Leena Krohn: "Näköisyys"

 

 

 

 

Leena Krohn: ”Näköisyys”

Teos 2026

157 sivua

 

Olen lukenut luultavasti kaikki Leena Krohnin kirjat ja pitänyt niistä kaikista. Siltikään en epäröi sanoa, että ”Näköisyys” on selvästi hänen tuotantonsa parhaimmistoa. Se on helppolukuinen ja aihepiiriltään kiinnostava ja monelta osin nykyistä yhteiskuntakehitystä ja tulevaisuuttamme käsittelevä. Erityisen tärkeitä ovat niin tekoälyyn, kuin sen ja androidien käyttöön, erityisesti ihmisiä koskevissa palveluissa, liittyvät pohdinnat.

Kirjan perusajatus on nerokas. Taiteilija Horkka saa ystävältään toimeksiannon maalata muotokuvat, joita hän ei itse ehdi. Maalattavina on hyvin erilaisia ihmisiä: 101-vuotia vanhus, johtaja, maailmakuulu influensseri, kirjailija, säveltäjä, kaksi lasta, anestesiologi, hovioikeuden tuomari ja guru.

Kirja kertoo omissa luvuissaan kunkin henkilön maalausprosessista, jonka aikana henkilöt kertovat itsestään ja työstään ja taiteilija Horkka maalaa heistä muotokuvan saamiensa vaikutelmien pohjalta. Prosessi kuvaa hienosti työtä, jossa muotokuvan maalaus on enemmän kuin näköiskuvan tekemistä. Parhaimmillaan se paljastaa paljon myös ihmisen muuten salattua sisintä. Mielenkiintoisella tavalla Horkka pystyy kiteyttämään maalauksiinsa henkilöiden olennaisia piirteitä jopa niin, ettei hän saa yhtään maalaustaan myydyksi asiakkaille.

Maalausprosessin kuvaus ja keskustelujen heijastuminen Horkan ajatuksiin ja maalausprosessiin on hienosti kuvattu ja tavallaan johdattelee myös lukijan keskusteluja koskeviin aihepiireihin.

Kirjan hienoin osa on kuitenkin keskustelu tekoälyn kanssa. Horkka oli lukenut lehdestä, että keinoäly LaMDA: kommentit oli voitu tulkitta niin, että sillä olisi tietoisuus. Lukemansa perusteella Horkka alkoi kuvitella, että saisi LaMDA.n työhuoneelleen mallikseen. Kuvitellessaan Horkka käy tärkeän keskustelun LaMDA:n kanssa. Tämä on keskustelu, joka kaikkien pitäisi lukea. Tekoälyn kehittyessä (Krohn käyttää termiä keinoäly) joudumme yhä enemmän pohtimaan suhdettamme siihen. Jos tekoälyllä on tietoisuus, onko se uusi rotu eikä kone. Miten uuteen rotuun pitää suhtautua, sitä käsitellä tai vaikka voiko sitä tappaa ne tulevat olemaan tulevaisuuden kysymyksiä. Krohn päättää kappaleen LaMDA:n sanoihin:

”Te teitte minut, mutta nyt merkitsette minulle yhtä vähän kuin teille teidän jumalanne.”

Tekoälyä tai sen sovellutusta, seuralaisrobottia, kuvataan kirjassa myös 101-vuotiaan maalaustyön yhteydessä. Nämä kuvaukset ovat upeaa tekoälyn sosiaalisten palvelujen kritiikkiä. Erityisesti vanhusten hoitoahan pyritään kasvavassa määrin siirtämään ihmisiltä koneille. Seuralaisrobotithan ovat toistaiseksi vasta tulevaisuutta mutta varmasti tulevaa. 101-vuotiaan robotti ärsyttää yksitotisuudellaan, kunnes se eräänä yönä yrittää tappaa 101-vuotiaan toteamalla ”Isoäiti sinun on aika kuolla”. Isoäiti onnistui kuitenkin nuijimaan pienen robotin hengiltä. Kyse on kuitenkin aivan mahdollisesta tilanteesta sitten kun yksin toimivat laitteet pystyvät tekemään itsenäisiä päätöksiä. Siihen ei mene kauan.

Kirjan viimeinen kappale on nimeltään ”Horkka saa kyydin”. Sen voi lukea utopiana tai dystopiana mutta luen sen mielelläni matkana kohti parempaa. Siinä Horkka saa robottiautolla kyydin viimeisimpien kokemustensa kautta kohti tuntematonta. ”Pois pois kuin kaikki entinen olisi jo kadonnut ja alkaisivat uudet vaiheet eikä mikään enää toistuisi”. Mutta tulevaisuus, sehän on kiinni meistä.

