Minna Rytisalo: "Sylvia"

 

 

 

 

Minna Rytisalo: ”Sylvia”

WSOY 2025

296 sivua

 

Petronellan kukkulat ovat minun ikäluokalleni ja Lapissa käyneille tutut ja jos jotain Lapinmatkoilta tutuille kerrottiin niin se, että nähtiin Petronellan kukkulat. Tosin kovin selvästi erottuvat ne eivät ainakaan kesäaikana enää ole. Mutta sitäkin merkittävämmät. Minusta ne ovat muistomerkki unelmasta, sillä sitähän Petronella oli paikallisille kullankaivajille, aivan samaan tapaan kuin heille oli se suuri kultakimpale, joka olisi seuraavassa hiekkalapiollisessa. Ne ovat muistomerkki myös eräästä elämäntarinasta ja tavallaan tuon tarinan ja nimen toivoisi tuovan mieleen myös sen, miten ihmisten välille voi rakentua kestäviä siltoja avoimuuden ja ymmärtämisen kautta, kun elämä otetaan vastaan sellaisena kuin se on. Niinpä Minna Rytisalon kirja ”Sylvia” on myös paljon enemmän kuin Sylvia van der Moer:n, Petronella:n tarina. Se on tarina meistä ihmisistä, luonnon suuruudesta ja sen merkityksestä meille, erilaisuudesta ja hyväksikäytöstä, mutta myös ystävyydestä ja toivosta. ”Sylvia” on uskomattoman monitahoinen kirja ja paikoitelleen niin kauniisti kirjoitettu, että ihmisten välisen läheisyyden tuntee ja Lapin maisema ja avaruus avautuu silmien eteen. Kiitos kirjasta Minna Rytisalo.

Kirja alussa on noin sivun mittainen yhteenveto Petronellan elämästä. Se on tärkeä erityisesti niille, jotka eivät hänen elämänsä liittymistä Suomeen tunne. Suomeen liittyvät asiat ovat fiktiivisessä tarinassakin olennaisilta osin oikein.

Meillä ihmisillä on tapana nähdä asiat hyvin yksipuolisesti ja niin Petronellankin tapauksessa. Yleinen mielipide hänestä rakentui pienten huijausten (maksamattomat hotellilaskut) perusteella. Me emme kaiken tämän jälkeen yleensä pysty näkemään ihmistä ennakkoluulojemme takaa. Rytisalon kirja hienous onkin siinä, että hän kuvaa ihmistä aidosti, hänen ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja käyttäytymiseen johtaneita syitä. Petronellan tarina kirjassa alkaa sodanjälkeisestä Hollannista, jossa Petronella lähtee kotoaan. Kirjassa hänen vaiheensa ja seikkailunsa kuvataan aina myös hänen itsensä, mutta myös hänen senhetkisen ystävänsä tai hänen ”huijaamakseen” joutuneen ihmisen kautta. Näin kirja tarjoaa meille mielenkiintoisen kirjon ihmisiä ja ihmiskohtaloita sodanjälkeisessä Euroopassa. Petronellan ”huijaukset” ovat vähäisiä, usein vain aterian, joskus vain sämpylän ja kahvin suuruisia. Välttämättömiä sen hetkisen selviämisen kannalta, sillä kuten Petronella itse toteaa, hän ei ole syntynyt pysymään paikallaan, ja sotien jälkeen

”…minä huumaannuin vapaudesta ja siitä, että entisen voi jättää ja lähteä uutta kohti kerta toisensa jälkeen. Se ei ollut aina helppoa. Yksinäinen nainen on epäilyttävä.”

