Emmi Itäranta: "Lumenlaulaja"

 

 

 

 

Emmi Itäranta: ”Lumenlaulaja”

Teos 2025

410 sivua

Emmi Itärannan ”Lumenlaulaja” on upea kirja niin sisällöltään kuin kieleltäänkin. Kielen kauneus avaa usein lukijan silmien eteen niin tapahtumat kuin pohjoisen maisemankin. Pysähdyin lukiessa usein vain nauttimaan tekstistä ja sen avaamista näkymistä.  Voisi jopa sanoa, että teksti on runollista siinä missä aihekin, sillä kirja kertoo tavallaan kansalliseepoksestamme ”Kalevalasta” puuttuvan osan. Pohjolan ja sitä kautta myös naisten ja naisten hallitseman maailman tarinan.

Kirjan päähenkilö on pohjolalainen Lauha, joka muuttaa nimensä Louheksi, kun väkensä ja loitsujensa avulla valtaa takaisin kotiseutunsa Pohjolan, joka on joutunut etelästä tulleiden hyökkääjien valtaan. Louhen kautta alkaa varsinaisen Pohjolan tarina

Kerrassaan nautinnollisella tavalla kirja ”keskustelee” Kalevalan tarinan kanssa kertomalla kalevalaisten ja pohjolalaisten yhteenotoissa sen toisen näkökulman ja erityisesti myös millaisia naisten johtaman yhteisön käytännöt ja arvot olivat. Oikein sydäntä lämmitti lukea kirjasta, miten määriteltiin Pohjolan neitoja kosimaan tulleille annettuja tehtäviä:

”…

 Veistä vene käsin koskematta, ja Pohjolalla on yksi pursi enemmän.

 Hiihdä Hiiden hirvi, ja Pohjolalla on Tapion väeltä karannut elikko, jonka takaisin tuomisesta he suovat vastalahjaksi suuren saaliin.

 Kynnä kyinen pelto, ja Pohjolalla on enemmän tilaa kasvattaa satoa nälkäisilleen.

 Metsästä Tuonelan rautakyntinen karhu, ja Pohjolalla on ihmeellisen pedon talja ja kynnet ja hampaat myytäviksi, sen liha rokkaan keitettäväksi, kallo tapionpöydälle tarjottavaksi.

 Kalasta suuri hauki, ja Pohjolassa syödään kalasoppaa kuukauden verran

…”

Minusta tuo mainittu kohtaa kertoo hienosti Kalevalan miesten ja kirjan Pohjolan eroista. Kalevala rakentaa hahmojensa kautta sankaruutta ja se saavutetaan usein taistelujen ja luonnon alistamisen kautta. Pohjolassa rakennetaan parempaa arkea ja jonkinasteista tasa-arvoisuuttakin. Siellä eletään enemmänkin luonnon ehdoilla ja sitä kunnioittaen.  Minusta luontosuhteen kuvaaminen on yksi hienoimpia ja kauneimpia asioita Itärannan kirjassa.

Vaikka luontosuhteessa onkin kalevalaisessa ja pohjolaisessa eroja on luonnonhahmojen ja ”jumalien” kunnioittaminen ja avun pyytäminen niiltä loitsujen avulla yhtäläistä.  Kalevalassa on yli 50 loitsulukua ja Pohjolassahan loitsujen käyttö on arkipäivää. Pohjolan voima perustuu pääosin loitsuihin Kalevala rakentaa valtaansa soturien ja tietäjien avulla. Kirja tuo minusta hienosti esille sen, ettei Kalevalan kuvaama maailma ole oikea, ellei mukaan oteta myös Pohjolan näkemystä. Kuten kirjassa todetaan, ei sankarieeposta voida laatia, ellei siihen tuoda mukaan voimakasta vastustajaa, pahaa. Sen vuoksi sankaritarinoita voidaan tulkita ja käyttää väärin.

Kirjassa Louhen tarinan rinnalla kulkee lyhyt Lönnrotin elämäntarina ja kirjan alkupuolella Louhen, jo tuonilmaisiin siirtynyt hahmo tarkkaille Lönnrothia ja ajatuksissaan kiteyttää ”Kalevalan” synnyssä aidon perinteen ja Lönnrotin luovuuden suhteen hienolla tavalla:

”Uskot löytäneesi suomalaisuuden syntylaulun.

Ja kuten voi käydä, kun mieli tahtoo luoda uutta, alkavat kuulemasi tarinat elää sinussa, muodostaa salaista rihmastoa keskenään, kasvaa yhteen joksikin osiaan suuremmaksi.”

