Hae tästä blogista

perjantai 21. heinäkuuta 2023

Virpi Hämeen-Anttila: "Synnin jäljet"

 

 

 


Virpi Hämeen-Anttila: ”Synnin jäljet”

Otava 2023

333 sivua

 

Virpi Hämeen-Anttilan kymmenes Björk-sarjan teos ajoittuu vuoden 1922 Helsinkiin. Tämä kirja täyttää kyllä kirjasarjaa seuraavan molemmat tärkeät toiveet tai oikeastaan kolmekin toivetta.  Mitä nämä toiveet sitten yleensä ovat?  Ensinnäkin kirjasarja on tehnyt Karl Axel Björkin ja hänen lähipiirinsä jo niin tutuksi lukijalle, että hänen elämänsä seuraaminen on yksi osa lukunautintoa. Toinen kirjasarjan piirre on tarkka kuvaus 1920-luvun Helsingistä ja elämästä siellä. Ja kolmas on sitten kirjan ominaisuus vetävänä ja yllätyksiä tarjoavana dekkarina. Jokainen tietysti lukee kirjoja tavallaan mutta ainakin minun osaltani kaikki nämä toiveet täyttyivät.

En kerro dekkarisisällöstä paljoa sillä Björkin tutkimuksen käänteistä on lukijan itsensä päästävä nauttimaan. Kerron vain sen verran, että tutkimuksen onnistuminen vaatii niin vanhojen tuttujen, Valkaman ja Idan, kuin poliisissa työskentelevien ystävien apua. uutena tulokkaana on Björkin entisessä työpaikassa työskentelevä neiti Lumme. Hänestä kuulemme varmasti myös jatkossa. Valkamasta on Björkin tukemana kasvamassa terävä nuorukainen, joka varmasti pääsee etenemään omasta yhteiskuntaluokastaan ylöspäin. Valkaman kehitystarinaa on mielenkiintoista seurata, sillä se on samalaine kuin niiden nuorten, joiden vanhemmat ovat suurilla henkilökohtaisilla uhrauksilla kouluttaneet lapsiaan. On pakko sanoa, että niin kävi onneksemme myös minun ja sisarieni osalta, tosin kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Kirjassa Björk joutuu tutustumaan evankeeliseen yhteisöön ja sen tekemään lähetystyöhön sillä ryhmään kuuluva pastori saa kirjan alussa surmansa epäselvissä olosuhteissa. Surmansa saaneen veli palkkaa Björkin tutkimaan asiaan. Samalla Björk joutuu kohtamaan uskonnollisen ääriliikkeen ilmiöitä, joita on ollut ja on vieläkin myös meillä Suomessa. Kirjassa yhtenä liikkeen vaikuttajahahmona on Hilda Andersson, jonka aseman kautta tuodaan esille myös naisten aseman ja naispappeuden vastaisia asenteita. Minulle tuo evankeelisen liikkeen olemassaolo oli uutta ja kirjan lopussa on onneksi lyhyt esitys siitä. Ääriajattelua esiintyi tosin myös virallisen kirkon piirissä. Ääriesimerkkinä siitä on kirjassa kuolleen pastorin isä.

Uskonnollisten liikkeiden lisäksi kirja esittelee tuon ajan ilmiöistä toista ääripäätä. Kieltolain aikaansaamaa pirtukauppaa ja salakapakoita. Björk ja Valkama vierailevat useissa salakapakoissa keräämässä tietoja ja kirjassa todetaan aivan oikein, ettei kieltolailla ongelmaa ratkaista. Kirjan lopussa on sanasto, jos nykylukija ei tiedä mitä varpunen kieltolain aikana tarkoitti.

