Karl Ove Knausgård: "Yökoulu"

 

 

 

 

Karl Ove Knausgård: ”Yökoulu” (Aamutähti-sarjan neljäs itsenäinen osa)

Like 2026

505 sivua

Norjankielinen alkuteos ”Nattskolen”  (2023)

Suomentaja Jonna Joskitt-Pöyry

 

Knausgårdin Aaamutähti sarjaan tulee kirjailijan mukaan seitsemän osaa joista ”Yökoulu” on neljäs. Kaikki osat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, joten ne voi lukea haluamallaan tavalla. Yksityistä teemaa olennaisempi on niiden tapa tarinoiden kautta lähestyä yleisempiä ihmisyyteen ja olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. Neljäs osa tarjoa mielenkiintoisia ja syvällisiä pohdintoja taiteen, erityisesti valokuvastaiteen mutta myös kirjallisuuden tekemisestä ja sisällöstä.

En yleensä jätä aloittamieni kirjojen lukemista kesken mutta tämän teoksen osalta lopettaminen oli lähellä. Syynä oli päähenkilö. Harvoin olen tavannut kirjoissa niin narsistista ja ympärillään olevia ihmisiä itsekkäästi kohtelevaa päähenkilöä. Hän lyhyesti sanottuna paha ja erityisesti tavalla, joka koskee henkisesti.  Onneksi Knausgård osaa kuitenkin kirjoittaa niin kiinnostavasti ja koukuttavasti, että halu jatkaa voitti ja kirjan loputtua voin sanoa, että se kannatti. Vaikka ei tämä Knausgårdin kirja kuitenkaan ole mikään hyvän mielen romaani.

Kirjassa seurataan norjalaisen Kristianin elämää vähän yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kirjan alussa Kristian on 20-vuotias Lontooseen valokuvausta opiskelemaan päässyt nuori ja kirjan lopussa vähän yli 20 vuotta myöhemmin maailmankuulu taiteilija. Hänen ympärilleen Knausgård rakentaa omanlaisensa faustilaisen tarinan. Tulkitsen tuota tarinaa kuitenkin niin että, alkuperäisestä Faustista poiketen, Mefistoles Knausgårdin luomana hahmona esiintyy vain ohjaavana voimana, sillä Kristianin oma luonne, asenne ja elämäntapa, jotka hänen itsensä mielestä ovat taiteen luomisen edellytys jo ohjaavat Kristianin Mefistoleen haluamaan suuntaan. Nämä sisäiset piirteet näkyvät muiden halveksimisena, itsekkyytenä ja eritäytymisenä ja mm. täydellisenä irtautumisena suvusta ja perheestä. Kristian menestyy taitelijana ja tuhoaa läheisiään mutta myös Knausgårdin tarinassa maksun aika koittaa. Ja kuten aina, kun käydään kauppaa Saatanan lähettiläiden kanssa, vaikka sen käynnistäjänä olisikin oma sisin olemus, maksuksi kelpaa vain kaikkein arvokkain. Eikä se kirjassa ole kuolema. Kuolema on helpotus. Minusta tällaista tulkintaa kannattaisi soveltaa myös nykyisen yhteiskuntamme näkyviin ilmiöihin, tosin myös tulkitsemalla Mefistoles vähän vapaammin Pahaksi. Minusta kirjaa voisi hyvin kuvata myös pahuuden kuvauksena. Sellaisen pahuuden, joka ei ole suoraa väkivaltaa, vaan henkistä vaikuttamista ja sitähän meidän arkemme ja maailmamme on täynnä. Esimerkkinä mm. Epsteinin tapaus, joka myös osoittaa kuinka tietynlainen pahuus löytää myös kannattajansa ja tukijansa valtaeliitin piiristä. Onneksi myös pahuuden kulissit saattavat romahtaa, kuten käy Knausgårdin kirjassakin, mutta valitettavasti niitä riittää.

