Shō Ishida: ”Lääkkeeksi määrätään kissa”

 

 

Shō Ishida: ”Lääkkeeksi määrätään kissa”

Gummerus 2026

286 sivua

Japaninkielinen alkuteos ”NEKO WO SHOHO ITASHIMASU” (2023)

Suomentanut Raisa Porrasmaa

 

Shō Ishidan kirja ”Lääkkeeksi määrätään kissa” sopisi hyvin kirjahyllyyn ”Kodin suuren lääkärikirjan” viereen.  Tai ehkä sittenkin Rautavaaran luontaislääkkeitä käsittelevän kirjan viereen. Näin siksi, että vaikka jokainen kissanomista huomaa päivittäin kissan vaikutuksen omaan elämäänsä, ei useinkaan osata arvioida kissan aiheuttamien ilojen ja surujen ja oikeastaan pelkän läsnäolonkin vaikutuksia mielialaan, omaan hyvinvointiin ja arjen toimintoihin. Vaikka kaikki kissanomistajat pystyvät kertomaan uskomattomaan määrä hauskoja tai äärettömän kiukun synnyttämiä tapahtumia, havainnot jäävät usein siihen.  Ishidan kirja menee tästä eteenpäin ja kertoo miten nuo tapahtumat vaikuttavat kissan omistajan ja hänen läheistensä elämään.

Kirjan keskipisteenä on epämääräinen ”mielenterveysklinikka”, jonne on vaikea löytää, jonka ulko-ovea on vaikea saada auki, ja jota ylläpitävät helposti nukahtava lääkäri ja kaunis mutta hyvin kylmäkiskoinen hoitaja. Lääkärillä on kaikille potilaille vain yksi hoitokeino, hänelle annetaan kissa. Kissan rotu ja luonne tosin vaihtelevat tapauksen mukaan. Kissarodut ja niiden hoito-ohjeet esitellään mukana tulevassa ”reseptissä”. Suomentajalle kiitos siitä, että hän on lisännyt yhden kissarodun tietojen oheen maininnan, ettei kyseistä rotua hyväksytä Suomessa.

Kirjassa on viisi lukua ja jokainen luku esittelee yhden tai kaksi kissaa ja henkilön ongelmineen. Ishida kirjoittaa uskomattoman lempeästi ja ymmärtävästi ihmisitä ongelmineen ja antaa eläinten vaikuttaa taustalla omine piirteineen ja ominaisuuksineen. Kissat eivät ole aktiivisia hoitajia, vaan pääasiassa niiden vaikutus tulee siitä, että ihmiset joutuvat ottamaan sen huomioon ja muuttamaan omaa toimintaansa. Hoidettavilla ihmisillä on aivan tyypillisiä ongelmia. Vaikeuksia työpaikalla, joka on ”hikipaja”, lapsella ongelmia koulussa, vanhemman ja lapsen suhde ei ole kunnossa, yksinäisyyttä, vaikeuksia kiittää ja tukea alaisiaan ja yleensäkin vaikeuksia ihmissuhteissa. Kirjassakin on perheissä käynyt niin, että vuosien kuluessa ei enää tunnu löytyvän yhteisiä keskustelunaiheita tai harrastuksia. lapset tuntuvat kasvavan ulos yhteisöstä, eikä ongelmiin löydetä ratkaisua. Kirja kertoo hienosti, kuinka kissa pelkällä olemassaolollaan voi muuttaa kaiken. On yhteinen kohde, jota helliä ja jonka suosiosta kilpaillaan. Tämänhän kaikki ymmärtävät mutta missä ovat meidän kissareseptimme.

En kerro kirjan sisällöstä enempää sillä, vaikka kissojen vaikutus ihmisten elämään onkin pääosassa, on kirja toki paljon muutakin. Se antaa kuvan japanilaisten arjesta, kissojen hoidon tilanteesta ja vähän myös Kiotosta. Kääntäjälle, Raisa Porrasmaa, myös erikoiskiitos sillä on onni, että kielitaitoisten ihmisten ansiosta meille on viimevuosia tullut paljonkin uutta japanilaista kirjallisuutta, joka on hyvin korkeatasoista ja omaleimaista.

Shō Ishidan kirja ”Lääkkeeksi määrätään kissa” on mielettömän oikeaan osunut, lempeä ja hymyilyttävän upea tarina siitä, miten kissa voi vaikuttaa ihmiseen ja hänen ympäristöönsä. Olemme toki kaikki huomanneet kissan tekoset mutta emme sitä, miten kissa pelkällä olemassaolollaan vaikutta meidän mieleemme ja arkeemme. Onneksi on tämä kirja ja kissat.

