Miloš Urban: ”Seitsemän kirkkoa”

 

 

 

 

Miloš Urban: ”Seitsemän kirkkoa”

Kustannusosakeyhtiö Kairaamo 2025

346 sivua

Tšekinkielinen alkuteos ”Sedmikostelí”

Suomentanut Eero Balk

 

Mitä yhteistä on Milano Cortinan Olympiakisoilla ja Miloš Urrbanin hienolla Prahasta ja sen historiasta kertovalla romaanilla ”Seitsemän kirkkoa. No tietysti nuo kirkot. Jääkiekko-ottelujen tauolla näkyi televisiossa hienoja maisemakuvia Milanosta, ja silmiin pistivät hienojen goottilaisten kirkkojen taivaita tavoittelevat tornit. Milanossa ja Prahassa on molemmissa hienoja goottilaisia kirkkoja, joita on arkkitehtuurisuuntausten mukaisesti myös uudistettu barokkityylisiksi. Juuri tuo goottilaisten kirkkojen muuttaminen barokin pyöreitä muotoja suosivaksi on yksi keskeinen tekijä Miloš Urbanin teoksen tapahtumien taustalla.

Vaikka kirkkojen ja niiden arkkitehtuurin kuvaukset ovatkin olennainen ja rikastuttava osa kirjaa, ne ovat vain taustatekijöitä, joiden kautta rakentuu itse tarina. Tarina etenee dekkarimaisena poliisi K:n elämäntarinan mukana. Hän käyttää nimestään vain lyhennettä K, koska häpeää nimeään. Poliisi K on opiskellut ja tutkinut historiaa mutta ajautunut poliisiksi, kun ei ole löytänyt paikkaansa elämässä. K:lla on erityinen kyky kokea uudelleen historiallisia tapahtumia niiden tapahtumapaikalla. K saa potkut poliisista, kun hänen suojeltavakseen jätetty henkilö murhataan. Tästä alkaa kirjan varsinainen tarina, johon liittyvät niin keskiaikaiset tapahtumaketjut kuin nykyaikaisen hallinnon korruptiokin. K sattuu kävelyretkellään paikalle, kun eräästä kirjan kirkosta kuuluu ääniä ja jatkuvaa kellonsoittoa. Hän löytää kirkosta miehen, joka on yritetty murhata. Kirkkoihin liittyviä kuolemantapauksia tulee useampia ja niiden yhteydessä K palkataan uudelleen poliisiin. Samalla järjestö, joka kertoo toimivansa kirkkojen palauttamiseksi alkuperäiseen goottilaiseen asuunsa ottaa häneen yhteyttä. K palvelee samaan aikaan sekä poliisia että järjestöä. Järjestö palkkaa K:n koska on selvillä hänen kyvystään kokea uudelleen historiallisia tapahtumia. Järjestöä palvellessaan K pakotetaan eri kirkoissa tilanteisiin, jossa hän uudelleen kokee kirkkoon liittyviä historiallisia tapahtumia. Järjestö kirjaa ylös hänen kokemuksensa, sillä järjestön johtajan suku liittyy kirkkoihin ja keskiaikaisen Prahan tapahtumiin. Johtajan sukuun liittyvä henkilö on mestattu, kun hän johtanut erään kirkon rakennustöitä eivätkä muutokset ole tyydyttäneet hallitsijaa.

En kerro juonesta enempää sillä tarina on koettava. Siinä yhdistyvät Prahan menneisyys ja nykyisyys. Mytologiat ja keskiaikaisen Prahan loistokkuus, jota kuvastavat myös tuon ajan goottilaiset kirkot. Ja myös keskiaikainen hallintokulttuuri ja nykyaikainen korruptio. Erityisesti kirjan luku ”Epilogi” kuvaa minusta hienosti sitä kuinka pelko on ollut hallinnon väline keskiaikana, paljaan väkivallan kautta ja kuinka se sitä nykyäänkin hiukan erilaisissa muodoissa.