Faustilaisen pohjavireen rinnalla kulkevat mielenkiintoiset kuvaukset valokuvataiteen kehityksestä ja taulujen sisällöllisestä tulkinnasta ja hieno kuvaus Kristianin kehittymisestä taiteilijana. Kristianin elinympäristöön kuuluu myös muiden alojen taiteilijoita, joten kuvaukset mm. näyttämötaiteesta ovat vaikuttavia. Erityisen hieno on kuvaus Shakespearen ajan kirjallisuudesta niin Shakespearesta kuin Cristopher Marlowestakin. Kirjassa on yksi hienoimmista Hamletin tulkinnoista mitä olen lukenut.

Karl Ove Knausgårdin ”Yökoulu” on kirja, joka herättää ristiriitaisia tunteita. Knausgård kirjoittaa hyvin ja koukuttavasti mutta välillä niin ahdistavasti, että lukiessa teki mieli haudata teos metrin verran maan alle. Siitä huolimatta lukeminen kannattaa. Kirja herättelee ajattelemaan pahuutta ja sen ilmenemismuotoja ja tarjoaa hienon kuvauksen taiteen tekemisestä, valokuvataiteen historiasta ja tulkintoja kirjallisuuden merkkiteoksista mm. Hamletista. Kokekaa kirja itse.

Jon Fosse: "Septologia III - V Minä on toinen"

 

 

 

Jon Fosse: ”Septologia III-V Minä on toinen”

WSOY 2026

377 sivua

Uusnorjankielinen alkuteos ”Eg er ein annan. Septologien III – V”

Suomentaja Katriina Huttunen

 

Jon Fossen teoksen ”Septologia III – V, Minä on toinen” lukeminen on hypnoottinen kokemus. Joitakin voi häiritä pisteiden puuttuminen mutta voiko tällaista kirjaa oikeastaan kirjoittaa muuten kuin miten Fosse tekee. Kirja kuvaa hienosti arkielämän keskellä mieleen nousevia muistoja ja kuvia tavalla, joka on mielen ja tajunnan virtaa aidoimmillaan. Ei siinä ole pisteiden mukaisia katkoja. Pilkkuja ja kysymysmerkkejä kyllä löytyy.  Parhaimmillaan Fossen teksti vie lukijankin mukaansa niin että tuskin muistaa hengittää. Suurkiitos kuuluu tietysti myös suomentajalle Katriina Huttuselle, joka on hienon suomennoksen lisäksi pystynyt muotoilemaan sujuviksi myös kirjan olennaiset kohdat eli arjen ja muistojen siirtymät.

Kirja on jatkoa ”Septologia I – II, Toinen nimi” teokselle ja Septologian osat VI ja VII ovat vielä tulossa. Edellisen osan arvio löytyy myös blogistani (25.7.2025). Kirjasarja kertoo taiteilija Aslen elämäntarinan. Ensimmäiset osat käsittelivät hänen lapsuuttaan ja tämä osa hänen nuoruuttaan siihen saakka, että hän pääsee Taideyliopistoon.  Kyse ei ole kuitenkaan suoraviivaisesta elämänkerrasta, sillä tarina etenee vanhan Aslen muistojen kautta. Siirtyminen nykyhetkestä muistoihin tapahtuu usein mieleen tulevan kuvan kautta upeasti. Tässä on yksi esimerkki siirtymästä Aslen ajaessa autolla Bjørkviniin;

”,,,ja minä katson valkoista tietä ja minä näen Aslen seisovan Äidin edessä ja hän ajattelee ettei hän jaksa enää käydä sitä helvetin yläastetta…”

Tätä alku seuraa pitkä keskustelu Äidin ja Isän kanssa lukioon lähdöstä ja tukanleikkuusta ja keskustelun päättyessä tarina jatkuu jouheasti alusta alusta:

”… niin hirveää oli lähteä seuraavana päivänä kouluun, Asle ajattelee ja minä katson valkoista tietä…”

Minusta Fosse tapa yhdistää muistot ja nykyisyys on kerrassaan upea lukijan kannalta. Siirtymä tapahtuu lähes aina mieleen tulevan kuvan kautta, sillä osa meistä ihmisistähän ajatteleekin kuvina.