Niina Niskanen: Harakanmuna (Palvelijattaret-sarja)

 

 

 

 

Niina Niskanen: Harakanmuna  (Palvelijattaret-sarja)

Otava 2026

470 sivua

 

Niina Niskasen kirja ”Harakanmuna” on kiinnostava ja tärkeä ajankuva 1900-luvun alun Suomesta ja kaupunkiin töihin tai työtä etsimään tulleiden nuorten tyttöjen ja naisten kohtalosta. He joutuvat usein lähes orjan asemaan ja monella tapaa hyväksikäytettäviksi. Miina Sillanpää perusti 1800-luvun loppupuolella palvelijataryhdistyksen, jonka tavoitteena oli turvata näiden naisten asemaa. Helsinkiin yhdistys sai omaan kiinteistöön perustetun Palvelijatarkodin 1915, joka tarjosi suojapaikan naisille. Aiemmin toiminta oli tapahtunut vuokratiloissa. Tästä kodista kirjan päähenkilötkin Milda (Amilda) ja Lelu (Ellida) löytävät ensimmäisen turvapaikan saavuttuaan Helsinkiin.

Kirjassa kuvataan uskomattoman kauniisti ja herkästi sitä tuskaa, yksinäisyyttä ja ikävää mitä palvelijattariksi tai piioiksi joutuneet usein tunsivat, vaikka fyysinen kohtelu olisikin ollut siedettävää, oli elämä hyvin rajattua mm. miehiä ei saanut tavata ja omaa aikaa oli niukasti.  Niina Niskanen kirjoittaa uskomattoman kauniisti Lelun pientä vapaahetkeä ja hänen tunteitaan näinä pieninä hetkinä omaa aikaa. Lainaan tähän siitä pätkän.:

”Illalla minulla on vapaat tunnit ja vaihdan nopeasti oman mekon ja huivin ja menen alas kadulle hengittämään sitä että ei tarvitse pelätä. Venytän selän ihan suoraksi ja pään pystyyn ja hypin vähän heti kun talo on kadonnut näkyvistä. Hartiat laskeutuvat korvista aukean ja rusahtelen, ja vähän itkuakin uskaltaa ulos.”

Yksinäisyys tuo ihmisille joskus mielikuvitusystävän tai hahmon, joka nousee esille niin ongelmatilanteissa kuin onnenhetkissäkin. Lelulla se on harakka ja tarinassa harakan esiintyminen antaa aina myös sisältöä tarinaan.

Kirjan tapahtumat etenevät hienosti kahden erilaisen näkökulman kautta, kun Mildan ja Lelun tarinat vuorottelevat. Milda on kirjan alussa 16-vuotias ja luonteeltaan määrätietoinen ja itsekäskin ja ennen kaikkea peloton ja omanarvontuntoinen. Lelu on kirjan alussa 12-vuotian ja elää niin arjen ankaruuden kuin lapsen unelmienkin kautta ja kokee raskaimmin niin lapseen kohdistuvan väkivallan ja orjatyövoiman muodot. Nämä henkilöiden tarinat ovat kiinnostavia mutta niiden kautta avautuvat paljon tärkeämmät asiat.

Kirja on kuvaus elämästä ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Helsingissä ja ennen kaikkea naisen, erityisesti työläisnaisen, asemasta tuolloisessa yhteiskunnassa. Hieno kuvaus luokkaeroista ja niiden näkymisestä arjessa ja työssä. Luokkaeroista, joiden ylittäminen oli mahdollista vain lapsille ja rakkaudelle mutta usein niillekin vain hetkellisesti. Seksuaalisen heräämisensä kautta Lelu kokee tämänkin tosiasian karvaasti.

Kun puhutaan työväen riistämisestä, yhdistetään se usein miespuolisiin työntekijöihin. Tämä kirja on äärettömän merkittävä siksi, että se tuo selkeästi ja palvelijattarien arkea kuvaamalla selkeästi esille sen sorron, vapauden rajoittamisen ja jopa orjatyöksi verrattavan työkuorman, jota palvelijattaret joutuivat kokemaan. Kirja kuvaa tuota palvelijattarien työtä aidosti Lelun ja Mildan kautta. Menestyminen työssä oli usein kiinni keinottelusta, työnantajien salaisuuksien paljastumisesta ja häikäilemättömyydestä.

