Hanna Weselius: "Pronominit"

 

 

 

 

Hanna Weselius: ”Pronominit”

WSOY 2025

377 sivua

Hanna Weseliuksen kirja ”Pronominit” pääsi aiheellisesti vuoden 2025 Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Minun listallani hän on ehdokkaista ykkönen, vaikka kirjojen taso on tänä vuonna hyvin korkea.

Kirjan ”Pronominit” alkuosassa on kappale, joka minusta heijastaa pitkälti myös kirjan sisältöä, joten lainaan sen tähän:

”Mielikuvat heijastuvat ihmisten silmien ja kaukaisten abstraktioiden väliin. Kaikkialla missä on ihmisiä, ilmassa risteilevät katseet, mielikuvat ja niihin kietoutuneet tunteet. Matkustamo on vaalea, muovinen ja yhdentekevä tila, mutta sen ilma on tiheää ja sakeaa, koska jokainen matkustaja on ottanut kaikki mielikuvansa ja tunteensa mukaan.”

Kertoessaan matkustamon tapahtumista ja ihmisistä Hanna Weselius oikeastaan kertoo meistä kaikista ja uskomattoman hienolla tavalla. Kirjan nimikin oikeastaan heijastaa tuota samaa.  Matkustajat voivat olla pronomineja (minä, sinä…) mutta samalla he kuvaavat kaikkea. Matkustajat ovat pääosin nimettömiä (Pyryä lukuun ottamatta) ja esiintyvät istumapaikkansa tunnuksella tai kuten stuertti, ammattinimikkeellään. Ratkaisu on hieno, kun ihmisten toimintaa ei sidota nimiin, tapahtumat on helpompi yleistää ja yhdistää osaksi elämäämme ja arkeamme.

Kirjaan on rakennettu hiennolla tavalla koko ajan kasvava jännittynyt tunnelma, joka pitää otteessaan niin lentokoneen matkustajia kuin lukijaakin.  Jo tapahtumaympäristö sinällään, ilmassa oleva lentokone, jossa ollaan irrallaan maanpäälisistä turvaverkoista, luo tällaisen tunnelman.  Kirjassa stuertti havainnoillaan pitää hienosti lukijan jännitystä yllä. Miksi myyntikärryn tuotteita on liian vähän? Miksi osa penkeistä on peitetty pressuilla? Miksi matkustamohenkilökunnan lepotilassa on koira ja sinne on pakattu tavaroita huolimattomasti? Miksi lentäjä ei informoi matkustajia? Jännityksen kasvaessa pienetkin asiat saavat suuremman merkityksen. Tällaisessa tilanteessa pienemmätkin tapahtumat tai keskustelunpätkät saavat lukijan ajattelemaan ja yhdistämään asioita laajempiin kokonaisuuksiin. Se on kirjalta kunnioitettava saavutus. Lainaan tähän pätkän kirjasta. Tilanteesta, jossa stuertti on tuonut toisen salamatkustajana mukaan päässeen lapsen taukotilaan.

”…”Ei tämä kaikkein paras paikka ole, mutta”, hän sanoo. ”Siihen vaan”, lääkäri sanoo. Hän laskee lapsen kyljelleen peiton päälle ja alkaa tunnustella tämän kaulavaltimoa. Pulssi löytyy hyvin. Lääkäri ajattelee koko ajan stuertin pakaroita ja lakkaa ajattelemasta niitä vasta riisuessaan lapsen hupparin ja collegehousut ja nähdessään mustelmat….”

Tilanne ja mustelmien näkeminen siirsi minun ajatukseni pakolaislapsien kohtaloon niin lähtömaassa kuin kohdemaasakin. Heidän tulevaisuuteensa tai tulevaisuuden näkymien puutteeseen kuten Gazassa. Samoin matkustamon tapahtumat, keskustelut matkustajien välillä ja Titanic-elokuvan herättämät tuntemukset matkustajissa herättävät lukijan ajattelemaan asioita uudella tavalla.