Kirja kuvaa hienosti myös tuon ajan köyhyyttä ja miten se jakaantui Helsingin eri alueille. Se keskittyi erityisesti puutalokortteleihin. Työssä käyntikään ei riittänyt poistamaan köyhyyttä. Esim. Björkin lapsuusaikainen ystävä, poliisina työskentelevä Martti on kirjassa ollut pitkään kihloissa mutta häitä oli pitänyt lykätä molempien osapuolien vähävaraisuuden takia. Köyhyys ja vähävaraisuus näkyi erityisesti ruuassa. Valkama sai Björkiltä osan palkkiostaan ruokana. Vieraille tarjoiltiin usein korppuja. Vielä minunkin nuoruudessani tosin korput olivat jokapäiväistä ruokaa, joten ei se köyhyys salamana Suomesta kadonnut. Vaikka Björk on jo hyvin toimeentuleva, on hänenkin ruokavalionsa varsin yksinkertainen. Usein munia ja perunoita ja parhaimmillaankin niiden lisäksi lihapullia ja ruskeaa kastiketta, joten gourmet-aterioiden tulo koteihin sai vielä odottaa. Sellaisia tosin tarjoiltiin Björkin morsiamen Lisbetin perheessä.

Minä nautin suunnattomasti kirjan 1920-luvun tunnelmasta. Vanhasta Helsingistä, jonka keskustan katuja olen kävellyt samoilla alueilla kuin Björk. Erityisesti kuvaukset ihmisten elämästä ja arjesta asettavat myös nykyihmisen elämälle sopivan perspektiivin. Yksi kirja lause saattaa synnyttää ajatuksen siitä muutoksesta, jonka olemme kokeneet. Otan tässä vain yhden esimerkin. Björk huomaa jossain vaiheessa, ettei hän tiedä neiti Lumpeen etunimeä:

  Björk harkitsi hetken ja sanoi sitten: - Anteeksi, jos kysyn, mutta mikä on etunimenne? Ette kirjoita sitä koskaan kirjeittenne alle.

  Neiti Lumpeen hillityille kasvoille ilmestyi pieni hymy. – Kas kun huomasitte, hän sanoi. – Se tapa on minulle tullut ministeriössä. Siellä olen ollut aina vain neiti. Etunimeni on Aurora.”

Tämä kohta kirjassa hymyilytti minua paljon enemmän kuin Björkin kysymys neiti Lummetta. Se sai minut ajattelemaan naisten asemaa ennen ja nyt ja sitä, miten paljon on vielä tehtävää. Kirjassa samanlaisia kohtia tulee jatkuvasti eteen mitä erilaisemmista asioista. Ikään kuin kirjailija olisi niitä sinne asetellut tahallaan.

Jostain syystä tämä kirja jätti minulle  hyvän mielen. Ehkä se  johtuu kirjan lopusta jossa vanha mies, jota Björk on auttanut, kutsuu häntä enkeliksi.  Björkin seurassa oleva Kaapo Härkönen kysyykin Björkitä miksi häntä kutsuttiin enkeliksi. Siihen Björk vastaa:

”Tja, sanoi Björk. – Hän taisi uskoa, että vain enkelit tekevät hyviä tekoja.”

Ehkä minä kirjan luettuani aloin uskoa, että muutkin kuin enkelit voivat tehdä hyviä tekoja.

Erinomainen dekkari voi olla paljon enemmän kuin mitä sen perinteisen lajityypillisesti ajatellaan olevan.  Tärkeät asiat voidaan nostaa esille ja ihmisten pohdittavaksi kirjallisuuslajista riippumatta. Siinä tämä kirja onnistuu erinomaisesti. Paitsi dekkari, kirja on kuvaus Karl Axel Björkin ja hänen lähipiirinsä elämästä ja tarjoa kuvan 1920-luvun helsinkiläisen elämästä ja elinolosuhteista ja köyhyydestäkin. Lisäksi se on kuvaus Helsingistä, sen alueellisista eroista ja tulevien muutosten alkuajoista. Se antaa nykyhetken lukijalle perspektiivin omaankin historiaan ja parhaimmillaan auttaa ymmärtämään myös niitä, jotka ovat vasta pääsemässä samanlaiselle kehitysuralle.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2023

Linnea Axelsson: ”ӔDNAN Maa meissä”

 

 

 


Linnea Axelsson: ”Ӕ
DNAN Maa meissä”

Kieletär Inari 2022 (www.kieletar.net)

768 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos  ӔDNAN” 2018

Suomentanut Kaija Anttonen

Plogin otsikossa olevan kuvan taustalle laitoin Tuula J. Jäntin maalauksen, sillä noissa henkeä salpaavissa maisemissahan kirjan tapahtumat etenevät. Tosin tarinan edetessä Vattenfall olisi kahlinnut tämänkin joen virtauksen ja rannan lähellä olevat talot olisivat jääneet veden alle.