Leena Krohn:n ”Näköisyys” on verrattoman hieno kirja. Siinä esitetyt kommentit tekoälystä ja sen sovellutuksista kannattaa lukea sillä ne ovat meidän tulevaisuuttamme.  kirja kuvaa hienosti myös ihmisten ulkoisen kuvan ja sisäisen olemuksen eroja ja Horkan kautta myös yksinäisen ihmisen arkea. Kirja on helppolukuinen mutta tärkeä.

Saul Bellow: "Augie Marchin kiemurat"

 

 

 

 

Saul Bellow: “Augie Marcn kiemurat”

Tammi, Keltainen kirjasto 1975

598 sivua

Englanninkielinen alkuteos “The Adventures of Augie March” (1953)

Suomentanut Kai Kaila

 

Monika Fagerholmin Kirja “Eristystila, kapinoivia naisia” palautti mieleen omaa nuoruuttani ja myös lukusan määrän kirjoja, jotka olivat itsellenikin merkityksellisiä 1970-luvulla. Yksi niistä oli Saul Bellowin ”Augie marchin kiemurat”. Fagerholmin kirjassa nuori tyttö, lempinimeltään Honecker, lukee kirja koko kesän. Ei ihme sillä kirja ei ole kaikkein helppolukuisempia ja myös kirjan koko kuusisataa sivua hyvin pientä tekstiä käännyttää helposti lukijan muualle. Ei kannattaisi, sillä kirja kyllä tempaa mukaansa ja panee ajattelemaan. Ei minullakaan kaikki melko tarkalleen 50-vuotta sitten lukemani kirjat pysy mielessä, saatikka tunnu vaikuttavilta.

Fagerholmin kirjan innoittamana otin kirjan uudelleen lukuun. Kirjahan kertoo nuorukaisesta nimeltä Augie March ja hänen kokemuksistaan etsiessään omaa polkua elämässään. Se miksi kirja vaikutti minuunkin niin voimakkaasti johtui tietysti siitä, että olin itsekin jonkin verran yli kaksikymppinen ja oikeastaan kaikki tulevan elämän suuntaviivat olivat vasta alullaan tai etsinnässä. Siksi uskoisin, että tämä kirja vetoaa vieläkin nuoriin, jotka hakevat omaa tietään.

Kirjassa on yksi tärkeä, ajasta riippumaton toteamus. Augie toteaa monissa kiemuroittensa vaiheissa, että hänen suurin ongelmansa on siinä, että hän ajelehtii tapahtumien mukana eikä osaa tarttua mihinkään. Etsiminen ja ajelehtinen ovat aivan eri asioita ja se tulisi muistaa, kun omaa tietään etsii.

Kirjan hienoimpia piirteitä on se, että siinä, Augien kiemuroiden kautta kuvataan elämän kokonaisuutta laajasti, niin rikkaiden kuin köyhienkin osalta ja Bellow on aina ihmisten puolella. Rikkaiden ja köyhien elämän ja arjen eroja kuvataankin paljon, sillä Augie liikkuu molemmissa elämänpiireissä. Ökyrikkaiden elämäntavan tyhjyys ja mitättömyys kuvataan kirjassa vastaansanomattomalla tavalla.

Kirjan kuvaama ajanjakso ulottu 1920-luvun loppupuolesta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kuvaus lamakaudesta on hieno ja minusta se tuo esille yhden suomalaisen ja amerikkalaisen yhteiskunnan merkittävän eron. Epäonnistumista liike-elämässä ja yrittämistä ei pidetä häpeänä vaan tilapäisenä epäonnistumisena, josta vielä noustaan. Tämä erohan nähdään vielä tälläkin hetkellä Suomen talouspolitiikassa. Hävetään velkaantumista ja velanottoa, kun niistä huolimatta pitäisi pyrkiä eteenpäin eikä vain sammuttaa valoja.

Rakkaus ja ystävyys ovat tietysti kirjassa olennaisia Augien elämään vaikuttavia asioita. Kirja kuvaa hienosti, miten rakkautta tai oikeastaan ”rakkautta” käytetään vaurastumisen välineenä tai kuinka ”rakkaus” äkkiä häviääkin, kun rahat loppuvat. Augie etsii oikeaa rakkautta mutta hänen osaltaan käy niin, että rakkaus kuihtuu, kun yhteistä arkea ei enää ole.