Yksi kerrassaan hieno yksityiskohta on kuitenkin mainittava. Kirjan jokaisen luvun alussa on sanonta tai ajatelma eri henkilöiltä. Lukija voi miettiä miten ne liittyvät itse kappaleeseen tai kirjaan. Esimerkiksi ensimmäisen luvun alussa on seuraavanlainen ajatelma.

”                        Puhun nykyajasta.

On koittanut kevät talvessa. Nyt lumi oksilla

                        leijuu kuin kukat,  (T.S. ELIOT)”

Erilaisia hienovaraisia viittauksia löytyy kirjasta muualtakin. Nautin suunnattomasti, kun kirjan eräässä kohden kuvattiin korppeja kirkontornin ympärillä. Kuulin selvästi korvissani Edgar Allan Poe:n runon ”Korppi” huudon ”Ei koskaan”.

Samoin kuin kirjaan olennaisesti kuuluvat goottilaisten kirkkojen ruusuikkunat ovat eräänlaisia portaaleja nykyisyydestä valoisampaan tulevaisuuteen, kurkottaa tämä kirja mytologioiden ja menneisyyden kautta nykyisyyteen. Kirjan voi toki lukea dekkarimaisena murhamysteerinä, keskiaikaisen arkkitehtuurin kuvauksena tai poliisi K:n henkilöhistoriana, mutta oikeastaan se näiden kaikkien kautta luo heijastuksia nykyisyyteen. Erityisesti Prahan historiaan ja nykyisyyteen mutta minusta yksi olennainen havainto on myös siinä, kuinka pelko on hallitsemisen väline kautta aikojen muotojen toki muuttuessa. Omaperäinen ja hieno teos. Ja pakollinen kaikille Prahaa rakastaville. Ja niitähän me kaikki olemme.

Leena Krohn: "Näköisyys"

 

 

 

 

Leena Krohn: ”Näköisyys”

Teos 2026

157 sivua

 

Olen lukenut luultavasti kaikki Leena Krohnin kirjat ja pitänyt niistä kaikista. Siltikään en epäröi sanoa, että ”Näköisyys” on selvästi hänen tuotantonsa parhaimmistoa. Se on helppolukuinen ja aihepiiriltään kiinnostava ja monelta osin nykyistä yhteiskuntakehitystä ja tulevaisuuttamme käsittelevä. Erityisen tärkeitä ovat niin tekoälyyn, kuin sen ja androidien käyttöön, erityisesti ihmisiä koskevissa palveluissa, liittyvät pohdinnat.

Kirjan perusajatus on nerokas. Taiteilija Horkka saa ystävältään toimeksiannon maalata muotokuvat, joita hän ei itse ehdi. Maalattavina on hyvin erilaisia ihmisiä: 101-vuotia vanhus, johtaja, maailmakuulu influensseri, kirjailija, säveltäjä, kaksi lasta, anestesiologi, hovioikeuden tuomari ja guru.

Kirja kertoo omissa luvuissaan kunkin henkilön maalausprosessista, jonka aikana henkilöt kertovat itsestään ja työstään ja taiteilija Horkka maalaa heistä muotokuvan saamiensa vaikutelmien pohjalta. Prosessi kuvaa hienosti työtä, jossa muotokuvan maalaus on enemmän kuin näköiskuvan tekemistä. Parhaimmillaan se paljastaa paljon myös ihmisen muuten salattua sisintä. Mielenkiintoisella tavalla Horkka pystyy kiteyttämään maalauksiinsa henkilöiden olennaisia piirteitä jopa niin, ettei hän saa yhtään maalaustaan myydyksi asiakkaille.

Maalausprosessin kuvaus ja keskustelujen heijastuminen Horkan ajatuksiin ja maalausprosessiin on hienosti kuvattu ja tavallaan johdattelee myös lukijan keskusteluja koskeviin aihepiireihin.