Linnea Axelssonin kirja ”ӔDNAN” voitti Ruotsin tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon, August-palkinnon, vuonna 2018. Vaikka tapahtumat liittyvät Ruotsiin ja Ruotsin-valtion toimiin, on saamelaisten kohtelu ja käsittely ollut samanlaista koko heidän pohjoisella asuinalueellaan, joka ei ole rajoittunut kansallisiin rajoihin. Kirja kuvaa erittäin tarkasti myös saamelaisten kohtelua Suomessa.

Tämä on saamelaisuuden tarina vähän yli sadan vuoden ajalta, 100 luvun alusta vuoteen 2010. Kirja kertoo tarinan kahden perheen ja useiden sukupolvien kautta. Tarina kerrotaan ihmisten kokemusten kautta ja se tuo vaikuttavuutta tapahtumiin ja ennen kaikkea, runomuotonsa takia tuottaa ainutlaatuisen lukukokemuksen. Kirjaa lukiessa näin selvästi tunturien lumiset rinteet, vuoripurojen juoksun ja porojen vaelluksen kaiken keskellä. Tunnen suunnattoman häpeän ja alastomuuden rotutukijoiden inhosta kertovan katseen alla. Mutta koin myös ylpeyden ja voiman esiintyessäni saamelaispuvussa. Epävarmuuden omasta identiteetistäni ja siitä mihin kansanryhmään kuulun. Mutta lopulta myös ylpeyden omasta perinteestäni, kielestäni ja kansastani. On ainutlaatuinen kokemus, kun tuntee olevansa osa kirjan tarinaa ja usein se onnistuu vain runomuodon kautta, sillä sen muoto ja avaruus antaa mielikuvitukselle riittävästi liikkumatilaa.

Ehkä yksi järkyttävimmistä kirjan kuvauksista on saamelaisiin liittyvä rotututkimus. Sen avulla yritettiin luoda käsitys alempiasteisesta rodusta ja luotiin perusta myös saamelaiskulttuurin tuhoamiselle ja pakkoruotsalaistamiselle. Saamelaisnaisen kokemukset ja ajatukset hänen seisoessaan alastomana rotutukijoiden edessä on kerrottu kirjassa aidosti ja tavalla, joka viistää sydäntä. Kyllä me ihmiset voimme olla käsittämättömän raakoja ja tunnottomia ja jopa tieteen nimissä.

Pakkoruotsalaistamiseen liittyi sekä kielen että perinteiden hävittäminen. Se aiheutti  ongelmia kun koulun ja perheen arvomaailmat ja opetukset  olivat ristiriidassa. Tämäkin kehitysvaihe kuvataan hienosti lasten kautta. Samasta aiheesta on hieno kuvaus myös Niillas Holmbergin kirjassa ”Halla Helle”. Viime aikoina on puhuttu saamelaisten perinteisten rumpujen palauttamisesta. ne kerättiin pois tai hävitettiin pakanallisina. Mainittakoon, että Suomessa näitä rumpuja on säilynyt mm. museoissa vain kaksi kappaletta, joten ei Suomi ole puhtoinen saamelaisen kulttuurin tuhoamisessa.

Kirjan lopussa kuvataan kuinka saamelainen itsetunto ja kulttuuri on palaamassa. Saamea aletaan taas opiskella ja joikua voi kuulla kirkossakin. Hienoimpia kohtia on kuvaus saamelaispuvun käytöstä ja sen merkityksestä. Koko se osuus pitäisi lainata tähän mutta lainaan lain pätkän keskeltä:

”…

Puku kaikkine väreineen

räväyttää

 ruotsalaisten silmät

auki

 

riskut

helisevät

kimaltavat

rinnassani

-

Naisten ompelema

sotisopa

verasta ja hopeasta

tehty

-

Se vaatii heitä

katsomaan

 

Kun puhun

lasteni

puolesta

…”

 

Kun tuon osuuden kirjasta lukee, ymmärtää, etteivät puheet kulttuurisesta omimisesta esim. saamelaisten kansallispuvun osalta ole turhia.

