Paula Nivukoski: "Pimeät päivät, valkeat yöt"

 

 

 

 

Paula Nivukoski: ”Pimeät päivät, valkeat yöt”

Otava 2025

378 sivua

 

Paula Nivukosken ”Pimeät päivät, valkeat yöt” jatkaa Koskiluhdan sukutarinaa omana itsenäisenä teoksenaan. Kirjan päähenkilöiden Kertun ja Johanneksen kotitalo on kuitenkin nimeltään Ruusupuro mutta se sijaitsee kuitenkin lähellä Koskiluhdan taloa. Kirjan voi todella lukea tapahtumien tai juonen kärsimättä itsenäisenä teoksenaan mutta meille, jotka olemme lukeneet teokset ”Nopeasti piirretyt pilvet” ja ”Kerran valo katoaa”, tämä kirja palautta niistä muistoja, jotka rikastuttavat tarinaa.  

Jo kirjan alku on uskomattoman kaunis. Kirjailija osaa kuvata luonnon ja arjen kauneuden ja siihen parhaimmillaan kuuluvan ihmisten välisen jopa sanattoman välittämisen tavalla, joka saa lukijan kyynelehtimään. Näin lukija on imaistu osaksi kirjan tarinaan ja sen ihmisten kohtaloita.

Kirjan kauneus ei ole vain tapahtumissa vaan se korostuu uskomattoman kauniin kielen ja tarinankerronnan kautta. Kielessä olennainen osa on murre. Murre on olennainen osa tekstiä, sitä ei ylikorosteta, vaan se on mukana vain ihmisten puheen kautta. Jopa minä, itäsuomalaisena, nautin kirjan murteen sanoista, kun ne putkahtavat esille ihmisten puheessa. Seuraavaakin Aulin lausetta hersyttelin mielessäni pitkään:

”- Sepon kans on niin helluusta, notta melekeen oon ittelle kares.”

 

 

Kirjassa Kerttu menettää pienen poikansa Einon ja kirjan tärkein aihe onkin surun kokeminen ja se, miten ihminen pystyy jatkamaan elämäänsä kaiken kattavalta tuntuvan surun jälkeen. Suru pitää tunnustaa ja tuntea mutta siihen ei saa kääriytyä ja peittää sillä omaa elämäänsä. Parhaimmillaan suru tuntee aina mutta siitä kasvaa myös upeita muistoja, jotka surun tunteen lisäksi lämmittävät sydäntä. Lapset osaavat tämän eteenpäin katsomisen aikuisia paremmin ja yksi kirjan hienoimpia kohtauksia onkin tapaus puolukkametsässä. Kertun ja hänen tyttärensä Annin ollessa marjassa Anni kiipeää isolle kivelle:

”Anni kaataa puolukat taskusta pieneen koloon kiven päällä. Sitten se kapuaa alas ja kuiskaa:

-           Minä panin ne Einolle.”

Kerttu ei pääse murheestaan eroon, vaan kääriytyy siihen ja elämä muuttuu mekaaniseksi suorittamiseksi, jota valaisevat vain hetkelliset valonsäteet. Onneksi Kertun äidin sisko Senni kutsuu Kertun Vaasaan ja lopulta hän päättää lähteä.

Muutaman päivän käynti Vaasassa pitkittyy aluksi Kertun sairauden takia mutta sen jälkeen hän alkaa etsiä itseään ja kaupunkilainen maailma irrottaa häntä totutusta arjesta. Senni antaa Kertulle vapauden etsiä ja kokea uutta niin elämän, teatterin, musiikin kuin elokuvienkin kautta. Peloistaan Kerttu ei kuitenkaan pääse täysin eroon. Lopulta ehkäpä kotoa Johannekselta tullut kaunis kirja saa hänet tekemään päätöksen paluusta kotiin. Vaikka paluu peruuntuukin vielä kerran, on muutos jo alkanut. Jotenkin tilannetta kuvaavat Sennin sanat:

”-  Ihmisen on hyvä mennä kotiin, Senni sanoo ja ojentaa sokeriastiaa. – Kyllä maailmas hyvin käy, kun malttaa vaan orottaa.