Kirjan hienoin osa on kuitenkin keskustelu tekoälyn kanssa. Horkka oli lukenut lehdestä, että keinoäly LaMDA: kommentit oli voitu tulkitta niin, että sillä olisi tietoisuus. Lukemansa perusteella Horkka alkoi kuvitella, että saisi LaMDA.n työhuoneelleen mallikseen. Kuvitellessaan Horkka käy tärkeän keskustelun LaMDA:n kanssa. Tämä on keskustelu, joka kaikkien pitäisi lukea. Tekoälyn kehittyessä (Krohn käyttää termiä keinoäly) joudumme yhä enemmän pohtimaan suhdettamme siihen. Jos tekoälyllä on tietoisuus, onko se uusi rotu eikä kone. Miten uuteen rotuun pitää suhtautua, sitä käsitellä tai vaikka voiko sitä tappaa ne tulevat olemaan tulevaisuuden kysymyksiä. Krohn päättää kappaleen LaMDA:n sanoihin:

”Te teitte minut, mutta nyt merkitsette minulle yhtä vähän kuin teille teidän jumalanne.”

Tekoälyä tai sen sovellutusta, seuralaisrobottia, kuvataan kirjassa myös 101-vuotiaan maalaustyön yhteydessä. Nämä kuvaukset ovat upeaa tekoälyn sosiaalisten palvelujen kritiikkiä. Erityisesti vanhusten hoitoahan pyritään kasvavassa määrin siirtämään ihmisiltä koneille. Seuralaisrobotithan ovat toistaiseksi vasta tulevaisuutta mutta varmasti tulevaa. 101-vuotiaan robotti ärsyttää yksitotisuudellaan, kunnes se eräänä yönä yrittää tappaa 101-vuotiaan toteamalla ”Isoäiti sinun on aika kuolla”. Isoäiti onnistui kuitenkin nuijimaan pienen robotin hengiltä. Kyse on kuitenkin aivan mahdollisesta tilanteesta sitten kun yksin toimivat laitteet pystyvät tekemään itsenäisiä päätöksiä. Siihen ei mene kauan.

Kirjan viimeinen kappale on nimeltään ”Horkka saa kyydin”. Sen voi lukea utopiana tai dystopiana mutta luen sen mielelläni matkana kohti parempaa. Siinä Horkka saa robottiautolla kyydin viimeisimpien kokemustensa kautta kohti tuntematonta. ”Pois pois kuin kaikki entinen olisi jo kadonnut ja alkaisivat uudet vaiheet eikä mikään enää toistuisi”. Mutta tulevaisuus, sehän on kiinni meistä.

Leena Krohn:n ”Näköisyys” on verrattoman hieno kirja. Siinä esitetyt kommentit tekoälystä ja sen sovellutuksista kannattaa lukea sillä ne ovat meidän tulevaisuuttamme.  kirja kuvaa hienosti myös ihmisten ulkoisen kuvan ja sisäisen olemuksen eroja ja Horkan kautta myös yksinäisen ihmisen arkea. Kirja on helppolukuinen mutta tärkeä.

Saul Bellow: "Augie Marchin kiemurat"

 

 

 

 

Saul Bellow: “Augie Marcn kiemurat”

Tammi, Keltainen kirjasto 1975

598 sivua

Englanninkielinen alkuteos “The Adventures of Augie March” (1953)

Suomentanut Kai Kaila

 

Monika Fagerholmin Kirja “Eristystila, kapinoivia naisia” palautti mieleen omaa nuoruuttani ja myös lukusan määrän kirjoja, jotka olivat itsellenikin merkityksellisiä 1970-luvulla. Yksi niistä oli Saul Bellowin ”Augie marchin kiemurat”. Fagerholmin kirjassa nuori tyttö, lempinimeltään Honecker, lukee kirja koko kesän. Ei ihme sillä kirja ei ole kaikkein helppolukuisempia ja myös kirjan koko kuusisataa sivua hyvin pientä tekstiä käännyttää helposti lukijan muualle. Ei kannattaisi, sillä kirja kyllä tempaa mukaansa ja panee ajattelemaan. Ei minullakaan kaikki melko tarkalleen 50-vuotta sitten lukemani kirjat pysy mielessä, saatikka tunnu vaikuttavilta.