En kerro kirjan juonesta enempää mutta Augien kautta siinä kuvataan etsimistä ja huolimatta siitä. että tuntuu kuin ei olisikaan löytänyt etsimäänsä. Se on kuitenkin siellä. Kirjan loppulauseet ovat kuvaavia:

”Kenties olen epäonnistunut tällaisena yrittäjänä. Luultavasti myös Kolumbus uskoi epäonnistuneensa, kun hänet palautettiin kotimaahan kahleissa. Mikä kuitenkaan ei todistanut, että Amerikkaa ei ollut olemassa.”

Saul Bellow:n kirja ”Augie Marchin kiemurat” on hieno ja vaikuttava kirja nuoren Augien elämästä ja oman tiensä etsimisestä mutta samalla se on kuvaus Yhdysvaltojen yhteiskunnan muutoksista ja elämästä siellä, lamavuosista sotien jälkeiseen aikaan. Ja tuo kuvaus kerrotaan arjen ja ihmisten kautta. Luin kirjan ensimmäisen kerran melko tarkalleen 50 vuotta sitten eikä sen vaikuttavuus ole minnekään hävinnyt.

Sivupiiri: "Polku"

 

 

 

Sivupiiri: ”Polku”, novelleja, jotka vievät perille – tai ainakin matkalle

BoD, Books on Demand 2025

Julkaisija Sivupiiri Porvoo

196 sivua

Kirjoittajat: A. Lund, Eija Seppänen, Erika Lanz, Hanna Oittinen, Heidi Krogerus, Irma Jäähavu, Jussi Jääskeläinen, Mari Pajas, Marianne Hynninen, Nina Nybacka-Salmela, Nora Helsinki, Pauliina Tammilaakso, Riikka Anttila, Sanelma Vainio

Kansi: Nora Helsinki ja Jussi Jääskeläinen

 

Sivupiiri on porvoolainen kirjoittajaryhmä, joka on julkaissut kolme novellikokoelma ”Marras” (2023), ”Silta” (2024) ja uusin ”Polku” (2025). Kirjoittajaryhmäläisiä yhdistää rakkaus kirjallisuuteen ja halu kokeilla omia kykyjään kirjallisuuden saralla.  Ryhmäläiset haastavat itseään ja toisiaan eteenpäin ja sitä tukee ryhmäläisten erilainen tausta niin ammatillisen kuin taiteellisenkin suuntautumisen osalta. Ryhmän julkaisemat teokset ovat kaikki olleet kiinnostavia, omaperäisiä ja hyviä. Tällainen työskentelytapa ja työympäristö on olennainen tuki kirjailijan uralle aikoville. Tästäkin ryhmästä tuolle tielle etenee vielä useita.

Uusin teos ”Polku” on erinomainen, yllättävä ja ajatuksia herättävä. Toivoisin sen löytyvän monen kirjallisuuden harrastajan lukulistalta. Kirja sisältää tarinoita niin fyysisen polun varrelta, kokemuksia, havaintoja ja ajatuksia. Ne kertovat myös ratkaisuista, joilla elämän suunta muuttuu, valitaan uusi polku ja elämäntapa, haarautuvista poluista ja tilanteista kun mikään ei ole entisensä.

Kirja alkaa Nora Helsingin novellilla ”Jättiläinen”.  Teksti on uskomattoman kaunista ja siinä yhdistyvät elämän tarjoamat kokemukset, tunteet, luonnon kauneus ja omat kuvitelmat yhdeksi todellisuudeksi, johon ne kaikki mahtuvat. Novelli on myös aikamatka nuoruudesta aikuisuuteen, jossa aiemmat kokemukset ja kaiken kattava toivo vie elämää eteenpäin. Lukukokemus oli rauhoittava ja kaunis.

Irma Jäähavun novelli ”Tuudi frudi” on uskomattoman aidon tuntuinen kuvaus teiniperheen arjesta, joskus minun nuoruuteni jälkimainingeissa.  Minusta siinä irvaillaan vanhemmille, jotka jo silloinkin olivat valovuosia nuorison kokemusmaailmaa perässä. Vanhemmat eivät ole näkevinään todellisuutta, jonka nuoriso on tajunnut jo ajat sitten. Tämän minun tulkintani lisäksi tarina on luonteva ja hauska.

