Elli Leppä: ”Pikivälke”

 

 

 

 

Elli Leppä: ”Pikivälke”

NYSALOR-KUSTANNUS 2025

154 sivua

 

Elli Leppä On Kajaanin Runoviikkojen 2026 Suven runoilija. Monelle hän on vielä varsin tuntematon vaikka ”Pikivälke” on jo hänen kuudes teoksensa. Viimeistään kun luette ”Pikivälkkeen” ette enää ihmettele valintaa. Ettekä myöskään sitä, miksi kirjan taustalle valitsin aivan tietoisesti osan Maarit Lassilan taulusta, jossa keskeisenä elementtinä ovat rauhankyyhkyset.

Kirjassa olevat luvut käsittelevät eri asioita mutta yhteisenä piirteenä niissä kaikissa on kysymys ihmisen ja tässä tapauksessa erityisesti tutkijan vastuusta työstään ja sen vaikutuksista. Samalla pohditaan sitä mikä saa tutkijan etenemään kohti päämääriä, jotka ovat eettisesti ja inhimillisesti kyseenalaisia. Mikä saa tutkijan hylkäämään käsitykset eläinten oikeuksista ja toteuttamaan kokeita, jotka tuhoavat niiden elämän. Yhtä olennaisia ovat osat, joissa kerrotaan radioaktiivisuuden aiheuttamista onnettomuuksista, jotka ovat tapahtuneet ”vahingossa” tai toimittaessa ”Hyvää tarkoittaen”. Nämä ovat onnettomuusmuotoja, jotka tulevat lisääntymään, kun säteilyä sisältävät laitteet yleistyvät ja niitä siirtyy hallitsemattomasti jätteisiin.

Kammottavampia ovat tapaukset, joita on sattunut ja tulee sattumaan, kun radioaktiivista ainetta käytetään kuluttajatuotteisiin tai niitä käytetään tehtaissa ilman tarpeellisia suojavälineitä. Tästä kertoo osia ”Radiumtytöt”.

Kirja on uskomattoman hyvin kirjoitettu. Äärettömän vakavat ja koskettavat asiat (esim. eläinkokeissa) on kuvattu niin että ne tuntuvat mutta eivät pakota kääntämään päätä, jolloin ne eivät vaikuttaisi.  Kirjan hienous on myös avoin ja piilevä huumori, joka tekee lukemisen helpoksi. Hirtehishuumoriksikin sitä voi kutsua.

Kirjan olennaisia aiheita ovat niin ns. atomipommin kehittäminen ja kirjan loppupuolella säteilyonnettomuudet.  On nerokasta, että kirja alkaa uraanin tai oikeastaan pikivälkkeen löytämisestä ja sen kehittämisestä varsinaiseksi uraaniksi. Varsin pian siirrytään kuvaamaan atomipommin syntyvaiheita kevyellä ja humoristisella mutta aiheen eri puolia kuvaavalla tyylillä. Yksi olennainen asia on tutkijan vastuu ja tässä yhteydessä nostetaan esille kysymys siitä, mikä ajaa tutkijoita eteenpäin yleensäkin ja erityisesti silloin kun kauaskantoiset haitatkin ovat tiedossa. Lainaan tähän pätkää kirjasta:

”…

mikä oli se tieteenkiihko

insinöörin silmänpilke jota

sotateollisuus lietsoi epätoivon palkein

tarve kurotella kohti

jumalallista miekkaa etteivät

toiset ehtisi ensin

…”

Tämän asian pohtiminen ja eettinen selvittäminen on tällä hetkellä ajankohtaisempaa kuin koskaan, sillä tekoälyn hyötyjen nimissä meitä viedään inhimillisyyden ja yhteisällisyyden ja välittämisen kannalta väärään suuntaan.

Kirjan jakso ”Ydinsemiotiikka” tiivistää ydinuskovaisten ajattelun ja uskon liturgian muotoon, jossa toisto ”pyhä, pyhä, pyhä” kuvaa sitä, että kyse ei moraalista vaan uskosta ja yleisemmin rahasta, jolle on annettu nimi usko. Kerrassaan kurittomasti kirjoitettu.

