Riitta Jalonen: ”Henkivakuutus”

 

Riitta Jalonen: ”Henkivakuutus”

Tammi 2026

138 sivua

 

Hyvin usein jo muutamien sivujen jälkeen lukija, tai ainakin minä, jollakin tavalla aistii kirjan tunnelman. Riitta Jalosen kirjan osalta minulle tuli kirjasta mieleen sana lempeä. Tuo tunnelma säilyi koko kirjan ajan, vaikka kaikki tapahtumat eivät suinkaan olleet lempeitä mutta siitä huolimatta tapa katsoa maailmaa, ihmisiä, erilaisuutta huokui lämpöä ja ulottui myös lukijan rintaan. Kaiken kruunasi kirjan lopussa äidin toteamus ”Viekää tämä hellyys eteenpäin”. Sen Riitta Jalonen todella tekee. Kirja on mieltä lämmittävä lukukokemus.

”Henkivakuutus” on kirja muistoista tähänastisen elämän pituiselta matkalta. Äärettömän hienosti kirjoitettuna, ei suinkaan aikajanalle jaoteltuna, vaan niin kuin muistot putkahtavat esiin eli erilaisten tapahtumien, esineiden tai hetkellisten kokemusten kautta. Tämä kirjoitustapa tekee hetket eläviksi ja yksi lause saattaa viedä lukijan omiin muistoihin tai johtaa lukijan omiin ajatuksiin ja kokemuksiin. Esimerkiksi oheinen teksti, jolle on varattu kokonainen sivu: ”Hoivakodista soitetaan; ”Pääsetkö tulemaan niin pian kuin voit.””, on varmasti monelle tuttu. Minut se pakotti panemaan kirjan hetkeksi sivuun silmiin tuli usean sivun verran muistoja, kauniita ja lempeitä, omasta elämästäni.

Elämä saattaa erityisesti lapsena olla pelottavaa ja arvaamatontakin. Siksi kirjan tarina henkivakuutuskellosta toi mieleen ajan, jolloin pienikin turva tai varmuus lohdutti hetkillä, jolloin ei itsellä ollut keinoa selviytyä. Rahan päivittäinen syöttäminen toi varmuutta ja isän kyky saada kello käyntiin pelasti elämän. Tällaisista hetkistä meidän elämämme koostuu.

Kirja kertoo myös elinikäisestä ystävyydestä, niiden katkeamisista ja pienistä esineistä, jotka palauttavat asioita mieleen. Arjesta, mm pihakuusen kaadosta, joka johdattaa ajatuksia menneeseen mutta myös tulevaisuuteen. Olen itse ajatellut, ettei tulevaisuutta, ainakaan näin eläkeläisenä, kannata liiallisella suunnittelulla rajoittaa, vaan uskoa elämän ohjaukseen, mutta ei siihenkään liikaa.

Riitta Jalonen on syntynyt Outokummussa osoitteessa Pekkalantie 22. Hänen syntymänsä aikaan kotini oli tuosta osoitteesta parin kilometrin päässä ja olin aloittelemassa opintietä Kalattoman kansakoulussa. Ehkä lapsuuden kotipaikkojen läheisyys on tuonut hänen kirjansakin niin kotoisen tuntuisiksi. Ainakin ne sellaisia ovat.

Blogiini liitin kuvan, jossa on toisaalta kirjan ”Henkivakuutus” kansi ja vasemmalla puolella sisäkannen kuva Riitta Jalosen ensimmäisestä romaanista ”Enkeliyöt” (Gummerus 1990). ”Enkeliyöt” kirjan kuvassa näkyy päättäväinen ilme mutta myös hienoinen hymy, joka mm. ”Henkivakuutus” kirjan kansipaperin kuvassa on vapautuneen iloinen.  Liitin kuvan blogiin, sillä ”Henkivakuutus” on myös kirja siitä, ettei luovuudesta voi luopua. Kirjoittaminen on tapa ilmaista itseään ja tulee väkisinkin esille ja meidän lukijoiden onneksi se tekee sen nyt tässä kirjassa.