Kirjan loppupuolella selviää myös mitä pressuilla peitetyillä istuimilla on. Niillä on pahvilaatikoita, jotka sisältävät kunttaa. Kuntta on jo tuon ajan ihmisille harvinaisuutta (elämme siis läheisessä tulevaisuudessa) ja kunttalaatikon saaneiden ihmisten kokemus kuntasta, sen koostumuksesta ja tuoksusta kertoo, kuinka tärkeää luonto meille ihmisille on.

Uudenlaista ajattelua tukee myös kirjan otsikointi. Otsikot on nimetty ihmisten tunneskaalan perusteella. Esim. ”Levottomuus”, Suuttumus”, ”Kauhu”, ”Halveksunta” jne. Ihmisten arjessa ne esiintyvät hyvin eri tavoin ilman että kokija itse sitä aina huomaa. Näitä kannattaa pohtia kirjan kappaleita lukiessa.

Kirjassa on erikseen oma kappale ämpäreistä ja se on totuudenmukaisuudessaan äärettömän hauska. Lisäksi siinä on laajempi tarina Pyrystä. Pyryn täti on perustanut oman somekanavan Pyrylle ja yrittää sitä kautta tavoitta kadoksiin joutunutta Pyry tulee mukaan tarinaan myös lentokoneessa ja hänen kauttaan lukijalle tarjotaan hieno annos valokuvataiteen historiaa ja teoriaa. Tärkeintä on kuitenkin, että kadonnut ja yksinäinen Pyry löytää taas itsensä kuultuaan Pyrykanavasta.

”…”Minä olen Pyry”, Pyry ajattelee ja vakavoituu. Oikeastaan lause kuulostaa mukavalta. Minä löysin hänet etsimässä minua, ja minusta alkoi tuntua taas mahdolliselta olla minä.”

Kirjan viimeinen kappale on ”Epilogi”. Sen alla on suluissa teksti ”(Vapaavalintainen)”. Älkää uskoko kirjailijaa. Kappaleen lukemalla teos saa äärettömän kauniin päätöksen. Lainaan tähän vielä kirjan viimeisen lauseen ja toivon ettei se pilaa keneenkään lukijan nautintoa. Tai ehkä on parempi, että katsotte tämän vasta kirjan luettuanne. On uskomatonta, että kirjailija löytää tällaiset sanat kirjan loppuun:

”Lasket yökkösen pöydälle, otat vedoksen, katsot kuvaa, painat sen sydäntäsi vasten, katsot pimeään.”

Hanna Weseliuksen kirja ”Pronominit” on uskomattoman hieno ja monitahoinen kirja. Kirja pitää niin matkustamossa olevat ihmiset kuin lukijankin koko ajan kasvavan jännityksen vallassa. Pienten asioiden, keskustelujen ja ilmiöiden kautta avautuu lukijalle väyliä uudenlaiseen ajatteluun ja jopa arjen kokemiseen. Äärettömän kauniisti ja lempeästi kirjoitettu kirja. Ehdottomasti Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Kiitos kirjasta Hanna Weselius.

Minna Rytisalo: "Sylvia"

 

 

 

 

Minna Rytisalo: ”Sylvia”

WSOY 2025

296 sivua

 

Petronellan kukkulat ovat minun ikäluokalleni ja Lapissa käyneille tutut ja jos jotain Lapinmatkoilta tutuille kerrottiin niin se, että nähtiin Petronellan kukkulat. Tosin kovin selvästi erottuvat ne eivät ainakaan kesäaikana enää ole. Mutta sitäkin merkittävämmät. Minusta ne ovat muistomerkki unelmasta, sillä sitähän Petronella oli paikallisille kullankaivajille, aivan samaan tapaan kuin heille oli se suuri kultakimpale, joka olisi seuraavassa hiekkalapiollisessa. Ne ovat muistomerkki myös eräästä elämäntarinasta ja tavallaan tuon tarinan ja nimen toivoisi tuovan mieleen myös sen, miten ihmisten välille voi rakentua kestäviä siltoja avoimuuden ja ymmärtämisen kautta, kun elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se on. Niinpä Minna Rytisalon kirja ”Sylvia” on myös paljon enemmän kuin Sylvia van der Moer:n, Petronella:n tarina. Se on tarina meistä ihmisistä, luonnon suuruudesta ja sen merkityksestä meille, erilaisuudesta ja hyväksikäytöstä, mutta myös ystävyydestä ja toivosta. ”Sylvia” on uskomattoman monitahoinen kirja ja paikoitelleen niin kauniisti kirjoitettu, että ihmisten välisen läheisyyden tuntee ja Lapin maisema ja avaruus avautuu silmien eteen. Kiitos kirjasta Minna Rytisalo.