En kerro näistä erilaisista ihmisten kohtaamisista enempää, kukin kohta on oma pieni ja mielenkiintoinen tarinansa. Euroopasta Petronella päätyi Ruotsin kautta Suomeen lähes rahattomana. Kun hän esiintyi lehtinaisena hän pääsi heti Helsingin seurapiireihin ja tunnettujen johtajien ja julkkisten vieraaksi ja lounasseuraksi. Kun häneltä loppuivat rahat eikä hän pystynyt maksamaan hotellilaskuaan asia siirtyi poliisille.  Äskeisistä johtajista ja seuralaisista ei ollut apua. Äkkiä he katosivat ympäriltä tavoittamattomiin. (tämä Petronellan kohtelu oli vähintäänkin hyväksikäyttöä). Petronella pakeni kahden lehtimiehen kanssa Lappiin ja kuultuaan Lemmenjoen kultalöydöistä, hän päätti lähteä sinne. Siitä alkaa Petronellan Lapin seikkailu.

Kuvaus Petronellan taivalluksesta Lemmenjoelle Lapissa työmatkalla olleen geologin seurassa on kirjan vahvinta ja kauneinta antia. Tuo jakso on ennen kaikkea matka ihmismieleen, mutta myös ystävyyden ja toisen ihmisen pyyteettömyyden löytämiseen. Se pakottaa myös, Lapin luonnon kautta, kokemaan oman pienuutensa kaiken avaruuden ja hiljaisuuden keskellä. Jakso on uskomattoman kauniisti kirjoitettu. Parasta Lapin mainosta ilman mainostekstien liioittelua, vaan aitona kanervien tuoksuna ja varpujen ratinana kenkien alla. Lainaan tähän pienen pätkän Petronellan ajatuksia, joissa näkyy luonnon ja ihmismielen vuorovaikutus.

”Pajun lehdet näyttävät vähän salvialta, niiden vihreydessä on mukana harmaata. Sitten tulevat koivut, ne minä jo tunnen ja niiden lajit. Niiden takana väijyvät matalakasvuiset männyt, joita täällä alempana näköjään taas on. Virta on niin tyyni että veden ja maan raja hämärtyy. Puu ja sen kuvajainen ovat saman olennon kaksi puolta. Heinä ja heinän varjo, kuin minä ja minä, minun kaksi nimeäni, minä ennen ja nyt, melkein sama mutta kuitenkin ihan eri, koska tänään minuun on kasvanut uusi kirkkaus, ja se syntyi kun olin rehellinen.”

Petronellan Lapin aika päättyy, kun Suojelupoliisi, joka alkoi kiinnostua hänestä, lopulta hänet tavoittaa. Suojelupoliisin kanslistin Tapio Korhosen tarinaa kirjassa voisi pitää huvittavana esimerkkinä yksitotisen virkamiehen toiminnasta. Kuitenkin kyseessä on kertomus ihmisestä, joka lapsesta saakka alkaneen kiusaamisen ja vähättelyn kautta on tavallaan mukautunut elämään jatkuvassa pelossa ja etsii pälyillen pakotietä ulospäin. Vähäarvoisena juttuna hänelle annettu, passittomana liikkuvan Petronellaan asian selvittäminen on tehtävä, josta hän onnistuu tekemään kärpäsestä härkäsen ja oman pakotiensä. Todelliseksi pakotieksi se ei kuitenkaan muodostu, jos huomaan kirjan loppuosan vihjeitä. Hänkin tarvitsisi enemmän sääliä, ymmärtämistä ja tukea kuin pilkkaa ja vähättelyä.

Kirjan rakenne on hieno, Siinä jaksottelevat Petronellaan elämänvaiheet ja Suojelupoliisin tutkimukset hienolla tavalla ja tekevät lukemisesta helppoa. Petronellaan tarinan lisäksi kirja poikkeaa lopussa nykyaikaan ja kuvaa Lapin massaturismin vaikutuksia siellä asuviin ihmisiin. Noista haitoista selvitäkseen myös he tarvitsevat välillä Lapin luonnon tarjoamaa yksinäisyyttä ja rauhaa.