Riitta Jalosen kirjassa ”Henkivakuutus” hänen äitinsä sanoo ”Viekää tämä hellyys eteenpäin”. Minä käytän kirjasta sanaa lempeä mutta se tarkoitta kyllä samaa kuin äidin tarkoittama hyvyys. Kirjassa vaikeatkin muistot kerrotaan lempeästi ja ymmärtävästi. Muistot putkahtavat esiin arjen tilanteista, esineistä, tavoista ja synnyttävät ajatuksia ja luovuutta ja vievät myös lukijaa omiin muistoihinsa. Kaunis ja ajatuksia herättävä ja muistoihin vievä teos. Äidin korosta hellyys kulkee eteenpäin. Kiitos kirjasta Riitta Jalonen.

Voltaire: ”Candide”

 

 

 

 

Voltaire: ”Candide”

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1953

157 sivua +Selityksiä 2 sivua

Suomentanut J. A. Hollo, joka on myös laatinut erinomaisen esipuheen

Alkuperäisteos ”Candide” ilmestyi 1759

 

Voltairen ”Candiden” ilmestymisestä on kulunut reippaat 250 vuotta, silti sitä lukiessa tuli mieleen, että samantapainen kirja olisi tarpeen nykyisinkin. Sillä vaikka tarina kertoo Westfalenissa sijaitsevassa linnassa eläneen ja sieltä poispotkitun nuorukaisen, Candiden, ja hänen rakastettunsa Kunigunden tarinan, jota voidaan pitää liioiteltuna ja vähintäänkin epäuskottavana, sitovat heidän kokemuksensa lukijan ajatukset ympäröivään todellisuuteen ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Kirjain tärkein anti onkin siinä, että konkreettisten esimerkkien ja kokemusten kautta yritetään arvioida erilaisten filosofisten suuntausten oikeellisuutta ja soveltuvuutta todellisuuden tapahtumiin. Ja noita tapahtumiahan riittää: kansakuntien välisistä sodista, joukkoraiskauksiin, orjuuteen, jesuiittojen vallankäyttöön, inkvisitioon, mielivaltaisiin oikeudenkäynteihin, erilaisiin kuolemantuomioihin, orjuuteen ryöstöihin ja omaisuuden varastamisiin, merirosvoukseen jne.

Voltaire asettaa pääasiassa vertailtaviksi yltiöoptimistista maailmankatsomuksen, jota edusti hänen aikanaan Alexander Pope ja kirjassa niin Candiden kuin Kunigundenkin opettaja Pangloss. Sen vastapainona on Jonathan Swifin äärimmäinen pessimismi, jota kirjassa edustaa ranskalainen Martin. Kirjan äärimmäisten tapahtumien yhteydessä joku nostaa aina esille kysymyksen siitä, vastasiko kyseinen tilanne filosofisia periaatteita.

Kirjan tapahtumat eivät tietenkään ole kummankaan pääfilosofian mukaisia, joten jossakin vaiheessa esille nousee myös manikealaisuus. Manikealaisuus oli Voltairen aikana jo käytännössä tukahdutettu, joten valitettavasti sitä ei mainintaa lukuun ottamatta juuri käsitellä. Manikealaisuus on kuitenkin mielenkiintoinen ja ihmisläheinen maailmankatsomus, joten jos se kiinnostaa siitä löytyy hieno kirja, Amin Maalouf: ”Valon puutarhat” (Gummerus 2014). Voltaire löytää kuitenkin kirjan ihanneyhteiskunnan Eldoradosta. Se on vuorten kätkemä ja luokseen pääsemätön alue Inkojen muinaisessa Etelä-Amerikassa. Se kuvaa saavuttamatonta ihannetta.

Varsinaisia tapahtumia ja Candiden ja Kunigunden ja heidän seuralaistensa kokemuksia en tässä esittele mutta takaan, että tapahtumia riittää pitämään lukijan mielenkiintoa yllä.

Kirjan Loppu on Voltairen tapaiselle satiirikolle varsin lepsu mutta lukijaa kovastikin tyydyttävä. Omaisuuksien kadottua ihmiset voivat tukeutua vain toisiinsa ja jättää viisastelut taakseen:

” -Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi.

Pienen yhteisön kaikki jäsenet hyväksyivät tämän kiitettävän suunnitelman; jokainen ryhtyi käyttämään kykyjänsä. Kunigunde oli kieltämättä varsin ruma, mutta hänestä tuli mainio sokerileipuri. Paquette harjoitti koruompelua ja vanha nainen huolehti liinavaatteista. Veli Girofléekin osoittautui hyödylliseksi muiden ohella; hänestä tuli erittäin hyvä puuseppä, vieläpä kunnon ihminenkin.”

