läheisiään mutta myös Knausgårdin tarinassa maksun aika koittaa. Ja kuten aina, kun käydään kauppaa Saatanan lähettiläiden kanssa, vaikka sen käynnistäjänä olisikin oma sisin olemus, maksuksi kelpaa vain kaikkein arvokkain. Eikä se kirjassa ole kuolema. Kuolema on helpotus. Minusta tällaista tulkintaa kannattaisi soveltaa myös nykyisen yhteiskuntamme näkyviin ilmiöihin, tosin myös tulkitsemalla Mefistoles vähän vapaammin Pahaksi. Minusta kirjaa voisi hyvin kuvata myös pahuuden kuvauksena. Sellaisen pahuuden, joka ei ole suoraa väkivaltaa, vaan henkistä vaikuttamista ja sitähän meidän arkemme ja maailmamme on täynnä. Esimerkkinä mm. Epsteinin tapaus, joka myös osoittaa kuinka tietynlainen pahuus löytää myös kannattajansa ja tukijansa valtaeliitin piiristä. Onneksi myös pahuuden kulissit saattavat romahtaa, kuten käy Knausgårdin kirjassakin, mutta valitettavasti niitä riittää.

Faustilaisen pohjavireen rinnalla kulkevat mielenkiintoiset kuvaukset valokuvataiteen kehityksestä ja taulujen sisällöllisestä tulkinnasta ja hieno kuvaus Kristianin kehittymisestä taiteilijana. Kristianin elinympäristöön kuuluu myös muiden alojen taiteilijoita, joten kuvaukset mm. näyttämötaiteesta ovat vaikuttavia. Erityisen hieno on kuvaus Shakespearen ajan kirjallisuudesta niin Shakespearesta kuin Cristopher Marlowestakin. Kirjassa on yksi hienoimmista Hamletin tulkinnoista mitä olen lukenut.

Karl Ove Knausgårdin ”Yökoulu” on kirja, joka herättää ristiriitaisia tunteita. Knausgård kirjoittaa hyvin ja koukuttavasti mutta välillä niin ahdistavasti, että lukiessa teki mieli haudata teos metrin verran maan alle. Siitä huolimatta lukeminen kannattaa. Kirja herättelee ajattelemaan pahuutta ja sen ilmenemismuotoja ja tarjoaa hienon kuvauksen taiteen tekemisestä, valokuvataiteen historiasta ja tulkintoja kirjallisuuden merkkiteoksista mm. Hamletista. Kokekaa kirja itse.