Siksi kirjassa Louhi kuiskaa Elias Lönnrotin korvaan tärkeän viisauden:

”Runoilijoihin ei ole luottamista. Me olemme valehtelijoita kaikki tyynni.”

En ole tässä juurikaan kertonut mitään kirjan tapahtumista, enemmänkin vain omista ajatuksistani, joita kirjaa lukiessa on tullut mieleen. Ja niitä on paljon. Kirja on kuitenkin tarinanakin uskomattoman kiinnostava ja kaunis. Toivoisinkin, että useat lukijat ainakin pikaisesti kertaisivat myös Kalevalan tarinaa. Se tuo lisää syvyyttä tähänkin kirjaan. Lisäksi Sammon tarinan synnystä löytyy hieno kirja Juha Hurmeelta, (Juha Hurma ”Sampo”, SKS Kirjat 2024). Kiitos Emmi Itäranta hienosta lukukokemuksesta.

Kateřina Tučková: ”Viimeiset jumalattaret”

 

 

 

 

Kateřina Tučková: ”Viimeiset jumalattaret”

Kustannusosakeyhtiö Kairaamo 2025

445 sivua + kirjailijan huomautuksia, suomentajan huomioita ja sisällysluettelo

Tšekinkielinen alkuteos ”Žitkovské bohyně”, 2012

Suomentanut Susanna Räty

 

Aluksi kiitokset Kairaamolle siitä, että se on alkanut tuonut uudempaa tšekkiläistä kirjallisuutta suomenkielisten luettavaksi. Ja minkälaista kirjallisuutta. Esimerkiksi Kairaamon viime vuonna julkaisema teos, Alena Mornštajnován: ”Hana”, oli järisyttävä lukukokemus eikä tämä nykyinenkään, Kateřina Tučkován ”Viimeiset jumalattaret”, siitä jälkeen jää.

Vaikka ”Viimeiset jumalattaret” kertoo naisista, jotka hallitsevat luonnonlääketieteen ja ihmisten parantamisen, niin ihmiskohtaloistahan siinä on myös kyse ja niiden kautta myös yksilön ja yhteiskunnan valtaapitävien suhteista ja silloin kirja on aina myös ajankohtainen, kertoi se mistä aikakaudesta tahansa. Juuri aikakausien ylitys on tämän kirjan erityispiirteitä. Kertoessaan jumalattarista, se kertoo vallanpitäjien toiminnasta poikkeavien, itselleen vaarallisiksi koettujen ihmisten tai suuntausten kohtelusta. Toimintatavat saattavat vaihdella mutta tavoitteet ja ajatusrakenteet menettelyjen takana ovat samat. Tämän näkeminen antaa eväitä myös nykyhetken poliittisen vallankäytön ymmärtämiseen.

Kirja on monitahoinen, Se kertoo Valkoisten Karpaattien juurella eläneistä jumalattarista, jotka ovat käytännössä parantajanaisia, jotka ovat kautta sukupolvien siirtäneet eteenpäin perinteistä tietoa yrteistä niiden vaikutuksista ja käytöstä parannuskeinoina. Tuon taidon kautta heistä on usein tullut yhteisönsä tietäjiä ja ennustajia laajemminkin. Aikakausien kulussa näitä jumalattaria, joiden taidot ovat periytyneet äidiltä tyttärelle, on kutsuttu noidiksi, yhteiskuntajärjestelmän vastustajiksi ja huijareiksi. Yksityiset ihmiset ovat kuitenkin hakeneet heiltä apua ja sitä saaneet.

Jumalattarien historiallinen tarina rakennettaan kirjassa Doran elämäntarinan kautta. Dora on etnologi, joka tekee opinnäytetyön jumalattarista ja rakentaa heille sukupuun, jossa on itse tuon puun viimeinen henkilö. Doran ja sukupuun kautta tarina saa historiallisen linjan noitavainojen, toisen maailmansodan saksalaismiehityksen, sosialistisen hallinnon ja samettivallankumouksen (1989…1991) kautta nykypäivään. Doran tarinan kautta tarina saa jäntevyyttä ja jännittävyyttä sekä yhdistää faktaa ja fiktiota kiinnostavalla tavalla.

Kirjan kertomukset noitavainoista ovat järkyttäviä ja niin tosia. Ja on syytä muistaa, ettemme me Suomessakaan jääneet niistä paitsi. Ja vaikka näiden noitina teloitettujen ja kidutettujen naisten mainetta onkin palautettu, olisi tärkeämpää nähdä ne syyt mitkä noiden syytösten takana olivat. Kirjan ”Viimeiset jumalattaret” ansio on historiallisuus ja vainojen syiden avaaminen. Jumalattarien tarina näyttää miten poikkeavien ajatusten ja niitä edustavien ihmisten kohtelu saa samanlaisia piirteitä ajasta riippumatta, jos se koetaan suuntautuvan vallanpitäjiä vastaan. Jos kuolema ei olekaan enää välitön seuraus, voi toiminta viedä vankilaan tai mielisairaalaan.