Vain Pangloss yritti ajoittain tarjota optimismiaan ja kääntää kaikki koettelemukset hyväksi mutta siihen Candide totesi vain: ”Hyvin sanottu, mutta meidän pitää viljellä puutarhaamme”.

Voltairen ”Candide” on yli250 vuotta vanha teos mutta edelleenkin yllättävän ajankohtainen. Ja kun kirjassa arvioidaan niitä aatteita, jotka ohjaavat yhteiskuntaa ja joilla elämäntapahtumia arvioidaan niin mihinkä kirja siitä vanhenisi. Aatteiden nimet kyllä voivat vaihtua. Myös Candiden ja Kunigunden kokemukset ovat arkipäivää aina jossakin päin maailmaa. Voisinkin sanoa, että tarttukaa tähän ajankohtaiseen kirjaan.

Shō Ishida: ”Lääkkeeksi määrätään kissa”

 

 

Shō Ishida: ”Lääkkeeksi määrätään kissa”

Gummerus 2026

286 sivua

Japaninkielinen alkuteos ”NEKO WO SHOHO ITASHIMASU” (2023)

Suomentanut Raisa Porrasmaa

 

Shō Ishidan kirja ”Lääkkeeksi määrätään kissa” sopisi hyvin kirjahyllyyn ”Kodin suuren lääkärikirjan” viereen.  Tai ehkä sittenkin Rautavaaran luontaislääkkeitä käsittelevän kirjan viereen. Näin siksi, että vaikka jokainen kissanomista huomaa päivittäin kissan vaikutuksen omaan elämäänsä, ei useinkaan osata arvioida kissan aiheuttamien ilojen ja surujen ja oikeastaan pelkän läsnäolonkin vaikutuksia mielialaan, omaan hyvinvointiin ja arjen toimintoihin. Vaikka kaikki kissanomistajat pystyvät kertomaan uskomattomaan määrä hauskoja tai äärettömän kiukun synnyttämiä tapahtumia, havainnot jäävät usein siihen.  Ishidan kirja menee tästä eteenpäin ja kertoo miten nuo tapahtumat vaikuttavat kissan omistajan ja hänen läheistensä elämään.

Kirjan keskipisteenä on epämääräinen ”mielenterveysklinikka”, jonne on vaikea löytää, jonka ulko-ovea on vaikea saada auki, ja jota ylläpitävät helposti nukahtava lääkäri ja kaunis mutta hyvin kylmäkiskoinen hoitaja. Lääkärillä on kaikille potilaille vain yksi hoitokeino, hänelle annetaan kissa. Kissan rotu ja luonne tosin vaihtelevat tapauksen mukaan. Kissarodut ja niiden hoito-ohjeet esitellään mukana tulevassa ”reseptissä”. Suomentajalle kiitos siitä, että hän on lisännyt yhden kissarodun tietojen oheen maininnan, ettei kyseistä rotua hyväksytä Suomessa.

Kirjassa on viisi lukua ja jokainen luku esittelee yhden tai kaksi kissaa ja henkilön ongelmineen. Ishida kirjoittaa uskomattoman lempeästi ja ymmärtävästi ihmisitä ongelmineen ja antaa eläinten vaikuttaa taustalla omine piirteineen ja ominaisuuksineen. Kissat eivät ole aktiivisia hoitajia, vaan pääasiassa niiden vaikutus tulee siitä, että ihmiset joutuvat ottamaan sen huomioon ja muuttamaan omaa toimintaansa. Hoidettavilla ihmisillä on aivan tyypillisiä ongelmia. Vaikeuksia työpaikalla, joka on ”hikipaja”, lapsella ongelmia koulussa, vanhemman ja lapsen suhde ei ole kunnossa, yksinäisyyttä, vaikeuksia kiittää ja tukea alaisiaan ja yleensäkin vaikeuksia ihmissuhteissa. Kirjassakin on perheissä käynyt niin, että vuosien kuluessa ei enää tunnu löytyvän yhteisiä keskustelunaiheita tai harrastuksia. lapset tuntuvat kasvavan ulos yhteisöstä, eikä ongelmiin löydetä ratkaisua. Kirja kertoo hienosti, kuinka kissa pelkällä olemassaolollaan voi muuttaa kaiken. On yhteinen kohde, jota helliä ja jonka suosiosta kilpaillaan. Tämänhän kaikki ymmärtävät mutta missä ovat meidän kissareseptimme.

