Hae tästä blogista

keskiviikko 29. marraskuuta 2023

Miki Liukkonen: "Vierastila"

 


 

 

Miki Liukkonen: ”Vierastila”

WSOY 2023

554 sivua (sisältää Samuli Knuutin saatteen)

 

Mielestäni Miki Liukkosen kirja ”Vierastila” on hänen parhain teoksensa. Se on aiempia helppolukuisempi siltikin niin, ettei kielellinen rikkaus ole minnekään kadonnut.  Kuitenkin tuntuu siltä, että paljon parempaakin olisi voinut olla tulossa. Kirjan haitta ja myös rikkaus on mielikuvitus, joka poukkoilee yllättävällä tavalla ja siten myös haastaa koko ajan lukijaa. Miki Liukkonen toteaa sen myös kirjassaan. Liitän tähän lainauksen kirjasta, joka tavallaan myös kuvaa kirjan tekstin poukkoilua:

”…Oli outoa ajatella, että ihmiset reagoivat niin voimakkaasti johonkin, mikä oli vain tekaistua, huithait, jotain mitä hän vain suolsi päästään, tai pikemminkin mitä hänen päänsä suolsi hänelle: tämä olikin jännä juttu; ei hän voinut kontrolloida ajatustensa tulvaa millään tavoin. Hän näki jotain, sanokaamme kengän roikkuvan nauhoistaan korkealla puun oksalla, ja mielikuvat ja johtopäätelmät siihen johtaneiden tapahtumien kulusta oikein tungeksivat ehdotuksineen kuin maaniset pörssimeklarit jonkin kurssiailahduksen sävyttämänä hänen mieleensä…”

Juuri näin käy myös kirjan tekstin kanssa. Yleensä nämä syrjähypyt ovat nautinnollista luettavaa mutta hajottavat myös kirjan kokonaisuutta. Näiltä osin kirja muistuttaa David Foster Wallace:n kirjaa ”Päättymätön riemu” tai Thomas Pynchon:n krijaa ”Painovoiman sateenkaari”, mutta pysyy onneksi laajuudeltaan hyväksyttävissä rajoissa.

”Vierastilan” juoni on omaperäinen, mielenkiintoinen ja yllättävä, joten ei siitä enempää, jotta yllätyksellisyys säilyy. Siitä huolimatta kirjan parasta antia ovat nuo ajatuspoukkoilut, joita riittää lähes jokaiselle sivulle. Joiden kielestä ne häiritsevät juonikuvion suoraviivaista etenemistä mutta ajattelua ne rikastuttavat. Otan tähän esimerkiksi yhden noista ”poukkoilusta”.

”…Kenties Ren on vain voimaton, »elämää kohtaan tuntemansa epämääräisen velvollisuuden» heikentämä…ei oikein jaksaisi – mutta syvällä sisällä kanta-aines havahtuu ja laulaa samaa hysteerisessä ylärekisterissä soivaa lauluaan: Eteenpäin! Eteenpäin! Onko tämä se askel joka hänen seuraavaksi täytyy ottaa vai se, josta hänen tulisi pidättäytyä, sännätä aivan eri suuntaan? Olisiko hänen tarkoituksellisilla päähänpistoillaan todellista merkitystä syiden ja seurausten maailmassa? Voisiko hän koskaan voittaa Aikaa? Kuvitella: maailma ilman aikaa. Ilman Jumalaa. Se mitä ihmiset ovat vuosituhansia palvoneet, kaiken koossa pitävä Jumala… tämä Jumala ei ole muuta kuin aika itse. Ei mikään ajatteleva, toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa. Jumala on aika, eikä aika ole armollinen…”

Minulle Miki Liukkosen kirjoissa on tuottanut ongelmia se, että monet kirjassa esiintyvät asiat ja ilmiöt tulee yhdistettyä kirjoittajaan henkilönä. Tietysti jokainen kirjailija kirjoitta omista elämänkokemuksistaan mutta jotenkin se tulee Miki Liukkosella kärjistetysti esille. Autofiktiota kirjat eivät kuitenkaan ole.

