Lars Sund: "Vaasan prinsessa"

 

 

 

 

Lars Sund: Vaasan prinsessa”

Teos & Förlaget 2025

471 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos ”Prinsessan av Vasa (2024)

Suomentanut Laura Jänisniemi

 

Lars Sundin Pietarsaari-trilogia sai arvoisensa päätösosan. Vaikka ”Vaasan prinsessa” on myös itsenäinen romaani, niin aiemmat osat ”Kolme sisarta ja yksi kertoja” (2014) ja ”Missä musiikki alkoi” (2018) lukeneille tämä kirja tuo mieleen muistoja ja myös ratkaisuja mieltä vaivanneisiin ongelmiin. Kirjat toimivat erinomaisesti yksinäänkin mutta yhdessä ne tarjoavat ainutlaatuisen hienon kokemuksen.

Tämä kirja on pääosin Vaasan prinsessan, Alexandran kirja ja tavallaan siirtymä edellisten kirjojen maailmasta kohti tulevaisuutta. Kirjan toinen päähenkilö, Alf Holm, Alexandran isä, on kirjassa vahvasti mukana, mutta muut edellisten kirjojen henkilöt lähinnä muistojen kautta. Aiempien kirjojen tapaan kulttuuri ja tässä kirjassa erityisesti musiikki, teatteri ja tanssi rikastuttavat ainutlaatuisen hienosti kerrontaa.  Musiikissa ei tyydytä klassilliseen musiikkiin sillä Alf Holmin musiikkimaku on laaja. Itsekin jouduin lukemisen edetessä kaivamaan esille Frank Zappan vinyylejä ja pakko oli todeta, että turhaan ne siellä hyllyssä ovat käyttämättöminä maanneet.

Kirjan ominaispiirre on sen tapa kertoa asioista muistojen kautta. Tuo tapa sopii kirjaan erinomaisesti, voisi ajatella, että muistojen kautta kerrontaan tulisi jälkiviisautta ja vaikka niin olisikin, tärkeämpää on, että tapahtumiin tulee myös syvällisyyttä ja filosofisuutta, joista ei elämässä muutenkaan olisi haittaa. Muistojen kautta tapahtumien kosketuspinnat myös laajenevat ja vaikka kyseessä onkin pääosin Alexandran tarina, laajenee tarina lähipiirin ihmisiin, Pietarsaareen ja Vaasaan ja myös yhteiskunnalliseen kehitykseen, taiteen ohella.

Kun kirjan alussa Alexandra saa Ruotsiin puhelun, jossa kerrotaan, että hänen kummitätinsä Iris on joutunut sairaalaan ja hänen tilansa on jakava ja loppukirja kertoo pääosin hänen istumisestaan Iriksen kuolinvuoteen äärellä, luulisi, ettei aiheesta kirjoittaja tai lukija saa paljoakaan irti. Mutta voiko ihmisraukka pahemmin väärässä olla. Tämä on uskomattoman monitahoinen ja lukijan mukaansa tempaava tarina juuri kerrontatavan, kerronnan muistojen kautta takia. Kirjan sisällöstä voisi kertoa monilta kulmilta mutta nostan tässä esille vain yhden.

Kirja kertoo neljän ihmisen kehitystarinan Alfin, Alexandran isän. Iriksen. Alexandran kummitädin, Neppen, Alexandran äidin sisaren ja tietysti Alexandran.  Kehitystarinan ovat hyvin erilaisia, niiden takaa paljastuu yhteiskunnallista todellisuutta, kunkin hetkisiä aatevirtauksia ja ihmisten arkea. Mutta niiden takaa paljastuu ihmisten tapa selviytyä, joskus vaikeastakin arjestaan ja päästä eteenpäin, unelmiensa suuntaan.

Iriksen kehitystarina on myös tarina luokkanoususta. Paskakuskin tyttärestä, joka ei koskaan hävennyt lähtökohtiaan, kasvoi merkittävä ka kansainvälisesti tunnettu teatteriohjaaja, ajatteleva ja sydämellinen ihminen, joka oikeastaan pelasti Alexandran elämälle.

Neppen tarina on mielenkiintoinen. Hänen nuoruutensa ajoittui 70-luvun opiskelijaliikkeiden aikaan. Neppe oli mukanaan koko sydämellään niin liikkeen nousu- ja laskukaudella. Neppen tarina on kirjassa kuvattu asiallisesti ja juuri niin kuin se monen mukana olleen osalta olikin. Paheksumatta ja syyttämättä, sillä suuri osa nuorista oli koko sydämestään mukana rakentamassa parempaa maailmaa. Ja ilman tuota liikettä monet koululaitoksessa, yliopistoissa ja taiteellisissa instituutioissa olleet konservatiivisuuden linnakkeet ja piirteet olisivat jääneet uusimatta. Useat tuon ajan nuoret jatkoivat yhteiskunnallista toimintaansa juuri kuten Neppekin, joka myöhemmin toimi Lääkärit-Ilman-Rajoja-järjestössä. Minusta Neppen tarina oli myös kunnianosoitus paremman yhteiskunnan puolesta toimiville nuorille silloin ja nykyisinkin. Ja itse asiassa, olinhan siellä minäkin.