En kerro kirjan sisällöstä enempää sillä, vaikka kissojen vaikutus ihmisten elämään onkin pääosassa, on kirja toki paljon muutakin. Se antaa kuvan japanilaisten arjesta, kissojen hoidon tilanteesta ja vähän myös Kiotosta. Kääntäjälle, Raisa Porrasmaa, myös erikoiskiitos sillä on onni, että kielitaitoisten ihmisten ansiosta meille on viimevuosia tullut paljonkin uutta japanilaista kirjallisuutta, joka on hyvin korkeatasoista ja omaleimaista.

Shō Ishidan kirja ”Lääkkeeksi määrätään kissa” on mielettömän oikeaan osunut, lempeä ja hymyilyttävän upea tarina siitä, miten kissa voi vaikuttaa ihmiseen ja hänen ympäristöönsä. Olemme toki kaikki huomanneet kissan tekoset mutta emme sitä, miten kissa pelkällä olemassaolollaan vaikutta meidän mieleemme ja arkeemme. Onneksi on tämä kirja ja kissat.

Niina Niskanen: Harakanmuna (Palvelijattaret-sarja)

 

 

 

 

Niina Niskanen: Harakanmuna  (Palvelijattaret-sarja)

Otava 2026

470 sivua

 

Niina Niskasen kirja ”Harakanmuna” on kiinnostava ja tärkeä ajankuva 1900-luvun alun Suomesta ja kaupunkiin töihin tai työtä etsimään tulleiden nuorten tyttöjen ja naisten kohtalosta. He joutuvat usein lähes orjan asemaan ja monella tapaa hyväksikäytettäviksi. Miina Sillanpää perusti 1800-luvun loppupuolella palvelijataryhdistyksen, jonka tavoitteena oli turvata näiden naisten asemaa. Helsinkiin yhdistys sai omaan kiinteistöön perustetun Palvelijatarkodin 1915, joka tarjosi suojapaikan naisille. Aiemmin toiminta oli tapahtunut vuokratiloissa. Tästä kodista kirjan päähenkilötkin Milda (Amilda) ja Lelu (Ellida) löytävät ensimmäisen turvapaikan saavuttuaan Helsinkiin.

Kirjassa kuvataan uskomattoman kauniisti ja herkästi sitä tuskaa, yksinäisyyttä ja ikävää mitä palvelijattariksi tai piioiksi joutuneet usein tunsivat, vaikka fyysinen kohtelu olisikin ollut siedettävää, oli elämä hyvin rajattua mm. miehiä ei saanut tavata ja omaa aikaa oli niukasti.  Niina Niskanen kirjoittaa uskomattoman kauniisti Lelun pientä vapaahetkeä ja hänen tunteitaan näinä pieninä hetkinä omaa aikaa. Lainaan tähän siitä pätkän.:

”Illalla minulla on vapaat tunnit ja vaihdan nopeasti oman mekon ja huivin ja menen alas kadulle hengittämään sitä että ei tarvitse pelätä. Venytän selän ihan suoraksi ja pään pystyyn ja hypin vähän heti kun talo on kadonnut näkyvistä. Hartiat laskeutuvat korvista aukean ja rusahtelen, ja vähän itkuakin uskaltaa ulos.”

Yksinäisyys tuo ihmisille joskus mielikuvitusystävän tai hahmon, joka nousee esille niin ongelmatilanteissa kuin onnenhetkissäkin. Lelulla se on harakka ja tarinassa harakan esiintyminen antaa aina myös sisältöä tarinaan.

Kirjan tapahtumat etenevät hienosti kahden erilaisen näkökulman kautta, kun Mildan ja Lelun tarinat vuorottelevat. Milda on kirjan alussa 16-vuotias ja luonteeltaan määrätietoinen ja itsekäskin ja ennen kaikkea peloton ja omanarvontuntoinen. Lelu on kirjan alussa 12-vuotian ja elää niin arjen ankaruuden kuin lapsen unelmienkin kautta ja kokee raskaimmin niin lapseen kohdistuvan väkivallan ja orjatyövoiman muodot. Nämä henkilöiden tarinat ovat kiinnostavia mutta niiden kautta avautuvat paljon tärkeämmät asiat.