”Vierastilan” toinen osa alkaa kuitenkin pitkällä, kaunaisella kirjoituksella, jota ei voi kuitenkaan olla yhdistämättä kirjoittajaan ja hänen lähipiiriinsä ja kollegoihinsa. Kaunaisuuden lisäksi hän siinä toki suhtautuu kriittisesti itseensä ja töihinsä, mutta jotenkin tuo pätkä ei sovi kirjaan. Tai ainakin minulta se voi pois kirjan muuten kiinnostavaa tunnelmaa. Jälkisanoissa todetaan, että toisen osan alussa oli tarkoitus kirjoittaa tekijä mukaan kirjaan. Se olisi onnistunut kyllä ilman tuota vuodatusta.

Tuo toteutus, jossa kirjailija on tuotu osaksi kirjaa, on hieno. Monille kirjan tapahtumille tulee nyt myös toinen silminnäkijä.  Kun tapahtumat kerrotaan myös toisen silmin ne saavat lisää syvyyttä ja syyt tapahtumille aukeavat paremmin. Hieno toteutus.

Ei kirja anna mitään unohtumatonta kokemusta tiettyyn ratkaisuun johtavasta tapahtumaketjusta niin kuin romaanit usein tekevät. Mutta se saattaa pakottaa katsomaan ns. todellisuutta uudella tavalla. Ja jos uskaltaa katsoa asioita toisen silmin tai erilaisista lähtökohdista voi löytää jotain perustavanlaatuista uutta. Jos kirja johdattaa ajattelemaan tai toimimaan näin, se on antanut paljon. ”Vierastila” pystyy siihen.

Tiedän kyllä, ettei huumeiden ja lääkkeiden tai edes alkoholin liiallinen käyttö häviä silmiä ummistamalla. Siltikään en pidä siitä, että se saa kirjassa muodostuu luonnolliseksi osaksi elämää. Huumeiden ja lääkkeiden käytön käsittelytapa on tietysti aina ongelmallista ja kirjassa se tehdään tavalla, joka saa minulla karvat pystyyn.

”Vierastila” on Miki Liukkosen ehkäpä paras teos. Se ei tarjoa tavanomaiseen romaaniin kuuluvaa ratkaisua, vaan kirjan anti muodostuu tarinaan liittyvistä ajatuksellista poukkoiluista, jotka pakottavat lukijankin ajattelemaan ja katsomaan asioita totutusta poikkeavista näkökulmista. Huumeiden ja vahvojen lääkkeiden käyttö korostuu kirjassa liikaa. Kielellisesti teos on rönsyilevä ja runsas, välillä liikaakin. Kirja on ehdokkaan Finlandia-palkinnoin saajaksi. Tämän vuoden taso on kova, joten tämä kirja ei olisi minun suosikkini, vaikka erinomainen onkin. Päättäjät ovat toki muualla.

keskiviikko 22. marraskuuta 2023

Iida Turpeinen: "Elolliset"

 

 


 

Iida Turpeinen: ”Elolliset”

Kustantamo S&S 2023

297 sivua

 

Iida Turpeisen kirja ”Elolliset” kasvaa mielenkiintoiselle tavalla yksityisestä yleiseen. Yksityisen stellerinlehmän populaation sukupuutosta yleisemmin ihmisten ja muun elollisen suhteeseen.

Kirjan lähtökohtana on vuosi 1741, jolloin luonnontutkija Steller on Beringin retkikunnan mukana etsimässä meritietä Aasiasta Amerikkaan.  Retkikunta haaksirikkoutuu saarelle ja Steller löytää sieltä merilehmäpopulaation.  Siitä alkaa tarina stellerinmerilehmästä tai sen jälkeen, kun populaatio on metsästetty sukupuuttoon, sen luurangosta. Luurankoon liittyvä tarina jatkuu sitten Alaskassa 1851, Helsingissä 1861 ja Helsingin Eläinmuseossa 1950-luvulla ja Päättyy Helsingin Luonnontieteelliseen museoon 2023.