Palvelijattarien elämän ohella kirjassa kuvataan myös laajemmin tuon ajan helsinkiläistä yhteiskuntaa ensimmäisen maailmansodan aikaan; asunnottomuutta, työttömyyttä, jonotusta ja yleisemminkin elintarvikepulaa, joka ei näkynyt varakkaampien ruokapöydässä mutta kyllä palvelijattarien aterioissa.

Kansalaissodan pyörteet tempasivat ihmisiä ja erityisesti sorrettuja mukaansa ja veivät myös Lelun punakaartiin. Milda koki kansalaissodan sivuvaikutuksia maalla katkeralla tavalla. En puutu tähän enemmän, sillä kirjan loppuessa ei kansalaisota ole vielä päättynyt ja asioiden jälkipuinti on vielä edessä. Siihen palataan varmaan seuraavassa kirjassa.

Kirjan kiinnostavuutta lisäsi oma kokemukseni vuosien takaa. Ostin aikanaan antikvariaatista L. Onervan runokirjan ”Liesilauluja” (Otava 1916). Sen sisällä on irtopapereita, joihin joku oli kirjoittanut talteen Hilda Tihlän runoja. Niistä ensimmäinen runo on esitetty Palvelijatarkodin vihkiäisissä 19.9.1915. Runon nimi on ”Lastu” ja se kuvaa kodistaan pois lähteneen lapsen kohtaloa. Lainaan tähän yhden säkeistön, joka antaa äidille toivoa lapsen paremmasta tulevaisuudesta, jota mm. Palvelijatarkoti silloin tarjosi.

”…Täällä on sun lapsosesi/ täällä sydänkäpysesi / kera suuren uskonlauman /parissa valoisan joukon / Kulkee sinun lapsosesi / kohden uutta aikaa / kohden suurta ihmisyyttä / uuden ajan aseet käessä / uuden ajan aatteet yllä / silmissänsä voiton varmuus / sielussa jumalten tuli …”

Toivottavasti tämä kuvaa myös Mildan ja Lelun tulevaisuutta. Hilda Tihlästä saa tietoja googlettamalla. Ei hänenkään elämästään väriä puutu ja hienosti hän yhdistyy kirjan tarinaan.

Niina Niskasen kirja ”Harakanmuna” on koskettava, hieno ja ennen kaikkea tärkeä kirja. Se tuo näkyville sen sorron, väkivallan ja jopa orjatyön, jota maalta palvelijattaren tehtäviin tulleet nuoret tytöt ja jopa lapset joutuivat kokemaan. Luokkaerot olivat ylittämättömiä ja vapautta rajoitettiin. Kirjan Mildan ja Lelun kokemukset yhdistyvät hienosti ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan alun myllerrykseen ja antavat kuvan tuon ajan helsinkiläisestä yhteiskunnasta. Tärkeä kirja, joka kaikkien, erityisesti miesten pitäisi lukea.

 

Elli Leppä: ”Pikivälke”

 

 

 

 

Elli Leppä: ”Pikivälke”

NYSALOR-KUSTANNUS 2025

154 sivua

 

Elli Leppä On Kajaanin Runoviikkojen 2026 Suven runoilija. Monelle hän on vielä varsin tuntematon vaikka ”Pikivälke” on jo hänen kuudes teoksensa. Viimeistään kun luette ”Pikivälkkeen” ette enää ihmettele valintaa. Ettekä myöskään sitä, miksi kirjan taustalle valitsin aivan tietoisesti osan Maarit Lassilan taulusta, jossa keskeisenä elementtinä ovat rauhankyyhkyset.

Kirjassa olevat luvut käsittelevät eri asioita mutta yhteisenä piirteenä niissä kaikissa on kysymys ihmisen ja tässä tapauksessa erityisesti tutkijan vastuusta työstään ja sen vaikutuksista. Samalla pohditaan sitä mikä saa tutkijan etenemään kohti päämääriä, jotka ovat eettisesti ja inhimillisesti kyseenalaisia. Mikä saa tutkijan hylkäämään käsitykset eläinten oikeuksista ja toteuttamaan kokeita, jotka tuhoavat niiden elämän. Yhtä olennaisia ovat osat, joissa kerrotaan radioaktiivisuuden aiheuttamista onnettomuuksista, jotka ovat tapahtuneet ”vahingossa” tai toimittaessa ”Hyvää tarkoittaen”. Nämä ovat onnettomuusmuotoja, jotka tulevat lisääntymään, kun säteilyä sisältävät laitteet yleistyvät ja niitä siirtyy hallitsemattomasti jätteisiin.

