Hae tästä blogista

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Rosa Liksom: "väylä"

 

 

 

 

Rosa Liksom: ”väylä”

Like 2021

267 sivua

 

Rosa Liksomin  kirjan  lähtökohtana  on Lapin sodan  synnyttämä  pakolaisuus  vuosina 1944 – 1946. Vaikka  kirja  kertookin  tuosta  ajasta,  on se  ajankohtaisempi  kuin  koskaan, sillä  se  tuo  meille  näkyväksi  myös  pakolaisuuden ankaramman  puolen. Pakolaisen  itsensä  kokemukset  ja  tunteet.

Hyvää  taustatieto aiheesta saa Ylen  uutisissa  vuonna 2015  olleesta  Paula Tapolan  artikkelista ””Kyllä, kiitos” – Päivä  jona Ruotsi lupasi  ottaa  vastaan  100 000 suomalaista pakolaista”. Tässä  lyhyessä  artikkelissa  kuvataan  hienosti  mitä  ennakkoluuloja  ruotsalaisissa  tämä  pakolaisuus  synnytti: ” Lehdissä kirjoitettiin, että he olivat kännikaloja, naisten metsästäjiä, moraalittomia.” Kaikki nimityksiä  joita  meillä vielä nykyisinkin  pakolaista  puhuttaessa  viljellään. Kaikkiaan Ruotsi  otti  vastaan  56 000 pakolaista. Osa palasi  Suomeen  ja  osa jäi Ruotsiin.

Liksomin  kirja tuo  pakolaisuuden  arjen  konkreettisesti  lukijan  koettavaksi ja  muuttaa väkisinkin jokaisen lukijan näkemyksiä  pakolaisuudesta. Ei se  ole  herkkua, vaikka  pakolaisten  vastaanotto  olisikin  ystävällistä  ja  tuttua. Pakolaisten henkilökohtainen  tapaaminen  muuttaa  myös  vastaanottajan  asenteita. Siitä  on  Liksomin  kirjassa  hieno  esimerkki. Kirjassa kylmettynyt ja sairas päähenkilö pääsee sotaherraa kuljettavan auton kyytiin ja sotaherra kertoo  omista ajatuksistaan:

”…Huomasin, että se sotaherra mittaili minua. Miekin pyyristelin sitä. Sillä oli kiiltävä nokka ja jokasessa kultasessa takinnapissa kolme ruunua. Se huokasi syvhään ja sano, että mie olen tähän asti aatelu, että tet sottaa pakhoon tulheet asetutta meän ruokapöythään kuttumattomina viehraina ja ahmitta ensimmäiseksi kaikki herkut, mutta ko mie katton sinua, minun syän heltyy ja mie ymmärrän, että tet että ole jättähneet ommaa maatanna huvin vuoksi. Kuolemanpölkö teät on tänne ajanu. …”

Ihmisten  pakolaisuuden  kuvaus  on  hieno  ja  tärkeä  mutta  samalla  tavalla  pakolaisia  olivat  myös  eläimet, lehmät  ja  hevoset,  jotka  ihmispakolaiset  toivat  mukanaan.  Kuvaus  niiden  kokemuksista  ja  ihmisten  ja  eläinten  suhteesta  on  kirjan  hienointa  antia. Minun  lapsuudessani, joka  vastaa  pitkälle  myös  kirjassa  kuvattua  aikaa, eläimet  eivät  olleet  tuotantoeläimiä. Erityisesti  köyhemmissä  perheissä  ne  olivat osa  perhettä, ruuan  ja  elannon  hankkijoita, ainakin  yhtä  suuressa  määrin  kuin  ihmisetkin. Hevonen  tarjosi  talon  isännälle  varman työpaikan. Lehmä  tuotti  osan  ruuasta  ja  vähän  rahaakin,  kun  ylimääräinen  maito  myytiin  meijerille. Sitähän  kuvaavat  maaseudun  maitolaiturit. Muistan  kuinka  meilläkin,  uuden  kodin  valmistuttua, ensimmäinen  hankinta  oli  lehmä. Ilman sitä  kuusilapsinen  perhe  ei  olisi  selvinnyt.  Lehmä  oli  perheenjäsen. Sen  nimeä  mietittiin lähes yhtä  paljon  kuin  lapsen  nimeä.  Kirjassa  Liksom  kuvaa  hienosti  tätä  ihmisten  ja  eläinten  suhdetta. Samoin eläinten  kokemuksia  ja  tunteita, tosin  päähenkilön  kautta,  ja  tekee  näin  pakolaisuudesta  myös  eläinten  pakolaisuutta. Yksi  kirjan  hienoimmista  kohtauksista  on  kuvaus  hieho  Mirjan  ensimmäisestä  synnytyksestä. Toivottavasti  sekin  kuvaus  auttaa  meitä  ymmärtämään eläimet  osaksi  samaa  elollista  kokonaisuutta,  mihin  mekin  kuulumme.

Kirja  on  myös  päähenkilön, nuoren  tytön,  kasvutarina. Oikeastaan  koko  kirjan  loppuosa on pakolaisuuden ajan  ja pakolaisuudesta  paluun  ohella  tätä  kasvutarinaa. Se  on  hieno  kertomus  tytöstä, josta  tuona  aikana  kasvaa  jo  nuori  nainen,  joka  saa  kokea niin  menetykset  kuin  onnen  hetketkin  ja  joka  joutuu  lopulta  irtautumaan  entisestä ja hakeutumaan  omalle  tielleen.  Tuohon  kasvuvaiheeseen  liittyy  kirjassa hienolla  tavalla  suhde  luontoon niin  ettei  se  ole  luonnon  ulkoista  ihailemista,  vaan  elämistä  osana  sitä. Tämä  aito  luontosuhde  jää  meiltä hetkellisiltä  luontoretkeilijöiltä  usein  kokematta. Kasvamiseen  kuuluu  myös laajojen elämää  koskevien  kysymysten  pohtiminen. Lainaan  tähän  yhden  hienon  kohdan  kirjasta:

”Nousin Auringon kanssa samhaan aikhaan yöpuulta uuteen, lyhenehvään päihvään. Kamiinan maha oli viileä, tuli oli sammunu ja puut  olit loppu. Lähin hakehmaan sylillistä klapeja kansliaparakin takkaa ja kattelin ko taihvaala olit yhtä aikaa Aurinko, Kuu ja kirkas aamuntähti Veenus, jota mummo kuttu Päivättäreksi. Aattelin hetken, että elettäis aikaa, joka olis sata vuotta  eessäpäin, ja uuen ajan ihmiset  olis niin viissaita, että tietäisit paikkansa maapallola ja ossaisit ellää sovussa ittensä, toisten ihmisten ja koko luomakunnan kanssa. Kukhaan ei pitäs toista ihmistä tai elläintä orjana, kaikki lähtis liikheele samoista lähtökoh