Kuten edellisessäkin kirjassa, myös tässä, pohditaan paljon taiteen olemusta ja uskonta ja Jumalan olemassaoloa ja muotoa. Uskonnollisia näkemyksiä pohdin edellisen kirjan arviossa, joten puutun tässä vain Fossen hienoon pohdintaan taiteesta:

”…ensin minä vain maalasin, koska minä halusin maalata, koska minä olin siinä niin hyvä, mutta vähitellen se maalaamisen taito muuttui täysin yhdentekeväksi, minä en halunnut olla taitava, minä halusin vain maalata saadakseni sanottua jotain mitä ei voinut sanoa millään muulla tavalla, minä halusin maalata poissaolevaa läsnäoloa, niin minä sen ajattelen, minä ajattelen, ja minä, yritin saada mustuuden valaisemaan, minä yritin maalata esiin sen valaisevan pimeyden, minä ajattelen, ja miten usein minä olenkaan ajatellut näitä ajatuksia, minä ajattelen näitä samoja ajatuksia yhä uudestaan ja uudestaan ja minä maalaan sitä samaa kuvaa yhä uudestaan ja uudestaan, totta se on, mutta joka ainoa kuva on silti erilainen…”

Kerran upeaa pohdintaa taiteentekemisen intohimosta ja samaa poissaolevaa läsnäoloa Fosse miettii pohtiessaan Jumalan läsnäoloa ihmisillä.

Kirjojen nimet ”Toinen nimi” ja ”Minä on toinen” ovat arvoituksellisia eikä arvoituksellista lisää tässä kirjassa vahvasti mukana oleva toinen Asle tai Guron kaksi ilmenemismuotoa. Ne lisäävät mukavasti jännitystä, kun pakostakin alkaa jo malttamattomana odottaa seuraavan osan suomentamista. Tämä kirjasarja on omaperäisesti kirjoitettu, sisältää lukemisen arvoista pohdistaa taiteesta, uskonnoista ja Jumalasta. Ja Fosse kirjoitta kauniisti, ihmisistä, ihmissuhteista ja rakkaudesta. Aslen ja hänen ainoan ystävänsä Åsleikin välinen suhde ei kaipaa juurikaan sanoja mutta tuskin voisi olla lämpimämpi ja Aslen ja hänen kuolleen vaimonsa Alesin suhde elää kuolemasta huolimatta.

Jon Fossen kirja ”Septologia III – V Minä on toinen” tarjoaa hypnoottisen lukukokemuksen. Se on mielen ja tajunnanvirtaa aidoimmillaan ja kun lukija pääsee siihen mukaan, tuskin malttaa hengittää. Kirja on tarina taiteilija Aslen nuoruudesta vanhan Aslen muistojen kautta. Kirja on omaperäistä pohdintaa taiteen tekemisestä, uskonnosta ja Jumalasta. Ja uskomattoman kaunis kuvaus ihmisistä ja rakkaudesta. Huippuluokan suomennos on teoksen arvoinen. Kiitos Katriina Huttunen.

 

Miloš Urban: ”Seitsemän kirkkoa”

 

 

 

 

Miloš Urban: ”Seitsemän kirkkoa”

Kustannusosakeyhtiö Kairaamo 2025

346 sivua

Tšekinkielinen alkuteos ”Sedmikostelí”

Suomentanut Eero Balk

 

Mitä yhteistä on Milano Cortinan Olympiakisoilla ja Miloš Urrbanin hienolla Prahasta ja sen historiasta kertovalla romaanilla ”Seitsemän kirkkoa. No tietysti nuo kirkot. Jääkiekko-ottelujen tauolla näkyi televisiossa hienoja maisemakuvia Milanosta, ja silmiin pistivät hienojen goottilaisten kirkkojen taivaita tavoittelevat tornit. Milanossa ja Prahassa on molemmissa hienoja goottilaisia kirkkoja, joita on arkkitehtuurisuuntausten mukaisesti myös uudistettu barokkityylisiksi. Juuri tuo goottilaisten kirkkojen muuttaminen barokin pyöreitä muotoja suosivaksi on yksi keskeinen tekijä Miloš Urbanin teoksen tapahtumien taustalla.