Kirjan lopussa olevassa kappaleessa ”Kirjailijan huomautuksia” todetaan, että kirja on kirjoitettu oikeiden Žitkován naisten kohtaloiden pohjalta, mutta kaikki ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Kirja kuitenkin antaa selkeästi oikean ja todellisen yleiskuvan naisten kohtelusta ja on siksikin tärkeä.

Kirjalle antaa hienon rungon Doran, joka tutkii jumalattarien historiaa ja kohtaloita, oma elämäntarina. Se kuvaa hänen elämäänsä sosialistisen hallinnon ja myös samettivallankumouksen jälkeisenä aikana. Doren tutkimusten kautta kirja saa myös dekkarimaisia piirteitä, kun hän selvittää tätinsä Surmenován vainoamisen syitä. Näiden tutkimusten yhteydessä nähdään myös erilaisten yhteiskuntajärjestelmien toimintatavat hienolla tavalla. Toisaalta Dora on itsekin kirouksen alainen, jumalattarien keskinäisten kiistojen takia. Onko Doran suvun ja hänen itsensäkin kuoleman syynä tuo kirous jää lukijoiden pohdittavaksi. Nykyihminenhän ei usko kirouksiin mutta nostaisin esille kirjassa olevan lauseen ”tiede loppuu, kun ihminen alkaa”. Valitettavasti tuo lainaus on muistinvarainen. En laiskuuttani selannut sitä enää esiin kirjasta vaan luotin muistiini. Merkitys on kuitenkin oikea ja olen itsekin sitä mieltä, ettemme tieteen kautta ole vielä selvillä kaikesta, emmekä ainakaan silloin kun kyse on ihmisestä.

Mieslukijoille suosittelen kirjan lyhyttä kappaletta ”Huimaus yössä”. Harvoin olen lukenut niin suorasanaista tekstiä.

Kateřina Tučkován kirja ”Viimeiset jumalattaret” upea, historiallinen ja yhteiskunnallinen kirja naisista, jotka ovat äitinsä kautta perineet parannuskeinonsa ihmisten vaivoihin. Aikanaan heitä syytettiin noidiksi ja nyt huijareiksi. Heidän kohtelunsa takana on aina kuitenkin myös yhteiskunnallinen vallankäyttö. Kirja on historiallinen, yhteiskunnallinen ja jännittävä, sillä siinä on myös mielenkiintoisia dekkarimaisia piirteitä. Kirja ei ole helppolukuisimpia mutta lukeminen tempaa nopeasti mukaansa ja se kannattaa. Kiitos kirjasta myös kustantamo Kairaamo ja suomentaja Susanna Räty.

Jon Fosse: "Septologia I - II Toinen nimi"

 

 

 

 

Jon Fosse: ”Septologia I – II Toinen nimi”

WSOY 2025

476 sivua

Uusnorjankielinen alkuteos ”Det andre namnet. Septologien I – II”, 2019

Suomentanut Katriina Huttunen

 

Ensimmäiset kiitokset on syytä antaa suomentaja Katriina Huttuselle. Hänen edellinen Fosse-suomennoksensa teoksesta ”Aamu ja ilta” oli nautinnollista luettavaa ja tässä nykyisessä, kielellisesti ja tyylillisesti hyvin vaativassa teoksessa hän on saavuttanut hienosti Fossen tyylin, jossa yhdistyvät ajatukset, kaiken takana olevan etsiminen, kokemukset ja kunkin hetkinen todellisuus.

Kirjaa voi lukea hyvin monella tavalla. Voitaisiin tulkita niin, että päähenkilön, Aslen, kautta kirja korostaa Jumalan ja sitä kautta uskonnon merkitystä ihmiselle ja myös taiteelle, koska Aslelle avautuu taiteen sisäinen olemus, valo, juuri uskonnollisten tunteiden ja ajatusten kautta.  Itse tulkitsisin asian hiukan toisin. Kirja on loistava kuvaus perimmäisen totuuden etsimisestä. Fosse ja kirjan päähenkilö Asle päätyvät etsinnässään Jumalaan, mutta lukijalla on toki mahdollisuus päätyä muunkinlaiseen ratkaisuun. Kun ihmistiedon ja ajattelun kautta ei saavuteta olemassaolon perimmäisiä arvoituksia, on Jumala lopulta lohduttava ratkaisu.