Marianne Hynnisellä on kirjassa kolme hienoa novellia, jotka kaikki ovat hyvin erilaisia. Ne ovat upeasti kirjoitettuja ja yksittäisten tarinoiden lisäksi ne vievät lukijan ajatukset laajempiin kokonaisuuksiin.

Ensimmäinen novelli on nimeltään ”Ei mitään puhuttavaa”. Se kuvaa metsästysonnettomuuden vaikutuksia nuoreen ja vanhempaan ihmiseen.  Nuori kokee aitoa syyllisyyttä ja tuskaa, kun taas vanhemman tavoitteena on peitellä tapahtunutta. Tämä ero luo tarinalle jännitteen, mutta pakottaa myös lukijan ajattelemaan sitä, mikä ja millainen on se kehitys, joka muuttaa ihmisen ajattelua ja tapaa kokea asioita noin erilaisella tavalla.

Toinen novelli on ”Kevon kutkutus”. Se on kerrassaan upea kuvaus patikkaretkestä Lapin maisemissa. Kerronnassa yhdistyvät hienosti Lapin luonnon kuvaus ja patikoinnin synnyttämät ja myös arjesta mukaan tulleet ajatukset. Kun patikointiin liittyy miespuolinen seuralainen, koskettelevat ajatukset myös parisuhteeseen liittyviä ongelmia. Retken kokemukset ja patikkaretkestä johtuva elämän aitous osittavat novellissa selvästi Tinder-tyyppisten palvelujen keinotekoisuuden ja onttouden. Näiden asioiden pohtiminen patikkaretken kautta on erinomainen idea ja se toimii. Väkisinkin tästä novellista tuli mieleen Saul Bellow:n kirja ”Augie Marchin kiemurat” (Tammi 1975), jossa Augien ja Thean rakkaus kuolee, kun arjen elämän yhteys katoaa.

Kolmas novelli ”Pirtupolku” on kirjan ehdottomia helmiä. Kiinnostavasti ja hauskasti kirjoitettu ja historiallisesti tarkka kuvaus pirtukaupasta. Lähinnä pirtun jakeluun liittyvistä taustatekijöistä.  Novellin alussa paikkakunnan opettajana toimiva ja raittiusyhdistyksessä toimiva nuori nainen joutuu korvaamaan sairastunutta isäänsä jakelijana. Isä on hankkinut rahaa mm. lastensa kouluttamiseen jakamalla pirtua. Toiminnan kuvaus on historiallisesti tarkkaa pukuja ja pirtuastioita myöten. Se kertoo pirtukaupan taloudellisesta merkityksestä ja siitä, miten asiakkaina oli niin herroja kuin narrejakin. Nautinnollista tekstiä ja mukana on vielä hieno tietoisku kieltolaista sen kumoamisesta.

Pirtukaupasta kiinnostuneille voin suositella myös Kari Wikholmin kirjaa ”Pirtun tie, Rutt 96” (BoD. 2021). Myös se kertoo vähän toisenlaisen tarinan pirtukaupasta Tammisaaren alueella.

Hanna Oittisen ”En tästä itseäni millään irti saa” on nerokkaasti laadittu teksti suomalaisten iskelmien sanoituksista. Teksti tukee hienosti kirjan polku-teemaa ja toisaalta kuvaa myös suomalaisten kaihoutta ja luontosuhdetta. Monet tekstin lauseet jäävät mieleen soimaan.

Hanna Oittisen toinen novelli ”Dilemma” on minusta enemmänkin kokeilu, jossa kokeillaan miten teksti ajoittain jakaantuu kahdeksi ja välillä ja lopussa taas yhdistyy samaksi. Kirjassa kokeilu onnistuu hienosti ja kuvaa, miten saman tapahtuman tai ilmiön käsittely ja vaikutukset voivat erota toisistaan. Lähes kaikista asioista saamme ristiriitaisia tietoja, ja tulkinnat näistä asioista alkavat kulkea omia polkujaan. Tuota menettelytapaa kannattaisi jokaisen kokeilla omassa elämässäkin, sillä se paljastaa niin asioista kuin osallistujistakin uusia puolia. Se onnistuu hankkimalla asioista monipuolista tietoa eri lähteistä.  Kiitän ideasta ja varastan sen käyttöön tarpeen mukaan. Tietysti salaa.