Alun jaksot täydentyvät sitten kirjan lopun jaksoilla ”Määränpäät” ja ”Jälkihehku” jotka näyttävät mihin alun tieteellinen innostus ilman moraalisia siteitä päätyy ja millaista todellisuutta se meille tarjoaa. Lainaan tähän vielä osuvan pätkän kirjasta. Se kertoo tulevaisuudesta kaiken.

”tämän ydinbunkkerin päälle minä

istutan pienen puistikon

 

joka toiseen puuhun kaiverran ”olen”

joka toiseen ”pahoillani”

 

 

Kirjan kolmas osio ”Tahallaan” puuttuu eläinkokeisiin ja on sekä, koskettava, uskottava että pelottava. Pelottava siksi, että se näyttää kuinka tunnottomasti me voimme kohdella muun muotoista elämää ja pitää sitä perusteltuna. Jakson helmi on luku ”Nat Neurosci”. En kerro siitä enempää, sillä teksti on itse koettava ja se on osuvuudessaan niin vakuuttava, että olisin valmis hyväksymään johtopäätökset jo ilman merkittäviä lisätutkimuksia. Tuo jakso voi pelastaa useampiakin keski-ikäisiä, kuivakoita ja hermostuneita naispuolisia subjekteja takaisin normaalin elämän piiriin. Kursivoidut sanat on lainattu kirjan kirjoittajalta, minä en toki tuollaisia käyttäisi.

Elli Lepän kirja ”Pikivälke” ilmestyi vuonna 2025. Siitä huolimatta olen valmis nimeämään sen vuoden 2026 tärkeimmäksi lukemakseni kirjaksi. Elli Lepän valinta Kajaanin Runoviikkojen vuoden 2026 Suven runoilijaksi on vähintäänkin oikeaan osunut. Kiitos kirjasta Elli Leppä. Nyt on meidän lukijoiden aika tarttua kirjaan ja sen jälkeen toimeen, paremman maailman puolesta.

Riko Saatsi: ”Yönistujat”

 

 

 

 

Riko Saatsi: ”Yönistujat”

Gummerus 2025

187 sivua + 3 sivua osiota ”Kiitos -Passibo”

 

Riko Saatsin kirjaa ”Yönistujat” voisi kutsua dokumentiksi, niin todenmukaisen kuvan se antaa karjalaisten evakkojen ja kantaväestön välisistä suhteista sodanjälkeisessä Suomessa. Saatsin kirja ei luettele tilastoja tai tutkimuksia, vaan kuvaan näitä ihmisten ja väestöryhmien välisiä suhteita tunteiden ja arjen kokemusten kautta. Tämä antaa tilanteesta ja tapahtumista paljon aidomman ja oikeamman kuvan kuin mitkään dokumentit. Saatsi tuo karjalaisten sopeutumiseen liittyvät ongelmat ihmisten arkeen ja käsin kosketeltaviksi.

Vaikka kirja kertoo tapahtumista noin kahdeksankymmenen vuoden takaa, on se oikeastaan ajankohtaisempi kuin koskaan. Suhtautuminen erilaisiin ihmisiin, erilaisiin kulttuureihin ja tapaoin on meille edelleen ongelmallista. Poikkeaville tavoille tai käyttäytymiselle ei haluta antaa sijaa, saatikka että niistä haluttaisiin ottaa oppia.  Sanontaa ”maassa maan tavalla” pidetään ehdottoman ja sillä halutaan tyrmätä erilaisuus. Harvoin huomataan että, sillä tyrmätään vain tietynlainen erilaisuus. Amerikkalaisuus on tulvinut maahan suosionosoitusten saattelemana mutta meidän omat kulttuurimme niin karjalaisuus kuin saamelaisuuskin on haluttu tukahduttaa.