Kirja alussa on noin sivun mittainen yhteenveto Petronellan elämästä. Se on tärkeä erityisesti niille, jotka eivät hänen elämänsä liittymistä Suomeen tunne. Suomeen liittyvät asiat ovat fiktiivisessä tarinassakin olennaisilta osin oikein.

Meillä ihmisillä on tapana nähdä asiat hyvin yksipuolisesti ja niin Petronellankin tapauksessa. Yleinen mielipide hänestä rakentui pienten huijausten (maksamattomat hotellilaskut) perusteella. Me emme kaiken tämän jälkeen yleensä pysty näkemään ihmistä ennakkoluulojemme takaa. Rytisalon kirja hienous onkin siinä, että hän kuvaa ihmistä aidosti, hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja käyttäytymiseen johtaneita syitä. Petronellan tarina kirjassa alkaa sodanjälkeisestä Hollannista, jossa Petronella lähtee kotoaan. Kirjassa hänen vaiheensa ja seikkailunsa kuvataan aina myös hänen itsensä, mutta myös hänen senhetkisen ystävänsä tai hänen ”huijaamakseen” joutuneen ihmisen kautta. Näin kirja tarjoaa meille mielenkiintoisen kirjon ihmisiä ja ihmiskohtaloita sodanjälkeisessä Euroopassa. Petronellan ”huijaukset” ovat vähäisiä, usein vain aterian, joskus vain sämpylän ja kahvin suuruisia. Välttämättömiä sen hetkisen selviämisen kannalta, sillä kuten Petronella itse toteaa, hän ei ole syntynyt pysymään paikallaan, ja sotien jälkeen

”…minä huumaannuin vapaudesta ja siitä, että entisen voi jättää ja lähteä uutta kohti kerta toisensa jälkeen. Se ei ollut aina helppoa. Yksinäinen nainen on epäilyttävä.”

En kerro näistä erilaisista ihmisten kohtaamisista enempää, kukin kohta on oma pieni ja mielenkiintoinen tarinansa. Euroopasta Petronella päätyi Ruotsin kautta Suomeen lähes rahattomana. Kun hän esiintyi lehtinaisena hän pääsi heti Helsingin seurapiireihin ja tunnettujen johtajien ja julkkisten vieraaksi ja lounasseuraksi. Kun häneltä loppuivat rahat eikä hän pystynyt maksamaan hotellilaskuaan asia siirtyi poliisille.  Äskeisistä johtajista ja seuralaisista ei ollut apua. Äkkiä he katosivat ympäriltä tavoittamattomiin. (tämä Petronellan kohtelu oli vähintäänkin hyväksikäyttöä). Petronella pakeni kahden lehtimiehen kanssa Lappiin ja kuultuaan Lemmenjoen kultalöydöistä, hän päätti lähteä sinne. Siitä alkaa Petronellan Lapin seikkailu.

Kuvaus Petronellan taivalluksesta Lemmenjoelle Lapissa työmatkalla olleen geologin seurassa on kirjan vahvinta ja kauneinta antia. Tuo jakso on ennen kaikkea matka ihmismieleen, mutta myös ystävyyden ja toisen ihmisen pyyteettömyyden löytämiseen. Se pakottaa myös, Lapin luonnon kautta, kokemaan oman pienuutensa kaiken avaruuden ja hiljaisuuden keskellä. Jakso on uskomattoman kauniisti kirjoitettu. Parasta Lapin mainosta ilman mainostekstien liioittelua, vaan aitona kanervien tuoksuna ja varpujen ratinana kenkien alla. Lainaan tähän pienen pätkän Petronellan ajatuksia, joissa näkyy luonnon ja ihmismielen vuorovaikutus.