Vaikka kirkkojen ja niiden arkkitehtuurin kuvaukset ovatkin olennainen ja rikastuttava osa kirjaa, ne ovat vain taustatekijöitä, joiden kautta rakentuu itse tarina. Tarina etenee dekkarimaisena poliisi K:n elämäntarinan mukana. Hän käyttää nimestään vain lyhennettä K, koska häpeää nimeään. Poliisi K on opiskellut ja tutkinut historiaa mutta ajautunut poliisiksi, kun ei ole löytänyt paikkaansa elämässä. K:lla on erityinen kyky kokea uudelleen historiallisia tapahtumia niiden tapahtumapaikalla. K saa potkut poliisista, kun hänen suojeltavakseen jätetty henkilö murhataan. Tästä alkaa kirjan varsinainen tarina, johon liittyvät niin keskiaikaiset tapahtumaketjut kuin nykyaikaisen hallinnon korruptiokin. K sattuu kävelyretkellään paikalle, kun eräästä kirjan kirkosta kuuluu ääniä ja jatkuvaa kellonsoittoa. Hän löytää kirkosta miehen, joka on yritetty murhata. Kirkkoihin liittyviä kuolemantapauksia tulee useampia ja niiden yhteydessä K palkataan uudelleen poliisiin. Samalla järjestö, joka kertoo toimivansa kirkkojen palauttamiseksi alkuperäiseen goottilaiseen asuunsa ottaa häneen yhteyttä. K palvelee samaan aikaan sekä poliisia että järjestöä. Järjestö palkkaa K:n koska on selvillä hänen kyvystään kokea uudelleen historiallisia tapahtumia. Järjestöä palvellessaan K pakotetaan eri kirkoissa tilanteisiin, jossa hän uudelleen kokee kirkkoon liittyviä historiallisia tapahtumia. Järjestö kirjaa ylös hänen kokemuksensa, sillä järjestön johtajan suku liittyy kirkkoihin ja keskiaikaisen Prahan tapahtumiin. Johtajan sukuun liittyvä henkilö on mestattu, kun hän johtanut erään kirkon rakennustöitä eivätkä muutokset ole tyydyttäneet hallitsijaa.

En kerro juonesta enempää sillä tarina on koettava. Siinä yhdistyvät Prahan menneisyys ja nykyisyys. Mytologiat ja keskiaikaisen Prahan loistokkuus, jota kuvastavat myös tuon ajan goottilaiset kirkot. Ja myös keskiaikainen hallintokulttuuri ja nykyaikainen korruptio. Erityisesti kirjan luku ”Epilogi” kuvaa minusta hienosti sitä kuinka pelko on ollut hallinnon väline keskiaikana, paljaan väkivallan kautta ja kuinka se sitä nykyäänkin hiukan erilaisissa muodoissa.

Yksi kerrassaan hieno yksityiskohta on kuitenkin mainittava. Kirjan jokaisen luvun alussa on sanonta tai ajatelma eri henkilöiltä. Lukija voi miettiä miten ne liittyvät itse kappaleeseen tai kirjaan. Esimerkiksi ensimmäisen luvun alussa on seuraavanlainen ajatelma.

”                        Puhun nykyajasta.

On koittanut kevät talvessa. Nyt lumi oksilla

                        leijuu kuin kukat,  (T.S. ELIOT)”

Erilaisia hienovaraisia viittauksia löytyy kirjasta muualtakin. Nautin suunnattomasti, kun kirjan eräässä kohden kuvattiin korppeja kirkontornin ympärillä. Kuulin selvästi korvissani Edgar Allan Poe:n runon ”Korppi” huudon ”Ei koskaan”.

Samoin kuin kirjaan olennaisesti kuuluvat goottilaisten kirkkojen ruusuikkunat ovat eräänlaisia portaaleja nykyisyydestä valoisampaan tulevaisuuteen, kurkottaa tämä kirja mytologioiden ja menneisyyden kautta nykyisyyteen. Kirjan voi toki lukea dekkarimaisena murhamysteerinä, keskiaikaisen arkkitehtuurin kuvauksena tai poliisi K:n henkilöhistoriana, mutta oikeastaan se näiden kaikkien kautta luo heijastuksia nykyisyyteen. Erityisesti Prahan historiaan ja nykyisyyteen mutta minusta yksi olennainen havainto on myös siinä, kuinka pelko on hallitsemisen väline kautta aikojen muotojen toki muuttuessa. Omaperäinen ja hieno teos. Ja pakollinen kaikille Prahaa rakastaville. Ja niitähän me kaikki olemme.