   Pudotan sokeripalan kuppiin, sekoitan hitaasti. Senni katsoo minua lempeästi ja sanoo, että kyllä rikkinääselläkin syrämmellä voi rakastaa.”

Kotiinpaluu on onnellinen. Kerttu epäilee, onko siellä ketään vastassa mutta turhaan:

”Näen perheen jo kaukaa, he seisovat pysäkillä vastassa. Johannes, Anni tiukasti isänsä vieressä. Sakari venkoilee Liisin sylissä. Ehkä se ei edes tiedä ketä odottaa. Sydän jyskyttää rintaa vasten.”

Elämä palaa ennalleen, ei samanlaisena mutta yhtä rakkaana ja turvallisena mutta ehkä myös hiukan viisaampana ja kestävämpänä. Elämän kauneus ihmisten välisten suhteiden tärkeydestä kaiken muunkin elämässä ja siitä kaikesta koostuu myös onnellisuus. Siksi lainaan loppuun vielä kerrassaan upeaa kohtaa kirjan lopusta:

”   Anni löytää äkkiä leikin tyhjästä karsinasta. Silitän Valokin lämpöistä lehmänkarvaa. Anni juttelee käpylehmilleen. Hurra hiipii kiehnäämään Annin jalkaa vasten ja itken vähän. Että ihmisellä voi tulla lehmääkin ikävä.”

Paula Nivukosken ”Pimeät päivät, valkeat yöt” on uskomattoman kaunis ja tunteellinen kirja. Niin lukiessa kuin kirja-arvion viimeisiä rivejäkin kirjoittaessa kyyneleet valuivat silmistä. Ei surusta, vaan tekstin kauneudesta. Kirja on myös tärkeä. Se kertoo surusta, sen kokemisesta ja myös surusta toipumisesta, ja kuten Senni kirjassa toteaa ”kyllä rikkinääselläkin syrämmellä voi rakastaa”. Kiitos kirjasta Paula Nivukoski ja myös murteen hienosta käytöstä.

Mikael Niemi: "Silkkiin kääritty kivi"

 

 

 

 

Mikael Niemi: ”Silkkiin kääritty kivi”

LIKE 2025

512 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos ”Sten i siden”

Suoimentanut Johanna Joskitt-Pöyry

 

Mikael Niemen uusin kirja ”Silkkiin kääritty kivi” kertoo pääosin Pajalan tielakosta vuosina 1931 – 1932 mutta se ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja on kunnianosoitus pohjoisessa asuvien sitkeydelle, työväestön taistelulle ja myös ihmisen ja luonnon yhteiselolle. Usealla aikatasolla liikkuva tarina kertoo myös historian kokemusten periytymisestä sukupolvelta toiselle ja tuon perinnön merkityksestä oman itsensä ja identiteettinsä löytämiselle. Kirjan loppu on kerrassaan upea. Kirjan Siw istuu isänsä kanssa joen varressa välissään hiipuva hahmo, Siw:n isoisä, jonka henkilöllisyys on lopulta selvinnyt. Siinä Mikael Niemi yhdistää ihmissuvun perinteet ja ympäröivän luonnon ihmiseen vaikuttavaksi kokonaisuudeksi:

”Hahmon ääriviivat alkoivat heiketä. Siw tunsi yhä vanhuksen hiljaisen läsnäolon. Hän oli olemassa heissä. Tuo Suomesta tullut mies. Niin kuin maisema, Siw ajatteli ja loi katseensa yli metsien ja idässä siintävien kallioiden. Järvien. Rantojen ja kylien.

         Ja tämän joen.

         ja se joki huuhtoi tarinan mukanaan merelle.”

Kirjan ehkäpä olennaisin osa on kuitenkin Pajalan tielakkoon liittyvä tarina. Tarina kertoo lakkoon osallistuvien sitkeydestä ei vain lakkolaisten osalta vaan myös perheiden, jotka joutuivat pitkän ajan taistelemaan nälkärajalla. Se kertoo tuon ajan yhteiskunnasta, joka varakkaita, kirkkoa ja virkamieskuntaa myöten oli liittoutunut elämän edellytyksistään taistelevia työläisiä vastaan.  Työläisten vaatimuksia pidettiin kohtuuttomina ja heitä kutsuttiin laiskureiksi ja juopoiksi. Niemi kuvaa hienosti elämän todellisuutta köyhien ja varakkaiden pöydissä ja taloissa.