Luulisi olevan tylsää seurata luurangon liikkeitä läpi vuosisatojen Mutta ei. Kirjoittaja kertoo tarinaa henkilöiden kautta ja kuvaten niitä ajattelutapoja, joita ihmisten ja elollisten suhteista oli vallalla. Vielä Stellerin aikaan ajateltiin, että Jumala oli luonut kaikki elolliset ihmisten käytettäviksi. Ei uskottu sukupuuttoon, ainakaan niin että ihminen  voisi, sellaisen aiheuttaa. Alaskan vuosien aikaan eläimiä metsästettiin säälimättömästi, niin että niiden populaatio loppui. Silloin myös merilehmät metsästettiin lihan takia loppuun 27:ssä vuodessa.

1850-luvun jälkeen alkoi korostua luonnon tutkiminen ja siitä on hieno jakso, jossa esitellään Von Nordmanin hämähäkkien sukujen selvittämistä ja niiden muotojen ja värien dokumentoimista piirroksiin. Oikeastaan kirjan helmi on artikkeli Hilda Olsonista, joka piirsi Von Nordmanin löydösten kuvat ja hahmotteli myös stellerimerilehmän luuston kuvat. Kertomus Hilda Olsonista (myös todellinen henkilö) on samalla kuvaus naisten väheksytystä asemasta yhteiskunnassa ja myös korkeasti koulutettujen keskuudessa. Sukupuoli ratkaisi ei taito ja osaaminen.

Tämän kauden häpeäpilkku oli aikanaan kallotutkimus. Pääkallon ajateltiin kertovan jotain kantajastaan.  Suomalaissakin kokoelmissa oli rikollisten kalloja ja rikollisiksi oli kirjan mukaan määritelty mm. juopumus, haureus, lappalaisuus ja murha.

1900-luvulla osaksi luonnontutkimusta tuli myös keräily. Täytettyjä lintujahan oli kerätty pitkään mutta nyt kohteeksi tuli munien keräily. Sitä opetettiin jopa kouluissa. Muistan itsekin, miten lapsena ihasteltiin mm. koulun munakokoelmaa. Lopulta munien keruu kielletään.

Aitoon ihmisen ja elollisen luonnon vuorovaikutussuhteeseen aletaan herätä vasta 1950-luvun jälkeen. Kirjan loppu kertoo tämän heräämisen hienosti ja minä toivon, että tämä kirja herättää myös kaikki vielä epäröivät lukijat.

Kirja ei ole vain luustoa, hämähäkkejä tai linnunmunia. Se on taidokas romaani noina eri aikoina eläneistä ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja ihmissuhteistaan. Useimmat henkilöt ja tapahtumat ovat todellisia, mutta ihmisten arki syntyy tietysti kirjailijan päässä. Tässä kirjassa se on syntynyt ymmärtäväisesti ja lempeästi.

Yhtä asiaa olisin kuitenkin toivonut. Karttaa jossa olisi näkynyt Kamtšatkan niemimaa, Aleuttien saaristo ja Alaskan länsireuna.

Iida Turpeisen ”Elolliset” voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2023 ja on myös ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi ja aiheesta. Kun suljin kirjan lukemisen jälkeen, sanoin kiitos, vaikka kiitoksen kuulijoita ei ollut. Kiitos menee tekijälle siitä, että hän tosiasioihin ja todellisten henkilöiden elämään perustuen on luonut kuvakudoksen, joka tarjoaa tietoa ja nautinnollisen lukukokemuksen. Tämä kiitos tulee syvältä sydämestä, sillä kirja vaikutti niin päähän kuin sydämeenkin.