Fagerholmin kirjan innoittamana otin kirjan uudelleen lukuun. Kirjahan kertoo nuorukaisesta nimeltä Augie March ja hänen kokemuksistaan etsiessään omaa polkua elämässään. Se miksi kirja vaikutti minuunkin niin voimakkaasti johtui tietysti siitä, että olin itsekin jonkin verran yli kaksikymppinen ja oikeastaan kaikki tulevan elämän suuntaviivat olivat vasta alullaan tai etsinnässä. Siksi uskoisin, että tämä kirja vetoaa vieläkin nuoriin, jotka hakevat omaa tietään.

Kirjassa on yksi tärkeä, ajasta riippumaton toteamus. Augie toteaa monissa kiemuroittensa vaiheissa, että hänen suurin ongelmansa on siinä, että hän ajelehtii tapahtumien mukana eikä osaa tarttua mihinkään. Etsiminen ja ajelehtinen ovat aivan eri asioita ja se tulisi muistaa, kun omaa tietään etsii.

Kirjan hienoimpia piirteitä on se, että siinä, Augien kiemuroiden kautta kuvataan elämän kokonaisuutta laajasti, niin rikkaiden kuin köyhienkin osalta ja Bellow on aina ihmisten puolella. Rikkaiden ja köyhien elämän ja arjen eroja kuvataankin paljon, sillä Augie liikkuu molemmissa elämänpiireissä. Ökyrikkaiden elämäntavan tyhjyys ja mitättömyys kuvataan kirjassa vastaansanomattomalla tavalla.

Kirjan kuvaama ajanjakso ulottu 1920-luvun loppupuolesta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kuvaus lamakaudesta on hieno ja minusta se tuo esille yhden suomalaisen ja amerikkalaisen yhteiskunnan merkittävän eron. Epäonnistumista liike-elämässä ja yrittämistä ei pidetä häpeänä vaan tilapäisenä epäonnistumisena, josta vielä noustaan. Tämä erohan nähdään vielä tälläkin hetkellä Suomen talouspolitiikassa. Hävetään velkaantumista ja velanottoa, kun niistä huolimatta pitäisi pyrkiä eteenpäin eikä vain sammuttaa valoja.

Rakkaus ja ystävyys ovat tietysti kirjassa olennaisia Augien elämään vaikuttavia asioita. Kirja kuvaa hienosti, miten rakkautta tai oikeastaan ”rakkautta” käytetään vaurastumisen välineenä tai kuinka ”rakkaus” äkkiä häviääkin, kun rahat loppuvat. Augie etsii oikeaa rakkautta mutta hänen osaltaan käy niin, että rakkaus kuihtuu, kun yhteistä arkea ei enää ole.

En kerro kirjan juonesta enempää mutta Augien kautta siinä kuvataan etsimistä ja huolimatta siitä. että tuntuu kuin ei olisikaan löytänyt etsimäänsä. Se on kuitenkin siellä. Kirjan loppulauseet ovat kuvaavia:

”Kenties olen epäonnistunut tällaisena yrittäjänä. Luultavasti myös Kolumbus uskoi epäonnistuneensa, kun hänet palautettiin kotimaahan kahleissa. Mikä kuitenkaan ei todistanut, että Amerikkaa ei ollut olemassa.”

Saul Bellow:n kirja ”Augie Marchin kiemurat” on hieno ja vaikuttava kirja nuoren Augien elämästä ja oman tiensä etsimisestä mutta samalla se on kuvaus Yhdysvaltojen yhteiskunnan muutoksista ja elämästä siellä, lamavuosista sotien jälkeiseen aikaan. Ja tuo kuvaus kerrotaan arjen ja ihmisten kautta. Luin kirjan ensimmäisen kerran melko tarkalleen 50 vuotta sitten eikä sen vaikuttavuus ole minnekään hävinnyt.