Miksi tämän kuvaus on ajankohtaisempaa kuin koskaan.  Siksi, että kirja osoittaa, etteivät työläisten ja köyhien oikeudet ja edut (äänioikeutta myöten) ole tulleet lahjana, vaan ankarien taistelujen jälkeen. Ja nyt kun näitä oikeuksia ja etuja ollaan kaventamassa, perusteet ovat samat kuin 30-luvullakin. Saajat ovat laiskoja, työhaluttomia ja yhteiskunnan varojen hyväksikäyttäjiä. Vaaralliseksi tilanteen tekee aina se, jos valtiokoneisto valjastetaan vähäosaisia vastaa. Vähäosaisten ihmisten tarpeet ovat kuitenkin lähes aina todellisia ja tuskaa ja kärsimyksiä aiheuttavia.

Vaikka kirja kertoo Ruotsista, on tarinalla paljon yhtäläisyyksiä myös tuon ajan suomeen. Lakkolaisten rintamaa hajottamaan hankitaan rikkureita ja samaan aikaanhan Suomessa toimi ns. Pihlan kaarti, jonka tehtävänä oli toimia rikkureina. Pihkalan kaartilaiset olivat suojeluskuntalaisia tai natsismiin päin suuntautuneita nuoria kuten Ruotsissakin. Joitakin vuosia sitten Kotkan ahtaajien lakon yhteydessä yritettiin sosiaalisen median kautta rakentaa samantapaista rikkurikaartia. Menneisyyden kokemukset ovat siten mitä todellista nykyisyyttä ja siksi historiasta on opittava.

Pitkä lakkotaistelu aiheuttaa perheille taloudellisia vaikeuksia, nälkää ja kärsimystä mutta myös usein perheiden sisäisiä ristiriitoja. Pahimmassa tapauksessa myös jakautumista vastakkaisiin leireihin. Mikael Niemi kuvaa tätäkin kehitystä ymmärtävästi erityisesti nuorten kohdalla, kun omat unelmat ja todellisuus ovat sovittamattomassa ristiriidassa. Silti kirja on aina vähäosaisten puolella.

Kirja kertoo tarinan monessa aikatasossa ja tuon monitasoisuuden ansiosta lukija näkee myös, kuinka yhteiskunta muuttaa ja kuinka historian perinteen siirtyvät myös uusille sukupolville, vaikka elämän todellisuus ja elämän olosuhteet muuttuvat.

Mikael Niemen ”Silkkiin kääritty kivi” on huima lukukokemus. Se on kunnianosoitus työläisille jotka 1931 – 1932 Pajalan tielakossa taistelivat oikeuksistaan. Tuo tarina on ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Kirjan monien aikatasojen kautta se kertoo myös yhteiskunnan muutoksesta ja kokemusten periytymisestä sukupolvelta toiselle. ja se kertoo myös ihmisen ja luonnon suhteista, jotka saattavat lopultakin olla kaikesta tärkeimpiä. Tämä on yksi hienoimpia ja tärkeimpiä kirjoja mitä olen lukenut.

Esa Mäkijärvi: "Yövartiossa". Esseitä unettomuudesta

 

 

 

 

Esa Mäkijärvi (toim.): ”Yövartiossa”. Esseitä unettomuudesta

WSOY 2025

199 sivua

 

Katkounisen yön jälkeen tuntuu olevan oikea hetki kirjoittaa kommentteja erinomaisesta esseekokoelmasta ”Yövartiossa”. Kirjan kirjoittajat Esa Mäkijärvi, Jari Järvelä, Samuli Putro, Sirpa Kähkönen, Anna Tommola, Jani Saxell, Sinikka Vuola, Tuuve Aro, Akseli Heikkilä, Tiina Raevaara, Hanna-Riikka Kuisma, Suvi Vaarla ja myös Miki Liukkonen, jonka teksteistä Esa Mäkijärvi on laatinut koosteen kertovat hyvin henkilökohtaisten kokemusten kautta unettomuudesta omalla kohdallaan.