Kirja on paljon enemmän kuin kertomus stellerinmerilehmän sukupuutosta. Se kertomus siitä kuinka ihmisen ymmärrys kaiken elollisen yhteydestä vähitellen lisääntyy, ettei Jumala olekaan luonut kaikkea muuta elollista ihmisten hyväksikäytettäväksi ja miten ihminen omalla toiminnallaan tuhoaa tuota kokonaisuutta. Se on myös kertomus tieteen askelmista eteenpäin, naisten asemasta ja siitä, miten tietoisuus luonnon- ja elollisen suojelun tärkeydestä vähitellen herää.

torstai 16. marraskuuta 2023

Laura Gustafsson: "Mikään ei todella katoa"

 

 

 


 

Laura Gustafsson: ”Mikään ei todella katoa”

LIKE Kustannus 2023

264 sivua

 

Laura Gustafssonin teos ”Mikään ei todella katoa” nimettiin vuoden 2023 Finlandia-palkinto ehdokkaaksi ja aiheesta. Kirja on aiheeltaan tärkeä ja hienosti ja ennen kaikkea kaihtelematta kirjoitettu.  Eläinteollisuuden epäkohtien lisäksi kirjassa häikäilemättä paljastetaan myös meidän arkisia käytäntöjämme, jotka ilmiselvästi palvelevat tätä eläinten teollista tai vain yksilöllistä hyväksikäyttöä. Ja sekös saa meidän karvamme pystyy. Mutta se saa joskus meidät myös ymmärtämään asioita paremmin kuin yleisistä asioista puhuminen, vaikka tietysti tärkeitä nekin ovat.

Kirja on rakenteeltaan nerokas. Päähenkilö on eläinaktivisti eläinoikeusjärjestössä, joka valokuvaamalla dokumentoi eläintilojen, niin turkistarhojen kuin sikatilojen ja navettojen, olosuhteita ja käytäntöjä, jotka sitten julkaistaan eläinoikeusjärjestön kautta. Kirjassa häntä ei kuvata pelkästään aktivistina vaan ihmisenä, jolloin tämä toiminta on osa hänen arkeaan, kuten myös ihmissuhteet vegaanisuus ja syömishäiriöt.  Tämä käsittelytapa tekee kirjasta kiinnostavan ja luettavan mutta tärkeintä on kuitenkin, että hän joutuu arjessaan jatkuvasti perustelemaan ideologiaansa – eläinten oikeuksien puolustamista. Arjen kohtaamisissa tulee vastaan väitteitä lihansyönnin välttämättömyydestä, ihmisten ylemmyydestä eläinkunnassa, eläinten oikeuksista jne. Yleisiä ennakkoluuloja joihin vastaaminen antaa lukijallekin olennaisen paljon lisätietoa eläinoikeusliikkeen ideologisista perusteista. Kuvausretkiä myös taustoitetaan kohteisiin tai yleisemminkin eläinten kohteluun liittyvillä perustiedoilla. Tämän käsittelytavan vuoksi tämä kirja on paitsi erinomainen romaani, myös oiva tietopaketti. Kuvausretket ovat raskaita aktivisteille. Eläinten kohtelu on usein niin raakaa ja eläimille tuskaa tuottavaa, että se tulee uniin.  Päähenkilön näkemät unet kuvaavat minusta kiteytettynä niitä julmuuksia, joita eläimet kokevat. Useat aktivistitkaan eivät kestä näitä kuvauskeikkoja yhtä kertaa enempää.

Minulle yksi herätyskohta kirjassa oli sen alussa, kun päähenkilö tajuaa, että hänen hoidossaan oleva koira oikeasti näkee hänet:

”…Ne on aina nähneet meidät. Tienneet. Todistaneet. Niillä on katse ja näkökulma. Tai siis olenhan mä sen tiennyt. Mutta en ole käsittänyt.”

Olenhan minäkin sen tiennyt mutta sen ymmärtäminen, että näkeminen pitää sisällään myös tajuamisen voi muuttaa suhtautumisen eläimiinkin aivan erilaiseksi. Tästä annan kirjalle ja kirjoittajalle erityiskiitoksen.

