Rosa Liksom: ”Everstinna”
Like Kustannus Oy 2017
195 sivua + sanasto ja
selvennykset
Tämä on kerrassaan hieno kirja maamme historiasta. Ajasta äärioikeiston noususta
ennen sotia, valmistautumisesta sotiin
ja sota-ajasta ja myös jälleenrakennuksen ajasta. Aivan alku on
lapsuusajan muistelua ja siinä korostuu tekijät joilla nuoria saadaan mukaan isänmaalliseen ja
äärioikeistolaiseen liikkeeseen.
Valitettavasti tähän jaksoon liittyy
myös lapsen raiskaus, joka
on ollut meillä enemmänkin maan tapa järjestöissä
ja jopa urheiluseuroissa.
Tämä tapahtui Lapuan liikkeen heimojuhlissa tyypillisellä
tavalla:
”Marssin jälkheenmeän osaston johtaja kysy, että tulisinko käyhmään
hänen kanssa siinä lähheisellä koulula, että
hän näyttää mulle semmosen kuvan Marsalkasta, mitä en ole varhmaan
koskhaan nähny. Mie hyäuskosena lähin sen matkhaan, mutta ko astuma koulule
sisäle, se työnsi minut voimistelusalin varastoon ja otti minut sielä väkisin.”
Valitettavasti
tällaiset tapaukset jäävät vieläkin suurelta osin
ilmoittamatta, maahanmuuttajia koskevia tapauksia lukuunottamatta.
Kerronnan lähtökohtana on äärioikeistolainen ja sotilaallinen sisäpiiri, joten esille
nousee asioita joista, jos
ei aivan
vaietakaan, ei erityisesti
puhutakaan. Yksi näistä on tiukka
yhteistyö Saksan kanssa ja
avoin valmistautuminen sotaan. Myös
Veikko Koskenniemen ja Maila
Talvion sympatiat Saksan ja
Italian fasistiseen kulttuuriin
nostetaan esille. Ei ole varmaan
ihan sattumakaan, että
molemmat saivat sotien
aikana saksalaisen Steffensin kulttuuripalkinnon.
Kirjassa on paljon sellaisia asioita sotia edeltäneestä ajasta, jotka
olisi syytä muistaa nykyisinkin kun
yhteiskunnan tilaa arvioidaan. Esimerkiksi seuraava
kohta:
”Mie kuuntelin ratiota ja hoksasin, että siellä alethiin soittahmaan
sitä enempi saksalaisia sotilasmarsseja, mitä lähemäksi sottaa käythiin.
Ensin viriteltihiin päivästä toisseen aina vain syvempää epäluuloa ja
vihhaa ryssiä kohtaan, haukuthiin Staalinia hulluksi koiraksi ja propakoithiin
ja puhuthiin kuinka iso karhu uhkaa pientä neitoa ja kohta se viepi meiltä
tilukset.”
Saksan valloitettua Puolan
Eversti ja Everstinna
pääsevät käymään valloitetulla
alueelle. Eversti nähdäkseen
miten tulee toimia kun Suomi
valloitta Venäjältä alueen
Uralille saakka. Kirjassa
todetaan tästä matkasta ytimekkäästi:
”Mie näin Ilsen tykönä kaiken, leirit, väkivallan, murhat ja tapot,
likvitoinit ja vihen. Mie tiesin ja kaikki ne muukki Suomessa.”
Kirja näyttää sodanaikaisen yhteistyön niitä kuitenkaan osoittelematta, jättää ne
lukijan itsensä hoksattaviksi. Hieno osoitus siitä mitä kaiken
romahtaminen oli, on esimerkiksi kun
vertaa kirjan kuvausta saksalaisten
sotilaiden tulokarnevaaleista heidän
poislähdöstään Rovaniemeltä.
Kirjassa tulee myös
esille se miten sulavasti ja
asioita selvittämättä palattiin
”vanhaan” aikaan:
”Eversti taas oli kaupungin merkkihenkilöitten silmissä sotasankari.
Natsisynnit painuit unhohlaan, ja me olima yhtä amerikkalaisten kanssa, joita
Lapissa vilisi.
…
Liikuttava Eetvin Linkomieskin valithiin samantien yliopiston
rehtoriksi ja sai näin kaikki kansallissosialistiset synnit antheeksi. Kaikki
menheet painethiin viissaasti villasella, Hillilallekin pallautethiin kaikki
pränikat ja pestit takasin.”
Aika pian sodan
jälkeen suomalaiset alkoivat
tehdä tiedusteluretkiä Neuvostoliiton
alueelle, ilmeisesti
amerikkalaisten toimeksiannosta.
Tuo toiminta naamioitiin
mm. malminetsinnäksi.
Siitä miten rähmällään suomalaiset olivat
saksalaisten edessä on
kuvaus mm. Heidi Köngäksen
erinomaisessa kirjassa ”Dora, Dora”.
Ensimmäinen asia
johon kirjaa lukiessa törmää on
kieli. Lappilainen murre
joka on
paitsi rehevää, myös
riittävän erilaista, joten kirja
jo sillä erottuu
arkipäiväisemmästä tekstistä. Kirjaan ja ihmisiin tulee aitouden tuntu. Hieno
juttu ja monelle
lukijalle myös sanasto on
tarpeellinen.
Toinen asia on
luonto ja sen
merkitys. Ihmiset liikkuvat
paljon luonnossa, saavat sieltä
voimaa ja ravintoa eli elävät
osana luontoa.
”Minut otti vasthaan juuri pysthöön kyhätty ja sahatavaralta haiseva
kylä, jonka ympärillä aukesi tuhansien hehtaaritten suuruinen kesyttämätön
jänkä. Tämä vesilinnuitten asuttama, mätivä joutomaa oli osalthaan kostea,
osalthaan rämheinen, ylikasunu, löyhkäävä ja itte asiassa mahottoman kaunis
suomeri. Siellä kasusi kaisloja, kanervaa, niittyvillaa ja hilloja titekki.
Mie aattelin, että tämä syrjäseun avara
tila on hyä tuirvapaikka kasveile, elläimille ja mulle itteleni. Rakastuin
siihen maisehmaan, sen ikiaikasseen välkkyhvään pimmeytheen, jossa valo vaihtuu
hyvinki hopusta varjoksi.”
Kirja on myös armoton
perheväkivallan kuvaus ja myös
sen kuvaus miten
siihen suhtauduttiin. Kun
eversti oli hakannut
everstinnan keskenmenoon ja
sairaalaan, totesi vanha lääkäri häntä kotiutettaessa:
”että päätä kannattaa suojata potkuilta”
Everstinna kesti
väkivaltaa parikymmentä vuotta
perusteli sitä seuraavasti:
”Ihminen tekkee niin. Sitä vettää tottumus ja kaikki uusi on kauhean pölättävää. Miehän
tiesin, mitä on eessä Everstin kanssa, mutta en tieny, mitä olis ollu eessä
ilman häntä.”
Tuhannet ja taas
tuhannet naiset ja perheet kestivät tämän saman lievemmässä tai
kovemmassa muodossa. Kirja on tältä osin
myös huuto sen
puolesta, että väkivaltaa kokeneet
naiset tarvitsevat tukiverkon
siitä irtautuakseen.
Everstinna saa
onneksi hyvän loppuelämän. Ja me saamme
häneltä muistoksi tämän elämäntarinan, jossa meillä
on sulattelemista pitkäksi aikaa.