Kirjan loppupuolella oleva pätkä kuvaa sitten saamelaisen itsetunnon ja arvostuksen paluuta. Kuvaus on mummon haudalta:

”…

Ensi kerralla mummo

 

pukeudun minäkin

saamenpukuun

niin kuin sinä aina teit”               

Nämä pätkät kuvaavat myös kirjan rakennetta. Se on väljä ja helppolukuinen vaikka sisältö onkin painava. Kirjan osien alussa on aina maininta ajankohdasta, paikasta ja henkilöistä, joita jakso kuvaa. Näin runomuotoinen teos pysyy hyvin hallinnassa. Runot ovat kertovia mutta paikoitelleen uskomattoman kauniita usein luonnosta mutta myös ihmisten syvimmistä tunteista kertovia. Kerrassaan hienoa ja koskettavaa luettavaa.

Tämä kirja tuo saamelaisuuden historiaan hienosti esille mutta jos joku haluaa tutustua siihen enemmän voisi lukea esim. Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjan ”Vastatuuleen, Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta” (S&S 2019).

ӔDNAN, Maa meissä” on eepos saamelaisuudesta vähän yli sadan vuoden ajalta. Kirja on runomuotoinen ja sitä lukiessa näin selvästi tunturien lumiset rinteet, vuoripurojen juoksun ja porojen vaelluksen kaiken keskellä. Tunnen suunnattoman häpeän ja alastomuuden rotutukijoiden inhosta kertovan katseen alla. Mutta koin myös ylpeyden ja voiman esiintyessäni saamelaispuvussa. Epävarmuuden omasta identiteetistäni ja siitä mihin kansanryhmään kuulun. Mutta lopulta myös ylpeyden omasta perinteestäni, kielestäni ja kansastani.

Kirja kertoo kahden saamelaisperheen kokemuksista jaksolta, johon kuuluivat niin, elinmahdollisuuksien kaventaminen, rotututkimukset, yritykset saamelaisen kulttuuri ja kielen hävittämiseen, pakkoruotsalaistaminen ja lopuksi myös saamelaisuuden arvon ja itsetunnon paluu. Tämä on tärkeä kirja kaikille, jotka haluavat tietää enemmän saameleisuudesta. Tämä on myös uskomattoman kaunis kirja, teksti on kertovaa runoutta mutta myös uskomattoman kaunista. Kirjoittajan lisäksi kiitos siitä suomentajalle. Tärkeä on myös suomentajan kirjoittama osa ”Saatteeksi”. Se selventää ja helpottaa tarinan lukemista. Tämän kirjan lukeminen oli kokemus, jota toivoisin kaikille. Kiitos tekijöille.

maanantai 10. heinäkuuta 2023

Joel Haahtela: "Yö Whistlerin maalauksessa"

 

 

 


Joel Haahtela: ”Yö Whistlerin maalauksessa”

Otava 2023

175 sivua

 

Joel Haahtelan teoksilla on kaikissa joku maaginen ominaisuus, joka tavallaan tuo ajatteluun väljyyttä. Minä koen sen ikään kuin maailma ympärilläni avautuisi.  Yhtenä syynä tähän on se, että Haahtele usein kuvaa maailmaa ja esittää ajatuksiaan taiteen kauneuden kautta. Mutta ei tuon kauneuden tarvitse tulla edes taiteesta. Se voi tulla ihmisten hellyydestä, maisemista tai  niin kuin tässä kirjassa, myös perhosten kauneudesta.