Pauliina Tammilaakson ”Askel” on runomuotoinen kuvaus niistä havainnoista ja tunnelmista, joita syntyy liikkuessa luonnossa. Monet säkeet ovat oikeastaan aforismeja ja lainaan tähän yhden säkeen:

”Vierelleni astuu askel

Ei oma ei vieras,

         vain varjo”

Luin runon mielelläni juuri säkeittäin. Silloin sen pystyi parhaiten yhdistämään omiin kokemuksiin ja kokemaan luonnossa liikkumisen tunnelman.

Eija Seppäsen ”Hiljaisuuden retriitti” on kerrassaan riemastuttava tarina, vaikka kaikki tapahtumat ovat aivan muuta kuin päähenkilön haaveilema hiljaisuuden retriitti. Mutta juuri tästä ristiriidasta nouseekin se kaikkein tärkein eli lopputoteamus:

”Opin että rakastan hiljaisuutta ja rauhaa vain pieninä annoksina”

Ja esiintyyhän tarinassa myös Mikko, K-kauppias Mikkelistä. Moneen ehtivä. Vieläkin hykertelen, kun muistelen tarinaa.

Riikka Anttilan ”Pullakahvit” tarinaa voisi hyvin kutsua pullantuoksuiseksi. Ja sellainen se onkin, hyvin sympaattinen ja lämminhenkinen, mutta tarinan takaa löytyy myös yksinäisyys. Yksinäisyyttä kokevat uskomattoman monet ihmiset, kun läheiset katoavat ympäriltä. Vanhemmat kuolevat ja nuoremmilla ei ole aikaa pitää yhteyttä. Riitojen tai väärinkäsitysten takia tärkeätkin suhteet katkeavat. Yksinäisyyttä on vaikea tunnustaa, eikä sitä tunnisteta. Tämä on teksti, joka panee kauniilla tavalla ajattelemaan. Kiitos siitä.

Jussi Jääskeläisen ”Virkistävä virta” on tavallaan tilinteko eletystä elämästä. Teksti on tärkeä, koska siinä esitetyt ajatukset pitäisi ajatella ennen kuin on liian myöhäistä. Tekstissä on kohta, jonka haluan lainata tähän:

”...Olin ollut äärimmäisen rohkea tekemään pahaa, mutta todellista rohkeutta näyttää rakkautta minulla ei ollut. Ja mitä enemmän olin kuunnellut narrin säveliä sitä syvemmälle olin kätkenyt tuon pojan. Ja sitä suurempi tyhjyys oli vallannut minut.”

Oliko novellin loppu kuitenkin enemmän luovuttamista kuin muutosta? Tätä jäin miettimään. Ajattelemaan teksti pakottaa.

Sanelma Vainion ”Pesä” on novelli, joka koskettaa tällä hetkellä kasvavaa määrää ihmisiä. Synnyinkoti on kaukana. Usein tyhjillään ja se lähinnä vain aiheuttaa kustannuksia. Harvalla on niin onnellinen tilanne kuin minulla, joka sisarusteni kanssa pidämme synnyinkotimme asuttavana ja yhteisenä kokoontumispaikkana. Novelli kertoo siitä yleisemmästä vaihtoehdosta: koti, jossa on kasvanut ja josta on elämän varhaisimmat muistot, täytyy jättää. Voisiko tuota kaipausta rauhoittaa edes ajatus, että se jää edes kodiksi hiiriperheelle. ja riittääkö unohtamiseen, kun tuuli peittää jalanjäljet joskus niin tärkeällä kotitiellä. Haikean kaunis tarina.

A.Lund:n ”Kirje” on hurmaava hienosti kirjoitettu tarina. Jos jostakin elokuvasta haluaisin lukea selityksen, haluaisin tehdä sen juuri tämänlaisesta tekstistä. Teksti rakentuu kuviteltuun tapaamiseen ”Postimies soittaa aina kahdesti” päähenkilön Jessica Langen kanssa, jolla on suomalaisia sukujuuria. Kirjoittaja keskustelee tekstissä Jessica Langen esittämän Coran kanssa ja tämä keskustelu selvittää minulle elokuvan juonta paremmin, kuin itse olen siitä useammallakaan katselukerralla saanut selville. Kiinnostava ja hieno kirjoitus.

Erika Lanzilla on kirjassa kaksi hyvin erilaista tarinaa. ”Toinen risteys” edustaa lähinnä kauhugenreä ja on siitä pitäville hyvin omaperäinen ja hienosti kirjoitettu. Pidin erityisesti siinä olevasta kilpailun ja ystävyyden välisten suhteiden tasapainoilusta mutta muuten kauhuelementti on minulle liikaa. Se on kuitenkin taitavaa ja intensiivistä tekstiä.