”Pajun lehdet näyttävät vähän salvialta, niiden vihreydessä on mukana harmaata. Sitten tulevat koivut, ne minä jo tunnen ja niiden lajit. Niiden takana väijyvät matalakasvuiset männyt, joita täällä alempana näköjään taas on. Virta on niin tyyni että veden ja maan raja hämärtyy. Puu ja sen kuvajainen ovat saman olennon kaksi puolta. Heinä ja heinän varjo, kuin minä ja minä, minun kaksi nimeäni, minä ennen ja nyt, melkein sama mutta kuitenkin ihan eri, koska tänään minuun on kasvanut uusi kirkkaus, ja se syntyi kun olin rehellinen.”

Petronellan Lapin aika päättyy, kun Suojelupoliisi, joka alkoi kiinnostua hänestä, lopulta hänet tavoittaa. Suojelupoliisin kanslistin Tapio Korhosen tarinaa kirjassa voisi pitää huvittavana esimerkkinä yksitotisen virkamiehen toiminnasta. Kuitenkin kyseessä on kertomus ihmisestä, joka lapsesta saakka alkaneen kiusaamisen ja vähättelyn kautta on tavallaan mukautunut elämään jatkuvassa pelossa ja etsii pälyillen pakotietä ulospäin. Vähäarvoisena juttuna hänelle annettu, passittomana liikkuvan Petronellaan asian selvittäminen on tehtävä, josta hän onnistuu tekemään kärpäsestä härkäsen ja oman pakotiensä. Todelliseksi pakotieksi se ei kuitenkaan muodostu, jos huomaan kirjan loppuosan vihjeitä. Hänkin tarvitsisi enemmän sääliä, ymmärtämistä ja tukea kuin pilkkaa ja vähättelyä.

Kirjan rakenne on hieno, Siinä jaksottelevat Petronellaan elämänvaiheet ja Suojelupoliisin tutkimukset hienolla tavalla ja tekevät lukemisesta helppoa. Petronellaan tarinan lisäksi kirja poikkeaa lopussa nykyaikaan ja kuvaa Lapin massaturismin vaikutuksia siellä asuviin ihmisiin. Noista haitoista selvitäkseen myös he tarvitsevat välillä Lapin luonnon tarjoamaa yksinäisyyttä ja rauhaa.

Minna Rytisalon kirja ”Sylvia” on uskomattoman monitahoinen kirja. Lähtökohtana on tarina Petronellasta, seikkailijaksikin kutsutusta naisesta, jonka oleskelu Lemmenjoella teki niin suuren vaikutuksen, että lähialueen kukkulat tunnetaan nykyään Petronellan kukkuloina. Kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin Petronellaan tarina. Se on kirja meistä ihmisistä, erilaisuudesta ja ystävyydestä. Ennen kaikkea se ylistys Lapin luonnolle. Uskomattoman kauniisti kirjoitettu kirja. Kiitos Minna Rytisalo.

Johanna Sinisalo: "Joutsenlaulu"

 

 

 

 

Johanna Sinisalo: ”Joutsenlaulu”

Otava 2025

463 sivua

Oli oikeastaan onnenpotku, että Johanna Sinisalon ”Joutsenlaulu” ja Marisha Rasi-Koskisen ”Keesura” sattuivat luettaviksi lähes peräkkäin. Kirjoissa on paljon samaa, tiettyjä yhteiskuntien kehityksessä näkyviä ilmiöitä on käsitelty molemmissa kirjoissa samalla ja toisaalta myös periaatteessa aivan erilaisella tavalla. Voisi jopa sanoa, että kirjat tarjoavat lukijan eteen uhkakuvia ja mahdollisuuksia, joiden väliltä saatamme joutua valitsemaan jo ihan lähitulevaisuudessa. Tai tekoälyn kehityksen osalta voidaan ehkä jopa sanoa, jotka meillä ovat edessä.