Kokemukset, joissa Asle tavallaan kokee Jumalan johdatusta tai jumaluutta ovat kirjan hienointa antia. Usein ne liittyvät taiteellisiin kokemuksiin ja siihen, että hänen maalaamiensa kuvien olennainen osa on niistä loistava valo, jota muut eivät näe. Maalaukset eivät ole valmiita ennen kuin niistä loistaa tuo Aslen kuvaama valo. Kirjassa valo on monimerkityksellinen mutta hyvin usein se vastaa kaiken taiteellisen työn taustalla olevaa näkemystä, joka usein jää taiteilijan omaisuudeksi. Fossen käsite valo on kuitenkin paljon syvällisempi. Lainaan tähän pätkän kirjasta ja Aslen tulkinnasta valosta nuorena, kun hän maalasi ensimmäisiä taulujaan. Myöhemmin tulkinnasta tulee syvällisempää ja minusta se lähestyy käsitettä näkemys.

”…ja siksi minun täytyi maalata niistä sellaisia kuin ihmiset halusivat, mutta sitä mitä minä oikeastaan maalasin he eivät nähneet, sitä ei nähnyt kukaan, vain minä näin, ja ehkä joku hyvin harva muu, sillä minä maalasin varjoja, kaikessa valossa olevaa pimeyttä, varsinaista valoa, näkymätöntä valoa, mutta näkikö sitä kukaan?...”

Kirjan kuvaukset siitä kuinka kuvat, jotka Asle maalaa tulevat hänen mieleensä ovat kerrassaan upeita ja yllättäviäkin. Usein ne liittyvät arjen hetkiin ja jäävät Aslen päähän ja sieltä ne poistuvat vain maalaamalla.

”…ja minä näen takaapäin Åsleikin seisovan ovella kaksi muovikassia käsissä ja minä tiedän etten minä koskaan unohda juuri tätä hetkeä, juuri tätä välähdystä, koska välähdyshan se on, sillä siinä on valo, ja se valo tulee siihen, tai se tulee siitä kun minä näen Åsleikin seisomassa ovella selin minuun…

…

…hahmona omassa valossaan minä hänet näen, ja ehkä se valo on hänen enkelinsä, minä ajattelen, mutta olisi typerää sanoa hänelle jotain sellaista, hän nauraisi makeasti ja sanoisi että minä olen kuin vanhat pelimannit, he näkivät näkin ja oppivat siltä polskansa, että minä olen niin kuin he, tosin omalla kristillisellä tavallani, jotain sellaista hän sanoisi, niin se on aina ollut, ja se johtuu näistä välähdyksistä jotka painuvat muistiini ja joita minä en myöhemmin koskaan saa päästäni, en koskaan, ne tarttuvat kuin kuvat ja jäävät pysyviksi enkä minä pääse niistä eroon, ja siksi ne täytyy maalata pois, sellaista se on, sellainen minä olen, minä ajattelen, mutta se valo, se välähdys kuuluu jopa siihen ihmiseen joka Åsleik on, minä ajattelen,…”

Kirjan hienoimpia osoita on kuvaus Aslen maalaamasta Andreaksen rististä ja sen tulkinnasta. Vähä voi merkitä paljon ja yksityiskohdilla on tekijälle suuri merkitys, vaikka ne eivät tarkkailijalle aina avautuisikaan. En kerro tässä enempää. Lukija saa nautiskella.

Kirja on hyvin monisyinen ja halusin korostaa sen taiteen tekemisen puolta ja sen kokemista taitelijan näkökulmasta. Kirjassa on kuitenkin kaksi taiteilijaa Asle ja Asle. Toinen on uskovainen ja lopettanut juomisen ja toinen on sairaalloisen juoppo. Näiden henkilöiden kuvauksen voi tulkita usealla tavalla. Yksinkertaistetuin tapa on tietysti tulkita kuvausta perinteisen raittiuskilpakirjoituksen hengessä, joissa kuvattiin hyvyyttä tietä raittiuteen ja juoppoutta kurjuuden syynä. Siitä tuskin on kyse, vaikka tiettyjä piirteitä siitä mukana onkin. Ei kyse varmaankaan ole myöskään hyvän ja pahan taistelusta ihmisen sisällä ja uskonnon parantavasta voimasta, vaikka Asle usein korostaakin uskonnon ja vaimon antaneen hänelle voimaa päästä eroon alkoholista. Kyse on enemmänkin ihmisen autonomiasta valita oma tiensä ja ehkä myös kuvaus erilaisten ratkaisujen seurauksista yksittäiselle ihmiselle. Ajattelen itse, että erilaiset ratkaisut eivät välttämättä tee toisesta huonoa tai pahaa ihmistä tai niin kuin tässä tapauksessa huonoa taiteilijaa, ihmisarvo on jakamaton, vaikka tekoja voidaan arvostella ja tuomita.