Tämä ajattelun vapautuminen antaa lukijallekin ainutlaatuisen kyvyn nähdä asioita ja ilmiöitä laajemmin. Nähdä maailmasta ja elämästä uusia puolia ja oppia jotain uutta. Asioista ei aina tarvitse, eikä oikeastaan saakaan olla Haahtelan kanssa samaa mieltä mutta pitää uskaltaa lähteä ajattelussa myös uusille teille.

Kirja kertoo kahden ihmisen, kertojan ja Sergein tarinaa. Heitä yhdistävät niin perhoset kuin taidekin ja erilaisten elämänkokemusten ja keskustelujen kautta avautuvat lukijankin pohdittaviksi elämän erilaiset puolet.

Yksi kirjan hienoimpia osia on tarina kirjan kertojan ja Saaran ystävyydestä.  Tuosta suhteesta haluan lainata tähän yhden  kohdan:

”…Olisin lähtenyt hänen luokseen milloin tahansa ja lähdinkin, sillä annoimme toisillemme jotain mitä kukaan muu ei voinut antaa: turvaa, hengenheimolaisuutta, sielun kämmenellä.”

Kertojan ja Sergein tarinoita tärkeämpää kirjassa on kuitenkin pohdinta taiteen olemuksesta ja oikeastaan myös siitä, miten taidetta tulisi katsoa ja kokea. Näitä asioita pohditaan Sergeillä olevan Whistlerin teoksen mutta myös kertojan akvarellien yhteydessä.  Tärkeän periaatteen määrittelee kuitenkin Sergei, kertoessaan  ikoneista:

”Tunsinko minä ikonien filosofiaa? Kun pudistin päätäni, Sergei selitti, että vaikka ikoni saattoi olla esteettisesti kaunis esine, tuo kauneus ei kuitenkaan ollut ikonin todellinen olemus. Ikonin kauneus, arvo ja pyhyys olivat aina kuvattavan kohteen kauneutta ja pyhyyttä eli viime kädessä Jumalan itsensä pyhyyttä. Me katselimme ikonin läpi Jumalaa kasvoista kasvoihin, jonkin materiaalisen verhon läpi.”

Tämä sama periaate, että taideteoksen läpi ja sen kauneuden ohi, välittyy jotain suurempaa mitä taiteilija, kirjailija, runoilija, haluaa tuoda esille. Se on vain nähtävä teoksen itsensä kauneuden läpi.

Kirjan loppuosaa kertoja istuu vielä Whistlerin maalauksen ääreen ja toteaa:

”Nyt olin varma, että Whistlerin todellinen yö oli rakkaus, ei tyhjyys. Saaran rakkaus oli siellä. Kaikki äidilleni vuosien aikana kantama rakkaus oli siellä. Myös äidin rakkaus oli siellä, ja Sergein, Se oli valtava rakkausvarasto, jonka reunalta meidän olemassaolomme alkoi. Ja maalaus seinällä oli portti, joka lopultakin oli auki.”

Tähän haluan lisätä, että siellä olisi myös kalkkunavoileipä ja tätä kommenttia en halua selittää. Saatte sen selville kirjaa lukiessanne.

Kirjan kansikuvana on yksi Whistlerin maalauksista mutta muitakin löytyy netistä. Niitä kannattaa tutkia.

Anu Kaajan uusimmassa kirjassa ”Rusetti” on hienoja kuvauksia taideteosten katsomisesta tai oikeastaan niiden olemuksen näkemisestä. Jos aihe tämänkin kirjan pohjalta kiinnostaa, kannatta tutusta Anu Kaajan kirjaan.

Tämäkin Joel Haahtelan kirja on sekä tunteita että ajatuksia herättävä. Mielestäni se ei ole hänen parhaansa mutta eiväthän kaikki kirjat parhaita voi ollakaan. Ehkä paremmuutta on turha asetellakaan silloin kun kirja antaa niin paljon kuin tämäkin kirja lukijalleen antaa. Pitää vain osata nauttia siitä mitä kirja tarjoaa.  Minusta olennaista Haahtelan kirjoissa on aina niiden antama kokemus siitä, että omaankin ajatteluun tulee lisää laajuutta ja siten kykyä havaita jotain uutta. Kiitos kirjoittajalle.