Kirja kertoo yhden evakkoperheen elämästä ja vähittäisestä kotiutumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Alku oli hankalaa, kun perhettä kohdeltiin kuin ”mustalaisia” ja epäiltiin varkaiksi ja nimiteltiin ryssiksi. Oma tila koti Pohjois-Karjalassa helpotti hiukan tilannetta, sillä siellä ihmiset olivat tottuneet karjalaisiin ja karjalaiseen kulttuuriin. Epäluulot eivät kuitenkaan täysin loppuneet ja siirtokarjalaiset löysivät tukea lähinnä omasta piiristään.  Erityisesti lapset kokivat koulussa syrjintää ja kiusaamista.

Tämä tilanne synnytti ristiriitoja myös perheessä, jossa nuorempi äiti halusi sopeutua yhteiskuntaan luopumalle karjalaisista nimistä, uskonnollisesta riippuvuudesta ja paikallisia häiritsevistä perinteistään. Tämän ristiriidan kuvaus on yksi kirjan olennaisia kohtia ja haluaisin tulkita asian niin, että lopputuloksena huomataan, että tärkein tuki löytyy omasta perhepiiristä eikä todellisuutta ja omaa historiaa voi korvata kuvitelmilla. Haluan lainata tähän mielestäni kirjan tärkeimmän kohdan:

”…Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella…”

Muistetaan tämä, kun ihmettelemme maahanmuuttajataustaisten ihmisten tapoja.

Perheen elämää kuvatessaan kirjassa tuodaan hienolla tavalla esille karjalaisia perinteitä, uskomuksia ja tapoja, jotka osoittavat, miten hienosti ne rikastuttaisivat meidän yhteistä kulttuuriamme. Kuvaus isäidin, Tatjanan, kuoleman jälkeisistä yönistujaisista on kerrassaan upea. Se kuvaa vainajan ja hänen elämänsä arvostamista ja sitä, että hän elää aidosti muistossamme vielä kuoleman jälkeenkin. Yönistujaiset poistavat myös pelkoja, joita tunnemme kuollutta kohtaan. Tämän tapaisissa menettelyissä olisi meillä paljon opittavaa, jos emme aivan yönistumisia järjestäkään.

Kirjassa korostuu myös ihmisläheisyys, joka tuntuu meiltä kadonneen. Tärkeistä ihmisiä koskevista asioista on tullut muodollisia jopa uskontoa myöten. Meillä papit ovat virkamiehiä, joille hautajaisetkin ovat muodollisia toimenpiteitä, kun karjalaisessa perinteessä kyse paljon suuremmasta koko yhteisön osanottoa koskevasta asiasta. Kirjassakin ihmetellään luterilaista käytäntöä, jossa suru voidaan korvata kukilla. Tämä kehitys on tekoälyn myötä vain vahvistumassa, kun virkamiehetkin korvataan koneilla.

Riko Saatsin kirja ”Yönistujat” on kirja karjalaisen evakkoperheen asettumisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Se on evakkoperheen tarina mutta myös paljon enemmän. Se kertoo meidän suomalaisten suhtautumisesta vieraiseen kulttuuriin ja erilaisiin ihmisiin. Se korostaa ihmisläheisyyttä, ymmärtämistä ja perinteiden kunnioittamista. Se näyttää myös millaista lämpöä yhteisöllisyyttä vanhat tavat pitivät sisällään. Siinä mielessä tämä on hyvin ajankohtainen kirja ja tärkeämpi kuin koskaan, Sillä vähemmistökulttuurien häviämisen ja pakolaisvihan lisäksi tekoälyllä korvataan yhä enemmän ihmisten välisiä suhteita ja kanssakäymistä.