Asle on syvästi uskovainen mutta ei hän yksioikoisesti pidä Jumalaakaan erehtymättömänä, erityisesti kun asioita katsotaan ihmisten näkökulmasta. Uskontoon ja Jumalaan liittyviä pohdintoja kirjassa on paljon, ja ne ovat suurelta osin oman polun etsimiseen liittyviä ja siinä mielessä kiinnostavia. Lukijan oman arvomaailman perusteella pohdintojen lopputulos voi silloin olla erilainen kuin Aslella. Minulle, kirkkoon kuulumattomalle, mutta samalla tavoin jotain perimmäistä totuutta etsivälle nämä pohdinnat ovat enemmän innostavia kuin pitkästyttäviä ja merkittävä osa kirjan rikasta antia. Erityisesti kirjan lopun pohdinta Jumalasta ja Jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta on mahtavaa tekstiä. Jos kirja tuntuu liian raskaalta, lukekaa ainakin se. Tuo jakso osoittaa miten lähellä erilaista ajatusmaailmaa omaavien ”kaiken takana olevan” etsijöiden ajatukset ovat. Joillekin uskonto on sitten ratkaisu, joillekin jatkuva tiedon etsintä.  Lainaan tähän vain yhden pätkän Aslen pohdinnasta, sillä kyseinen osuus ei ole yhden lauseen lainattava ajatus, vaan laajempi kokonaisuus

”…sillä maailma on hyvä ja paha, kaunis ja ruma, mutta kaikessa, pahimmassa pahuudessakin, on myös sen vastakohta, hyvyys rakkaus, ja siinäkin Jumala on näkymättömänä läsnä, sillä Jumala ei ole olemassa, hän vain on, ja Jumala on kaikessa olevaisessa, ei samanlaisena kuin se mikä on olemassa, Jumala vain on, olemisena, minä ajattelen,…”

En ole juurikaan puuttunut Fossen kirjan juoneen sillä suurin vaikutus kirjalla on sen herättämien ajatusten kautta. Kirjan juoni tuo mukanaan kyllä tietoja Aslen elämästä ja ihmissuhteista ja nekin ovat lukijan kannalta kiinnostavia ja kauniita. Kirjan tapahtumien edetessä Asle näkee mielessään nuoruutensa ja lapsuutensa tapahtumia. Ne ovat pieniä välähdyksiä elämästä mutta useimmissa tapauksissa koskettavan tarkeitä hetkiä rakkaudessa ja erittäin kauniisti kirjoitettuja.

Monelle Fossen kirjoitustyyli ilman pisteitä (välimerkkejä kyllä on mutta ei pisteitä) ja toistoineen voi tuntua raskaalta tai vähintäänkin oudolta. Voin sanoa, että siihen kyllä tottuu nopeasta ja toistot kuvaavat mielestäni hienosti sitä, kuinka havainto ja sen tulkinta ihmisen mielessä muuttuu toistojen kautta todeksi. En osannut sanoa tuota oikein selvästi mutta kokekaa asia itse. Kirjan alussa Fossen tyyli muistutti Thomas Bernhardin tapaa kirjoittaa mutta hyvin nopeasti Fosse vei kirjoitustyylin pidemmälle, aivan omanlaisekseen. Antakaa itsellenne aikaa tottua Fossen tapaan kertoa asioita. Suomeksi ilmestyi aiemmin Fossen aivan upea kirja ”Aamu ja ilta”, se on hieno teos, jos haluaa etukäteen perehtyä Fossen tyyliin.

Jon Fossen ”Septologia I – II Toinen nimi” on mahtavan hieno kirja. Voidaan sanoa, että se korostaa jumaluuden olemassaoloa mutta minusta enemmänkin se kuvaa perimmäisten kysymysten pohtimista. Ja antaa lukijan löytää oman ratkaisunsa. Ehkä tuota tärkeämpää on kuvaus taiteesta sen tekemisestä, kokemisesta ja näkemisestä. Kirjat kuvaukset ihmisten välisistä suhteista ja rakkaudesta arjen tilanteissa ovat kauniita. Erityiskiitos suomentajalle Kaarina Huttuselle. Valtava työ on tehty upeasti. Odottelen jo ensi talvena ilmestyviä jatko-osia.