Kirja on erinomainen kuvaus, miten eläimet on taloudellisen voiton tavoittelemiseksi alistettu osaksi teollista tuotantokoneistoa. Siinä eläimet ovat vain raaka-aineita ilman oikeuksia tai turvaa. Aina eläinten ja ihmisten suhde ei kuitenkaan ole ollut tällainen, eikä se esim. poronhoidon osalta tällainen olekaan. Ehkä aivan oikein puhutaan poronhoidosta, joka merkitykseltään on aivan eri kuin turkistuotanto. Minusta kirjaa olisi erinomaisesti täydentänyt historiallinenkin kuvaus ihmisten ja eläinten suhteiden kehittymisestä. Nyt tuo alkuperäinen suhde tulee kyllä esille kuvauksessa eläinten turvatalosta.

Isoäitini mies kuoli jo varsin nuorena kaivosmiesten perustautiin, pölykeuhkoon. Tuon ajan kaivosmiehet olivat 30-luvulla pelkkiä tuotantovälineitä, kuten eläimet nyt. Isoäitini joutui velkojen takia pois kodistaan neljän lapsensa kanssa, Uusi koti oli pieni torppa. Perheen pelastaja oli lehmä, joka tuotti olennaisen osan lasten ravinnosta. Lehmä oli perheen kuuden jäsen, jota vieläkin suvun keskuudessa muistetaan. Ihmiset ja kotieläimet tukivat toisiaan aitoina kumppaneina. Muistan itsekin ihailleeni metsälaituminen portilla, kun äiti kutsui lehmiä ”Hoi Mansikki. Hoi Pyrikki. Ho hoi.” Yritinpä itsekin tuota kutsuhuutoa mutta minulla se ei toiminut. Raha ja teollinen tuotantotapa muutti tuon suhteen ja kirjassa tuodaan hyvin esille.

Kirja kuvaa hyvin myös yhteiskunnallista muutosta. Eläinoikeusjärjestö kasvaa ja muuttuu hyväksytyksi asiantuntijaorganisaatioksi ja sen vaikutusmahdollisuudet lisääntyvät. Organisaation ajattelutapa muuttuu:

”…Muutos ei tapahdu ansiostamme eivätkä tekomme ole sitä motivoineet tai hereille mananneet. Se tapahtuu, koska ei ole vaihtoehtoa. Uskomme toimivamme heidän puolestaan. Mutta teemme kaiken itsemme takia. Jotta voisimme elää nahoissamme.”

Moraaliset arvot ovat toki tärkeitä mutta riittävätkö ne, jos toisella puolella on raha. Kirjan päähenkilö alkaa väsyä, vaikka ainakin minä sain kirjasta sen vaikutelman, ettei lausunnoilla tai kannanotoilla juurikaan edistetä eläinten oikeuksia, ellei sitä tueta räväkämmällä toiminnalla.

Kirjan yksi osa on nimeltään ”Toinen matkani Houyhnhnmien maahan”. Otsikko viittaa Jonathan Swift:n kirjaan ”Gulliverin retket” (lyhentämätön laitos). Siinä kerrotaan maasta jota hallitsevat houyhnhnmit, joita ymmärtämätön voisi kutsua hevosiksi. Kiinnostava tarina, kuten Swift:n kirja muutenkin. Onnekseni  jouduin tekemään siitä aikanaan opinnäytetyön.

Käsittelin tässä vain yhtä puolta kirjasta, se on sisällöltään paljon runsaampi, joten nauttikaa siitä.

Laura Gustafssonin kirja ”Mikään ei todella katoa” on eläinoikeusmanifesti mutta samalla erinomaisen hieno romaani. Päähenkilönsä kautta kirja vastaa hienosti eläinten oikeuksia koskeviin väitteisiin ja ennakkoluuloihin, vegaanisen elämäntavan mahdollisuuksiin ja siihen miten taloudellisen voiton tavoittelu on muuttanut eläimet pelkiksi raaka-aineiksi. Kirja on herättävä. Vaikka puhun tässä manifestimaisuudesta, on kirja myös kiinnostava romaani.  Asiat nostetaan esille päähenkilön arjen ja elämän kautta. Se on päähenkilön elämäntarina. Hienoja lukuhetkiä.