Päivi Alasalmi: Tuhon airut” (Hallavainen 5)

 

 

 

 

 

Päivi Alasalmi: Tuhon airut” (Hallavainen 5)

Aviador 2026

383 sivua

 

Päivi Alasalmen persoonallinen dekkarisarja (Hallavainen-sarja) on nyt päässyt jo viidenteen osaan ja vauhti kiihtyy. Jo kirjasarjan lähtökohta oli hyvin omaleimainen, kertoohan se kaksoissisarista lain eri puolilla. Persoonallinen ote oikeastaan vain voimistuu tässä viidennessä osassa sillä dekkarin lisäksi tätä kirjaa voisi luonnehtia vahvaksi kuvaukseksi koulukiusaamisen vaikutuksista. Kirjan loppupuolella on vaikuttavaa tekstiä ei pelkästään yksittäistä kiusaamistapauksista vaan siitä miten koulukiusaamisen seuraukset voivat vaikuttaa kiusattujen koko elämään. Eikä vain kiusattujen, vaan totutut menettelytavat jatkuvat kiusaajien käyttäytymisessä läpi elämän, tosin muotojaan muuttaen.

Kirja on toki dekkarinakin kiinnostava ja myös hyvin raaka. Tosin tulkitsen raakuuden myös kuvaavan sitä voimakkuutta miten kiusatut asian kokevat. Kiusaamista usein vähätellään ja vasta kun se kuvataan riittävän vahvasti, siihen osataan puuttua.

Vaikka korotinkin koulukiusaamisen merkitystä kirjan lähtökohtana on kuitenkin Hallavaisen ja hänen vaimonsa Anun lapsen kaappaus. Tämä osuus tuo esille myös vanhempien pelon lapsen kohtalosta ja kuinka tuo kerran syntynyt pelko ei katoa tilanteen ratkeamiseen.  Lapsenkaappaus tuo kirjaan myös toisenkin funktion. Lapsen Anulta kaapannut kaksoissisar Karla kaipaa omaa lasta, jota hän ei ole onnistunut saamaan, ja tämä kaipuu on niin vahva, että hän kaappaa Anun vauvan. Tärkeitä ovat Karlan ja lapsen yhteiset hetket, joissa Karla tuntee niin suurta hellyyttä ja kaipausta lapseen, että lukija alkaa uskoa hänen parantavan elämäntapansa. Äidinrakkaudella on valtava voima. Mihin kaikkeen se johtaa, sen saamme nähdä kirjasarjan jatkuessa.

Päätapahtumien lisäksi kirjassa on paljon herkullisia arjen ja tavallisen elämän kuvauksi. Esimerkiksi miten suuri kirjamäärä on sijoitettu eri huoneisiin. Huumorikirja vessaan, klassillinen erotiikka piiloon makuuhuoneen kaappiin jne. Hammaskeijun sairaalakokemukset ovat vakavuudestaan huolimatta hauskoja. Päivi Alasalmi osaa katsoa ympärilleen.

Pitkien kirjasarjojen menestymisen salaisuus on henkilökuvauksissa. Henkilöiden tulee olla kiinnostavia ja kehittyviä. Siinä Hallavainen-sarja onnistuu hyvin. Päähenkilöt kasvavat, tai Karlan tapauksessa pahenevat mutta ehkä myös muuttuvat, Hallavaisen työkavereissa esiintyy piirteitä ja henkilösuhteita, joiden kehitystä seuraa mielellään. Nämä ovat niitä koukuttumisen pääpiirteitä ja tämän kirjan osalta onnistuneita sillä seuraavaa kirjaa jäi taas odottamaan.

Päivi Alasalmen ”Tuhon airut” on vahva ja osaltaan myös hyvin väkivaltainen dekkari. Mutta vielä vahvempi se kuvatessaan koulukiusaamisen vaikutuksia niin kiusatuille kuin kiusaajillekin, Koulukiusaaminen ei liity vain tiettyyn elämänvaiheeseen, vaan se voi vaikuttaa läpi elämän. Kirja on vahva dekkarina ja ihmisten arjen kuvaajana, mutta mielestäni koulukiusaaminen on siitä nouseva tärkein asia. Sitä koskevat asiat jokaisen pitäisi lukea. Ja kirjassa asia tarjoillaan olennaisena osana tarinaa. Jatkoa sarjaan jään taas odottamaan.