Näin alkuun mainitsen vain yhden, jo tällä hetkellä tärkeän, ja ehkäpä tulevaisuuden kannalta merkittävimmän seikan. Ympäristön ennallistamisen. ”Kesuurassa” ennallistamisalueita on muodostettu luonnon ja jopa lajien palauttamiseksi laajassa mittakaavassa ja suunnitellusti ihmisten suunnitelmien mukaisesti. ”Joutsenlaulussa” on useimmissa tapauksissa kyse täydellisesti rauhoitetuista suojelualueista, jotka ovat usein myös tutkimusalueita ja joissa luonto ja sen eläimistö ennallistuu oman kehityksensä kautta. Luonnonsuojelualueet, ainakin suuremmat, on perustettu rahalla, yksittäisen hyväntekijän yrityksen kautta. ”Kesuurassa siis ympäristön tuhoutuminen on edennyt paljon pidemmälle.

Kirjojen suurin periaatteellinen ero on ehkäpä tietoisuuden käsitteessä. ”Joutsenlaulussa” sanotaan suoraan, ettei koneilla ole tietoisuutta. ”Kesuurassa” taas androideille muodostuu selvästi tietoisuus. ”Joutsenlaulussa” taas kirjan toinen kertojaääni ”Ääni toisaalta” tulkitsee ihmisten elävän simultaatiossa. Tuo simulaation tai sitä muistuttavan idean käsitehän on tuttu. Minusta hieneoin versio siitä lai sitä muistuttavasta ajatuksesta löytyy John Miltonin kirjasta ”Kadotettu paratiisi”. Siinä Hornaan karkoitetut toteavat mm.

”….Maailma toinen

(jos vanha taivaallinen ennustus

ei petä) tehtiin kodoks uuden rodun,

nimeltään Ihminen, jok’ äsken luotu

on kaltaiseksemme: ei yhtä ylväs

ja mahtava se lie, mut enemmän

sit’ itse Korkein suosii…”

Kun lopulta vertaa Miltonin kirjan ”simulaation” ylläpitäjää ja ”Joutsenlaulun” vastaavaa, voin sanoa, että havainto tulee olemaan lukijalle suuri ja ehkäpä jopa miellyttävä yllätys.

”Joutsenlaulu” ja ”Kesuura” ovat erilaisia mutta niin ovat tavatkin ja keinot, joilla lukija voidaan tavoittaa ja saada ajattelemaan. Siinäkin mielessä suosittelen tarttumista molempiin kirjoihin. Tärkein on molemmissa kirjoissa selvästi yhteistä kaiken elollisen kunnioittaminen ja tasavertaistaminen ja ymmärrys siitä, että ihminen on vain osa tätä kokonaisuutta.

Molempia kirjoja lukiessa muistuu mieleeni innostus, jonka robotit muodostivat ilmestyessään olennaiseksi osaksi tieteiskirjallisuutta ja myös mahdollisuudeksi ihmisten arkeen. Isaac Asimov loi silloin robotiikan perussäännöt, joiden olennainen osa oli, ettei robotti saa toimia ihmistä vastaan. Myöhemmin sääntöjä vielä täsmennettiin niin että säännöissä oli myös maininta ”ihmiskuntaa vastaan”. Olimme innoissamme ja kuvittelimme, että nuo säännöt ohjaisivat robottien kehitystä. Mutta kuten ihmisten toiminnan historia osoittaa, niin kirjallisuuteenhan nuo säännöt jäivät.  ”Kesuurassa” androidien toiminta vastaa vielä noita sääntöjä, mutta ”Joutsenlaulun” alussa kerrotaan kuinka ihmisten tappamiseen kehitetty tekoäly luo pohjan tulevan hyväntekijän varallisuudelle. ”Joutsenlaulun” alku ja toisen päähenkilön Janen kuvaus kirjan alussa antaa käsityksen teknologiauskosta mutta kuva tasoittuu myöhemmin ja tarjoaa vastapainoksi mm. upean kuvauksen luonnon ja sen elimistön seuraamisesta luonnonsuojelualueella ja keskusteluista tekoälyn kanssa. Oma ehdoton käsitykseni on, ettei teknologian kehitys pelasta ihmiskunta sen tekee vain muutos ihmisten ajattelussa ja elämäntavoissa. Teknologian kehitys luo hienoja uusia mahdollisuuksia, joita kirjakin esittelee, mutta myös uskomattoman paljon väärinkäytön mahdollisuuksia ja noita väärinkäyttäjiähän riittää; ihmisiä, yrityksiä ja valtioita myöten. Kirjan loppuosassa ympäristön ja luonnon ja laajasti käsitetyn elollisen merkitys korostuukin hienolla tavalla.