Minna Rytisalon kirja ”Sylvia” on uskomattoman monitahoinen kirja. Lähtökohtana on tarina Petronellasta, seikkailijaksikin kutsutusta naisesta, jonka oleskelu Lemmenjoella teki niin suuren vaikutuksen, että lähialueen kukkulat tunnetaan nykyään Petronellan kukkuloina. Kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin Petronellaan tarina. Se on kirja meistä ihmisistä, erilaisuudesta ja ystävyydestä. Ennen kaikkea se ylistys Lapin luonnolle. Uskomattoman kauniisti kirjoitettu kirja. Kiitos Minna Rytisalo.

Johanna Sinisalo: "Joutsenlaulu"

 

 

 

 

Johanna Sinisalo: ”Joutsenlaulu”

Otava 2025

463 sivua

Oli oikeastaan onnenpotku, että Johanna Sinisalon ”Joutsenlaulu” ja Marisha Rasi-Koskisen ”Keesura” sattuivat luettaviksi lähes peräkkäin. Kirjoissa on paljon samaa, tiettyjä yhteiskuntien kehityksessä näkyviä ilmiöitä on käsitelty molemmissa kirjoissa samalla ja toisaalta myös periaatteessa aivan erilaisella tavalla. Voisi jopa sanoa, että kirjat tarjoavat lukijan eteen uhkakuvia ja mahdollisuuksia, joiden väliltä saatamme joutua valitsemaan jo ihan lähitulevaisuudessa. Tai tekoälyn kehityksen osalta voidaan ehkä jopa sanoa, jotka meillä ovat edessä.

Näin alkuun mainitsen vain yhden, jo tällä hetkellä tärkeän, ja ehkäpä tulevaisuuden kannalta merkittävimmän seikan. Ympäristön ennallistamisen. ”Kesuurassa” ennallistamisalueita on muodostettu luonnon ja jopa lajien palauttamiseksi laajassa mittakaavassa ja suunnitellusti ihmisten suunnitelmien mukaisesti. ”Joutsenlaulussa” on useimmissa tapauksissa kyse täydellisesti rauhoitetuista suojelualueista, jotka ovat usein myös tutkimusalueita ja joissa luonto ja sen eläimistö ennallistuu oman kehityksensä kautta. Luonnonsuojelualueet, ainakin suuremmat, on perustettu rahalla, yksittäisen hyväntekijän yrityksen kautta. ”Kesuurassa siis ympäristön tuhoutuminen on edennyt paljon pidemmälle.

Kirjojen suurin periaatteellinen ero on ehkäpä tietoisuuden käsitteessä. ”Joutsenlaulussa” sanotaan suoraan, ettei koneilla ole tietoisuutta. ”Kesuurassa” taas androideille muodostuu selvästi tietoisuus. ”Joutsenlaulussa” taas kirjan toinen kertojaääni ”Ääni toisaalta” tulkitsee ihmisten elävän simultaatiossa. Tuo simulaation tai sitä muistuttavan idean käsitehän on tuttu. Minusta hieneoin versio siitä lai sitä muistuttavasta ajatuksesta löytyy John Miltonin kirjasta ”Kadotettu paratiisi”. Siinä Hornaan karkoitetut toteavat mm.

”….Maailma toinen

(jos vanha taivaallinen ennustus

ei petä) tehtiin kodoks uuden rodun,

nimeltään Ihminen, jok’ äsken luotu

on kaltaiseksemme: ei yhtä ylväs

ja mahtava se lie, mut enemmän

sit’ itse Korkein suosii…”

Kun lopulta vertaa Miltonin kirjan ”simulaation” ylläpitäjää ja ”Joutsenlaulun” vastaavaa, voin sanoa, että havainto tulee olemaan lukijalle suuri ja ehkäpä jopa miellyttävä yllätys.

”Joutsenlaulu” ja ”Kesuura” ovat erilaisia mutta niin ovat tavatkin ja keinot, joilla lukija voidaan tavoittaa ja saada ajattelemaan. Siinäkin mielessä suosittelen tarttumista molempiin kirjoihin. Tärkein on molemmissa kirjoissa selvästi yhteistä kaiken elollisen kunnioittaminen ja tasavertaistaminen ja ymmärrys siitä, että ihminen on vain osa tätä kokonaisuutta.