Alexandran tarina on laajin ja hänen lisäkseen se sisältää myös Alfin tarinan ja kuvauksen yhteiskunnan, koululaitoksen ja nuorison elämän muutoksesta viimeisen 28 vuoden ajalta. Alexandra kokee yksinhuoltajuuden vaikeudet, koulukiusaamisen, yksinäisyyden ja ongelmat, joita hänen tutkimatta jätetty kehityksellinen neuropsykologinen toimintahäiriönsä aiheuttaa suhteessa muihin ihmisiin. Alexandran nuoruus ei ole helppo ja aktivismi eläinoikeusliikkeessä aiheuttaa hänelle niin traagisen kokemuksen, että ainoastaan Iriksen, Alfin ja muiden läheisten apu ja tanssi auttaa hänet ulos kriisistä.

Kaikkien elämäntarinat ovat erilaisia ja myös samanlaisia. Tärkeintä pääsyssä eteenpäin on oma innostus, määrätietoisuus ja uupumaton työnteko. Tuo on neuvo, joka pätee kautta aikojen.

Kirja kertoo kuolemasta mutta on uskomattoman elämänmyönteinen, lämpimästi ihmisistä kertova ja heitä ymmärtävä. Tämä on kirja elämästä ja taiteesta ja kyllä se kertoo myös rakkaudesta.

Lars Sund:n kirja ”Vaasan prinsessa” on uskomattoman hieno kirja omana itsenään, mutta myös täydentäessään hänen Pietarsaari-trilogiansa hienoon päätöksen. Harvoin olen lukenut näin elämänmyönteistä ja ihmisiä lämpimästi kuvaavaa kirjaa, kun kirja kuitenkin kertoo kuolemasta ja peittelemättä elämän vaikeuksista.  Mutta se kertoo myös taiteesta, musiikista, tanssista ja rakkaudesta. Nautin suunnattomasti kirjan tavasta lähestyä elämää. Nauttikaa tekin.

Paula Nivukoski: "Pimeät päivät, valkeat yöt"

 

 

 

 

Paula Nivukoski: ”Pimeät päivät, valkeat yöt”

Otava 2025

378 sivua

 

Paula Nivukosken ”Pimeät päivät, valkeat yöt” jatkaa Koskiluhdan sukutarinaa omana itsenäisenä teoksenaan. Kirjan päähenkilöiden Kertun ja Johanneksen kotitalo on kuitenkin nimeltään Ruusupuro mutta se sijaitsee kuitenkin lähellä Koskiluhdan taloa. Kirjan voi todella lukea tapahtumien tai juonen kärsimättä itsenäisenä teoksenaan mutta meille, jotka olemme lukeneet teokset ”Nopeasti piirretyt pilvet” ja ”Kerran valo katoaa”, tämä kirja palautta niistä muistoja, jotka rikastuttavat tarinaa.  

Jo kirjan alku on uskomattoman kaunis. Kirjailija osaa kuvata luonnon ja arjen kauneuden ja siihen parhaimmillaan kuuluvan ihmisten välisen jopa sanattoman välittämisen tavalla, joka saa lukijan kyynelehtimään. Näin lukija on imaistu osaksi kirjan tarinaan ja sen ihmisten kohtaloita.

Kirjan kauneus ei ole vain tapahtumissa vaan se korostuu uskomattoman kauniin kielen ja tarinankerronnan kautta. Kielessä olennainen osa on murre. Murre on olennainen osa tekstiä, sitä ei ylikorosteta, vaan se on mukana vain ihmisten puheen kautta. Jopa minä, itäsuomalaisena, nautin kirjan murteen sanoista, kun ne putkahtavat esille ihmisten puheessa. Seuraavaakin Aulin lausetta hersyttelin mielessäni pitkään:

”- Sepon kans on niin helluusta, notta melekeen oon ittelle kares.”