Toinen novelli ”Kahvista ja tarinoista” on sen sijaan yksi kirjan helmistä. Jokainen kirjoista ja kirjoittamisesta pitävä rakastuu siihen ja tunnistaa siitä itsensä. Lainaan tähän pätkän:

”Tarina syntyy pala palalta. Olen kirjoittanut ideoita ylös. Suttaan, kirjoitan uudelleen, ja suttaan taas. Piirrän nuolia henkilöiden välille. Joko yksi- tai kaksisuuntaisia. Kirjoitan lyhyitä selitteitä. Karttoja, pohjapiirustuksia, aikajanoja. Koneella kirjoitettuja tulostettuja sivuja on kiinnitetty klemmarilla vihkon sivujen väliin. Käsialani on aina ollut suttuinen, ja se on sitä edelleen. Hymyilen itsekseni, kun lasken kuulakärkikynän pöydälle ja hörppään jäähtynyttä kahvia.”

Tuossa tekstissä on ”hymyilen” tärkeintä ja minusta koko novelli on mitä mahtavin teksti kaikille niille, jotka haluavat purkaa luovuuttaan kirjoittamalla. Ja tärkein lause on vielä tulossa:

”Hän haluaa kirjoittaa. Ja niin hän tekee.”

Kiitos tästä novellista, kirjoitan ja hörppään kuksasta jo jäähtynyttä kahvia.

Heidi Krogeruksen novelli ”Syvässä virrassa” on myös yksi tämän kokoelman helmistä. Teksti on uskomattoman intensiivistä ja pitää lukijan otteessaan. Minä luin tekstin henkeä pidätellen. En pidä kauhuun perustuvista teksteistä, mutta tässä intensiivisyys rakentui enemmän yllätyksellisyyden ja tuntemattoman varaan. Sitä tasapainotti sopivalla tavalla myös hyvä ja toivo ja mahdollisuus. Intensiivisyys muodostui enemmänkin siitä, miten teksti vaikutti tunteisiin ja sitä on vaikea selittää. Sen salaisuus on kirjoittajan taidossa. Olisin vain kaivannut jotenkin selvempää ja onnellista loppuratkaisua, jotta intensiivinen lukukokemus lukijalta purkautuisi helpotuksen huokaukseen. Toivo, jota höyhen kuvaa ei minulle aivan riittänyt. Kerrassaan hieno teksti. Se tuntuu vieläkin mielessä, kun sitä ajattelen.

Nina Nybacka-Salmelan novelli ”Täällä ei lasketa” on mukavan yllätyksellinen ja kuvaa oikeastaan itseriittoisen ja taloudellisesti hyvin toimeentulevan ihmisen törmäämistä sellaisen elämän todellisuuteen, jossa ei selviäisi yksin rahan ja aseman turvin. Tässä elämässä todellakin liian monien pitäisi joutua oravien syötettäväksi, jotta todellisuus tulisi näkyviin. Novellissa niin käy ja siitä olen iloinen. Kiitos hienosta ideasta kuvata maailman ilmiöitä.

Mari Pajas: ”Camino”. Novelli muodostuu päiväkirjamerkinnöistä Camino de Santiagon pyhiinvaellusreitin kulkemisen ajalta. Merkinnät ovat hyvin kiteytettyjä ja päivittäisiä ja kuvaavat hienosti niitä ajatuksia, joita matkan aikana tulee pohdittua. Merkinnöistä käy hyvin selville miksi tuollaista reittiä kutsutaan pyhiinvaellusreitiksi, sillä pitkän kävelymatkan aikana oman elämän kysymykset tulevat tarkasti punnittua ja usein myös löydettyä ratkaisut niihin. Minusta tämä novelli antaa myös lukijalle uudenlaisia eväitä ratkaista omia ongelmiaan. Kiitos siitä.

Sivupiiri kirjoittajaryhmän uusin novellikokoelma ”Polku” on elämänmakuista ja hienoa luettavaa. Kirjan teemana on ”Polku”, joka teksteissä merkitsee luonnossa liikkumiseen liittyviä kokemuksia tai elämänpolun kokemuksia tai muutoksia siinä. Novellit ovat hienosti kirjoitettuja ja yllättäviä ja aihepiiri koskettaa jokaista. Tämä kirja oli todella nautinnollinen lukukokemus.