Yksi kirjan hienoimmista ja ainakin minua kiinnostavista jaksoista on Janen ja tekoälyn keskustelu kielestä tai laajemminkin erilaista kommunikaatiomuodoista. Jane hämmästyy, kun huomaa, että luonnonsuojelualueella tietoja keräävä ja tapahtumia seuraava tekoäly on oppinut lintujen kielen, vaikka tekoälyn mielestä lintujen kommunikaatiosta ei saisi käyttää termiä kieli. Kirjan ”Ääni toisaalta” lisää keskusteluun vielä toteamuksen:

”…Olemme myös pitäneet ihmisen ja eläimen suurimpana erona puhutun kielen puutetta ottamatta huomioon, että muunlajisilla voi olla huomattavan kehittyneitä sisäisiä prosesseja, joilla ne jäsentävät maailmaa artikuloimatta prosessejaan sanoiksi tai lauseiksi.

    Vaikuttaa siltä, että kyse ei ole siitä osaavatko muunlajiset viestiä tai kommunikoida, vaan siitä, osaammeko me.”

Tästä alkaa oikeastaan ”Joutsenlaulu” kaikessa upeudessaan, omaleimausuudessaan ja tärkeydessään. Nyt ymmärrän myös sen alkuosan merkityksen ja vain nautin tekstistä, joka on paitsi rikasta myös ajatuksia herättävää.

Kirjan loppuosa jakaantuu hienolla tavalla kahteen toisiaan täydentävään osaan ”ääni toisaalta” kertoo taustatiedoista, tutkimuksista ja historiallisesta kehityksestä ja Janen tarinaa kaiken tuon todentamisesta käytännössä ja uskomusten ja ennakkoluulojen sikeydestä silloin kun on kyse ihmisen ylivertaisen aseman murentumisesta.

Kun ympäristöasioissa puhutaan paljon luonnon, eli erityisesti metsien ja kasvien; suojelusta, on oikeastaan uraauurtavaa, että kirja nostaa keskiöön ihmisten suhteet muunlajisiin ja erityisesti lintuihin, niiden kehitykseen lajina ja niiden ominaispiirteisiin ja kohteluun. En kerro tässä siitä enempää, teksti on kerrassaan hienoa ja ainakin minulle valtavasti uutta tietoa tarjoavaa.

Toivon erityisesti, että kaikki lukevat kirjan lopussa olevat osat ”Janen ensimmäinen planeetta”, ”Janen toinen planeetta” ja ”Janen kolmas planeetta”. Ne tarjoavat tiivistetyssä ja hienon tarinankin muodossa tietoa, jota on näin koottuna muuten vaikea löytää.

Vaikka kirjailija lopussa pakottaa lukijan kyseenalaistamaan simulaatiotulkinnan, täytyy kuitenkin todeta, että jään kyllä odottamaan kutsua häikäisyyn.

Johanna Sinisalon kirja ”Joutsenlaulu” on upea kirja tarinaltaan mutta ennen kaikkea sisällöltään. Se ravistelee perinteisiä näkemyksiä ja ennakkoluuloja ihmisten ja muunlajisten suhteesta niin tarinan kuin faktojenkin kautta. Kirjan luettua ymmärtää miten tuulesta temmattu käsitys ihmisten ylivertaisuudesta elollisten piirissä voi olla. Kirjan jälkeen katsoo muunlajisia, erityisesti lintuja, ihan uudella tavalla. Lukijoille sanoisin vielä ”Häikäisyssä” tavataan.