 

 

Kirjassa Kerttu menettää pienen poikansa Einon ja kirjan tärkein aihe onkin surun kokeminen ja se, miten ihminen pystyy jatkamaan elämäänsä kaiken kattavalta tuntuvan surun jälkeen. Suru pitää tunnustaa ja tuntea mutta siihen ei saa kääriytyä ja peittää sillä omaa elämäänsä. Parhaimmillaan suru tuntee aina mutta siitä kasvaa myös upeita muistoja, jotka surun tunteen lisäksi lämmittävät sydäntä. Lapset osaavat tämän eteenpäin katsomisen aikuisia paremmin ja yksi kirjan hienoimpia kohtauksia onkin tapaus puolukkametsässä. Kertun ja hänen tyttärensä Annin ollessa marjassa Anni kiipeää isolle kivelle:

”Anni kaataa puolukat taskusta pieneen koloon kiven päällä. Sitten se kapuaa alas ja kuiskaa:

-           Minä panin ne Einolle.”

Kerttu ei pääse murheestaan eroon, vaan kääriytyy siihen ja elämä muuttuu mekaaniseksi suorittamiseksi, jota valaisevat vain hetkelliset valonsäteet. Onneksi Kertun äidin sisko Senni kutsuu Kertun Vaasaan ja lopulta hän päättää lähteä.

Muutaman päivän käynti Vaasassa pitkittyy aluksi Kertun sairauden takia mutta sen jälkeen hän alkaa etsiä itseään ja kaupunkilainen maailma irrottaa häntä totutusta arjesta. Senni antaa Kertulle vapauden etsiä ja kokea uutta niin elämän, teatterin, musiikin kuin elokuvienkin kautta. Peloistaan Kerttu ei kuitenkaan pääse täysin eroon. Lopulta ehkäpä kotoa Johannekselta tullut kaunis kirja saa hänet tekemään päätöksen paluusta kotiin. Vaikka paluu peruuntuukin vielä kerran, on muutos jo alkanut. Jotenkin tilannetta kuvaavat Sennin sanat:

”-  Ihmisen on hyvä mennä kotiin, Senni sanoo ja ojentaa sokeriastiaa. – Kyllä maailmas hyvin käy, kun malttaa vaan orottaa.

   Pudotan sokeripalan kuppiin, sekoitan hitaasti. Senni katsoo minua lempeästi ja sanoo, että kyllä rikkinääselläkin syrämmellä voi rakastaa.”

Kotiinpaluu on onnellinen. Kerttu epäilee, onko siellä ketään vastassa mutta turhaan:

”Näen perheen jo kaukaa, he seisovat pysäkillä vastassa. Johannes, Anni tiukasti isänsä vieressä. Sakari venkoilee Liisin sylissä. Ehkä se ei edes tiedä ketä odottaa. Sydän jyskyttää rintaa vasten.”

Elämä palaa ennalleen, ei samanlaisena mutta yhtä rakkaana ja turvallisena mutta ehkä myös hiukan viisaampana ja kestävämpänä. Elämän kauneus ihmisten välisten suhteiden tärkeydestä kaiken muunkin elämässä ja siitä kaikesta koostuu myös onnellisuus. Siksi lainaan loppuun vielä kerrassaan upeaa kohtaa kirjan lopusta:

”   Anni löytää äkkiä leikin tyhjästä karsinasta. Silitän Valokin lämpöistä lehmänkarvaa. Anni juttelee käpylehmilleen. Hurra hiipii kiehnäämään Annin jalkaa vasten ja itken vähän. Että ihmisellä voi tulla lehmääkin ikävä.”

Paula Nivukosken ”Pimeät päivät, valkeat yöt” on uskomattoman kaunis ja tunteellinen kirja. Niin lukiessa kuin kirja-arvion viimeisiä rivejäkin kirjoittaessa kyyneleet valuivat silmistä. Ei surusta, vaan tekstin kauneudesta. Kirja on myös tärkeä. Se kertoo surusta, sen kokemisesta ja myös surusta toipumisesta, ja kuten Senni kirjassa toteaa ”kyllä rikkinääselläkin syrämmellä voi rakastaa”. Kiitos kirjasta Paula Nivukoski ja myös murteen hienosta käytöstä.

Mikael Niemi: "Silkkiin kääritty kivi"

 

 

 

 

Mikael Niemi: ”Silkkiin kääritty kivi”

LIKE 2025

512 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos ”Sten i siden”

Suoimentanut Johanna Joskitt-Pöyry

 

Mikael Niemen uusin kirja ”Silkkiin kääritty kivi” kertoo pääosin Pajalan tielakosta vuosina 1931 – 1932 mutta se ajankohtaisempi kuin koskaan. Kirja on kunnianosoitus pohjoisessa asuvien sitkeydelle, työväestön taistelulle ja myös ihmisen ja luonnon yhteiselolle. Usealla aikatasolla liikkuva tarina kertoo myös historian kokemusten periytymisestä sukupolvelta toiselle ja tuon perinnön merkityksestä oman itsensä ja identiteettinsä löytämiselle. Kirjan loppu on kerrassaan upea. Kirjan Siw istuu isänsä kanssa joen varressa välissään hiipuva hahmo, Siw:n isoisä, jonka henkilöllisyys on lopulta selvinnyt. Siinä Mikael Niemi yhdistää ihmissuvun perinteet ja ympäröivän luonnon ihmiseen vaikuttavaksi kokonaisuudeksi:

”Hahmon ääriviivat alkoivat heiketä. Siw tunsi yhä vanhuksen hiljaisen läsnäolon. Hän oli olemassa heissä. Tuo Suomesta tullut mies. Niin kuin maisema, Siw ajatteli ja loi katseensa yli metsien ja idässä siintävien kallioiden. Järvien. Rantojen ja kylien.

         Ja tämän joen.

         ja se joki huuhtoi tarinan mukanaan merelle.”

Kirjan ehkäpä olennaisin osa on kuitenkin Pajalan tielakkoon liittyvä tarina. Tarina kertoo lakkoon osallistuvien sitkeydestä ei vain lakkolaisten osalta vaan myös perheiden, jotka joutuivat pitkän ajan taistelemaan nälkärajalla. Se kertoo tuon ajan yhteiskunnasta, joka varakkaita, kirkkoa ja virkamieskuntaa myöten oli liittoutunut elämän edellytyksistään taistelevia työläisiä vastaan.  Työläisten vaatimuksia pidettiin kohtuuttomina ja heitä kutsuttiin laiskureiksi ja juopoiksi. Niemi kuvaa hienosti elämän todellisuutta köyhien ja varakkaiden pöydissä ja taloissa.

Miksi tämän kuvaus on ajankohtaisempaa kuin koskaan.  Siksi, että kirja osoittaa, etteivät työläisten ja köyhien oikeudet ja edut (äänioikeutta myöten) ole tulleet lahjana, vaan ankarien taistelujen jälkeen. Ja nyt kun näitä oikeuksia ja etuja ollaan kaventamassa, perusteet ovat samat kuin 30-luvullakin. Saajat ovat laiskoja, työhaluttomia ja yhteiskunnan varojen hyväksikäyttäjiä. Vaaralliseksi tilanteen tekee aina se, jos valtiokoneisto valjastetaan vähäosaisia vastaa. Vähäosaisten ihmisten tarpeet ovat kuitenkin lähes aina todellisia ja tuskaa ja kärsimyksiä aiheuttavia.

Vaikka kirja kertoo Ruotsista, on tarinalla paljon yhtäläisyyksiä myös tuon ajan suomeen. Lakkolaisten rintamaa hajottamaan hankitaan rikkureita ja samaan aikaanhan Suomessa toimi ns. Pihlan kaarti, jonka tehtävänä oli toimia rikkureina. Pihkalan kaartilaiset olivat suojeluskuntalaisia tai natsismiin päin suuntautuneita nuoria kuten Ruotsissakin. Joitakin vuosia sitten Kotkan ahtaajien lakon yhteydessä yritettiin sosiaalisen median kautta rakentaa samantapaista rikkurikaartia. Menneisyyden kokemukset ovat siten mitä todellista nykyisyyttä ja siksi historiasta on opittava.

Pitkä lakkotaistelu aiheuttaa perheille taloudellisia vaikeuksia, nälkää ja kärsimystä mutta myös usein perheiden sisäisiä ristiriitoja. Pahimmassa tapauksessa myös jakautumista vastakkaisiin leireihin. Mikael Niemi kuvaa tätäkin kehitystä ymmärtävästi erityisesti nuorten kohdalla, kun omat unelmat ja todellisuus ovat sovittamattomassa ristiriidassa. Silti kirja on aina vähäosaisten puolella.

Kirja kertoo tarinan monessa aikatasossa ja tuon monitasoisuuden ansiosta lukija näkee myös, kuinka yhteiskunta muuttaa ja kuinka historian perinteen siirtyvät myös uusille sukupolville, vaikka elämän todellisuus ja elämän olosuhteet muuttuvat.

Mikael Niemen ”Silkkiin kääritty kivi” on huima lukukokemus. Se on kunnianosoitus työläisille jotka 1931 – 1932 Pajalan tielakossa taistelivat oikeuksistaan. Tuo tarina on ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Kirjan monien aikatasojen kautta se kertoo myös yhteiskunnan muutoksesta ja kokemusten periytymisestä sukupolvelta toiselle. ja se kertoo myös ihmisen ja luonnon suhteista, jotka saattavat lopultakin olla kaikesta tärkeimpiä. Tämä on yksi hienoimpia ja tärkeimpiä kirjoja mitä olen lukenut.