Kirja on kuvaus elämästä ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Helsingissä ja ennen kaikkea naisen, erityisesti työläisnaisen, asemasta tuolloisessa yhteiskunnassa. Hieno kuvaus luokkaeroista ja niiden näkymisestä arjessa ja työssä. Luokkaeroista, joiden ylittäminen oli mahdollista vain lapsille ja rakkaudelle mutta usein niillekin vain hetkellisesti. Seksuaalisen heräämisensä kautta Lelu kokee tämänkin tosiasian karvaasti.

Kun puhutaan työväen riistämisestä, yhdistetään se usein miespuolisiin työntekijöihin. Tämä kirja on äärettömän merkittävä siksi, että se tuo selkeästi ja palvelijattarien arkea kuvaamalla selkeästi esille sen sorron, vapauden rajoittamisen ja jopa orjatyöksi verrattavan työkuorman, jota palvelijattaret joutuivat kokemaan. Kirja kuvaa tuota palvelijattarien työtä aidosti Lelun ja Mildan kautta. Menestyminen työssä oli usein kiinni keinottelusta, työnantajien salaisuuksien paljastumisesta ja häikäilemättömyydestä.

Palvelijattarien elämän ohella kirjassa kuvataan myös laajemmin tuon ajan helsinkiläistä yhteiskuntaa ensimmäisen maailmansodan aikaan; asunnottomuutta, työttömyyttä, jonotusta ja yleisemminkin elintarvikepulaa, joka ei näkynyt varakkaampien ruokapöydässä mutta kyllä palvelijattarien aterioissa.

Kansalaissodan pyörteet tempasivat ihmisiä ja erityisesti sorrettuja mukaansa ja veivät myös Lelun punakaartiin. Milda koki kansalaissodan sivuvaikutuksia maalla katkeralla tavalla. En puutu tähän enemmän, sillä kirjan loppuessa ei kansalaisota ole vielä päättynyt ja asioiden jälkipuinti on vielä edessä. Siihen palataan varmaan seuraavassa kirjassa.

Kirjan kiinnostavuutta lisäsi oma kokemukseni vuosien takaa. Ostin aikanaan antikvariaatista L. Onervan runokirjan ”Liesilauluja” (Otava 1916). Sen sisällä on irtopapereita, joihin joku oli kirjoittanut talteen Hilda Tihlän runoja. Niistä ensimmäinen runo on esitetty Palvelijatarkodin vihkiäisissä 19.9.1915. Runon nimi on ”Lastu” ja se kuvaa kodistaan pois lähteneen lapsen kohtaloa. Lainaan tähän yhden säkeistön, joka antaa äidille toivoa lapsen paremmasta tulevaisuudesta, jota mm. Palvelijatarkoti silloin tarjosi.

”…Täällä on sun lapsosesi/ täällä sydänkäpysesi / kera suuren uskonlauman /parissa valoisan joukon / Kulkee sinun lapsosesi / kohden uutta aikaa / kohden suurta ihmisyyttä / uuden ajan aseet käessä / uuden ajan aatteet yllä / silmissänsä voiton varmuus / sielussa jumalten tuli …”

Toivottavasti tämä kuvaa myös Mildan ja Lelun tulevaisuutta. Hilda Tihlästä saa tietoja googlettamalla. Ei hänenkään elämästään väriä puutu ja hienosti hän yhdistyy kirjan tarinaan.

Niina Niskasen kirja ”Harakanmuna” on koskettava, hieno ja ennen kaikkea tärkeä kirja. Se tuo näkyville sen sorron, väkivallan ja jopa orjatyön, jota maalta palvelijattaren tehtäviin tulleet nuoret tytöt ja jopa lapset joutuivat kokemaan. Luokkaerot olivat ylittämättömiä ja vapautta rajoitettiin. Kirjan Mildan ja Lelun kokemukset yhdistyvät hienosti ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan alun myllerrykseen ja antavat kuvan tuon ajan helsinkiläisestä yhteiskunnasta. Tärkeä kirja, joka kaikkien, erityisesti miesten pitäisi lukea.