Kammottavampia ovat tapaukset, joita on sattunut ja tulee sattumaan, kun radioaktiivista ainetta käytetään kuluttajatuotteisiin tai niitä käytetään tehtaissa ilman tarpeellisia suojavälineitä. Tästä kertoo osia ”Radiumtytöt”.

Kirja on uskomattoman hyvin kirjoitettu. Äärettömän vakavat ja koskettavat asiat (esim. eläinkokeissa) on kuvattu niin että ne tuntuvat mutta eivät pakota kääntämään päätä, jolloin ne eivät vaikuttaisi.  Kirjan hienous on myös avoin ja piilevä huumori, joka tekee lukemisen helpoksi. Hirtehishuumoriksikin sitä voi kutsua.

Kirjan olennaisia aiheita ovat niin ns. atomipommin kehittäminen ja kirjan loppupuolella säteilyonnettomuudet.  On nerokasta, että kirja alkaa uraanin tai oikeastaan pikivälkkeen löytämisestä ja sen kehittämisestä varsinaiseksi uraaniksi. Varsin pian siirrytään kuvaamaan atomipommin syntyvaiheita kevyellä ja humoristisella mutta aiheen eri puolia kuvaavalla tyylillä. Yksi olennainen asia on tutkijan vastuu ja tässä yhteydessä nostetaan esille kysymys siitä, mikä ajaa tutkijoita eteenpäin yleensäkin ja erityisesti silloin kun kauaskantoiset haitatkin ovat tiedossa. Lainaan tähän pätkää kirjasta:

”…

mikä oli se tieteenkiihko

insinöörin silmänpilke jota

sotateollisuus lietsoi epätoivon palkein

tarve kurotella kohti

jumalallista miekkaa etteivät

toiset ehtisi ensin

…”

Tämän asian pohtiminen ja eettinen selvittäminen on tällä hetkellä ajankohtaisempaa kuin koskaan, sillä tekoälyn hyötyjen nimissä meitä viedään inhimillisyyden ja yhteisällisyyden ja välittämisen kannalta väärään suuntaan.

Kirjan jakso ”Ydinsemiotiikka” tiivistää ydinuskovaisten ajattelun ja uskon liturgian muotoon, jossa toisto ”pyhä, pyhä, pyhä” kuvaa sitä, että kyse ei moraalista vaan uskosta ja yleisemmin rahasta, jolle on annettu nimi usko. Kerrassaan kurittomasti kirjoitettu.

Alun jaksot täydentyvät sitten kirjan lopun jaksoilla ”Määränpäät” ja ”Jälkihehku” jotka näyttävät mihin alun tieteellinen innostus ilman moraalisia siteitä päätyy ja millaista todellisuutta se meille tarjoaa. Lainaan tähän vielä osuvan pätkän kirjasta. Se kertoo tulevaisuudesta kaiken.

”tämän ydinbunkkerin päälle minä

istutan pienen puistikon

 

joka toiseen puuhun kaiverran ”olen”

joka toiseen ”pahoillani”

 

 

Kirjan kolmas osio ”Tahallaan” puuttuu eläinkokeisiin ja on sekä, koskettava, uskottava että pelottava. Pelottava siksi, että se näyttää kuinka tunnottomasti me voimme kohdella muun muotoista elämää ja pitää sitä perusteltuna. Jakson helmi on luku ”Nat Neurosci”. En kerro siitä enempää, sillä teksti on itse koettava ja se on osuvuudessaan niin vakuuttava, että olisin valmis hyväksymään johtopäätökset jo ilman merkittäviä lisätutkimuksia. Tuo jakso voi pelastaa useampiakin keski-ikäisiä, kuivakoita ja hermostuneita naispuolisia subjekteja takaisin normaalin elämän piiriin. Kursivoidut sanat on lainattu kirjan kirjoittajalta, minä en toki tuollaisia käyttäisi.

Elli Lepän kirja ”Pikivälke” ilmestyi vuonna 2025. Siitä huolimatta olen valmis nimeämään sen vuoden 2026 tärkeimmäksi lukemakseni kirjaksi. Elli Lepän valinta Kajaanin Runoviikkojen vuoden 2026 Suven runoilijaksi on vähintäänkin oikeaan osunut. Kiitos kirjasta Elli Leppä. Nyt on meidän lukijoiden aika tarttua kirjaan ja sen jälkeen toimeen, paremman maailman puolesta.