Kirja antaa monipuolisesti tietoa unettomuuden eri muodoista ja myös nukkumisesta ihmisten historiassa.  Mutta sen hienoin anti tulee siitä, miten avoimesti ja henkilökohtaisesti kirjoittavat kertovat omasta unettomuudestaan, kokemuksistaan, unettomuuden syistä ja selviytymisestä eteenpäin. Lukijalle nämä tarinat ovat aarteita. Juuri henkilökohtaisten kertomusten, joihin lukija voi samaistua, hän voi löytää uskon ja tien omaankin selviytymiseen.

Onneksi kirjan esseet ovatkin hyvin erilaisia ja kattavat erilaisia unettomuuden muotoja, syitä ja selviytymisen reittejä. Useimmat löytävät niistä samaistuskohteita ja jos ei suoraa reittiä eteenpäin niin ainakin uskoa ja lohtua oman unettomuutensa keskelle.

Jo ensimmäinen varsinainen essee Jari Järvelän ”Sormus” on minusta tärkeä.  Oman terveydentilansa ja kuntonsa seuraamisessa meistä ihmisistä on tullut laiteriippuvaisia. Omien tuntemusten sijasta luotetaan enemmän laitteiden antamiin tuloksiin ja niiden antamiin suosituksiin. Niitä on paljon myös unen laadun seuraamiseen. Mittalaitteiden antamat ohjeet eivät kuitenkaan ole yleispäteviä. Jokainen ihminen on erilainen ja avun sijasta joillekin nämä laitteet aiheuttavat mieluummin stressiä kuin helpotusta. Tämän aiheen nostaminen esille on ehdottoman tärkeää.

Lääkkeistä kerrotaan useissa esseissä.  Jani Saxell:n esseessä tulee hienosti esille myös ympärillä olevien ihmisten merkitys niin lääkkeiden oikeaan käyttöön kuin niihin koukuttumiseenkin. Opiskelijaelämää ja vilkasta opiskelijapoliitikon elämää 70-luvulla Helsingissä eläneenä tunnistin ympäristöstäni hyvin Saxellin kuvaaman maailman. Koukuttuminen lääkkeisiin tai viinaan oli helppoa, jos tukea ei ollut saatavilla. Saxellin esseen tärkeä pointti on kuitenkin siinä, että oikein tuettuna lääkkeiden oikea käyttö voi myös olla tien normaaliin elämään.

Monessa muussakin esseessä kerrotaan, kuinka lääkkeiden käyttö auttoi ulos siitä kierteestä, johon unettomuus oli johtanut. Mutta myös siitä, miten tärkeää on, että käyttö osataan pitää kurissa.  Minusta Sinikka Vuolan essee kuvaa hyvin sitä, millaisen helpotuksen lääkkeiden käyttö toi unettomuuden vaivoihin, mutta myös, kuinka paljon suurempi ilo oli, kun lääkkeiden käytöstä pääsi eroon.

Sirpa Kähkösen kaunis ja henkilökohtainen essee kertoo paitsi unettomuudesta, myös lähestyy niin uneen kuin unettomuuteenkin liittyviä sanoja etymologisesti, sanojen historiaa tutkimalla. Tämä antaa hienosti lisätietoja niin nukkumisen historiaan kuin sen kokemiseenkin. Anna Tommola sitten lisää aitoa tutkimustietoa nukkumisesta ja sen historia ja liittää sen kiinnostavasti myös omiin kokemuksiinsa. Minusta myös Suvi Vaaran kertomus siitä, että ns. paskaduuni ja sen tiedostaminen voi olla univaikeuksien perussyy. Siitä irtautuminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä.

”Yövartiossa” on hieno esseekokoelma unettomuudesta. Kirjoittajien hyvin henkilökohtaisten kertomusten kautta se antaa apua ja lohtua unettomuudesta kärsiville lukijoille. Kirjan esseet kuvaavat hienosti ja monipuolisesti unettomuuden muotoja ja sen syitä. Kirjan lopussa oleva kokoelman Miki Liukkosen kirjojen teksteistä on hieno. Unettomuus aiheuttaa fyysisiä ongelmia mutta vaikutuksen mieleen, ajatuksiin ja tunteisiin ovat usein suurimmat. Miki Liukkonen kuvaa tätä hienosti. Tarttukaa kirjaan.