Molempia kirjoja lukiessa muistuu mieleeni innostus, jonka robotit muodostivat ilmestyessään olennaiseksi osaksi tieteiskirjallisuutta ja myös mahdollisuudeksi ihmisten arkeen. Isaac Asimov loi silloin robotiikan perussäännöt, joiden olennainen osa oli, ettei robotti saa toimia ihmistä vastaan. Myöhemmin sääntöjä vielä täsmennettiin niin että säännöissä oli myös maininta ”ihmiskuntaa vastaan”. Olimme innoissamme ja kuvittelimme, että nuo säännöt ohjaisivat robottien kehitystä. Mutta kuten ihmisten toiminnan historia osoittaa, niin kirjallisuuteenhan nuo säännöt jäivät.  ”Kesuurassa” androidien toiminta vastaa vielä noita sääntöjä, mutta ”Joutsenlaulun” alussa kerrotaan kuinka ihmisten tappamiseen kehitetty tekoäly luo pohjan tulevan hyväntekijän varallisuudelle. ”Joutsenlaulun” alku ja toisen päähenkilön Janen kuvaus kirjan alussa antaa käsityksen teknologiauskosta mutta kuva tasoittuu myöhemmin ja tarjoaa vastapainoksi mm. upean kuvauksen luonnon ja sen elimistön seuraamisesta luonnonsuojelualueella ja keskusteluista tekoälyn kanssa. Oma ehdoton käsitykseni on, ettei teknologian kehitys pelasta ihmiskunta sen tekee vain muutos ihmisten ajattelussa ja elämäntavoissa. Teknologian kehitys luo hienoja uusia mahdollisuuksia, joita kirjakin esittelee, mutta myös uskomattoman paljon väärinkäytön mahdollisuuksia ja noita väärinkäyttäjiähän riittää; ihmisiä, yrityksiä ja valtioita myöten. Kirjan loppuosassa ympäristön ja luonnon ja laajasti käsitetyn elollisen merkitys korostuukin hienolla tavalla.

Yksi kirjan hienoimmista ja ainakin minua kiinnostavista jaksoista on Janen ja tekoälyn keskustelu kielestä tai laajemminkin erilaista kommunikaatiomuodoista. Jane hämmästyy, kun huomaa, että luonnonsuojelualueella tietoja keräävä ja tapahtumia seuraava tekoäly on oppinut lintujen kielen, vaikka tekoälyn mielestä lintujen kommunikaatiosta ei saisi käyttää termiä kieli. Kirjan ”Ääni toisaalta” lisää keskusteluun vielä toteamuksen:

”…Olemme myös pitäneet ihmisen ja eläimen suurimpana erona puhutun kielen puutetta ottamatta huomioon, että muunlajisilla voi olla huomattavan kehittyneitä sisäisiä prosesseja, joilla ne jäsentävät maailmaa artikuloimatta prosessejaan sanoiksi tai lauseiksi.

    Vaikuttaa siltä, että kyse ei ole siitä osaavatko muunlajiset viestiä tai kommunikoida, vaan siitä, osaammeko me.”

Tästä alkaa oikeastaan ”Joutsenlaulu” kaikessa upeudessaan, omaleimausuudessaan ja tärkeydessään. Nyt ymmärrän myös sen alkuosan merkityksen ja vain nautin tekstistä, joka on paitsi rikasta myös ajatuksia herättävää.

Kirjan loppuosa jakaantuu hienolla tavalla kahteen toisiaan täydentävään osaan ”ääni toisaalta” kertoo taustatiedoista, tutkimuksista ja historiallisesta kehityksestä ja Janen tarinaa kaiken tuon todentamisesta käytännössä ja uskomusten ja ennakkoluulojen sikeydestä silloin kun on kyse ihmisen ylivertaisen aseman murentumisesta.

Kun ympäristöasioissa puhutaan paljon luonnon, eli erityisesti metsien ja kasvien; suojelusta, on oikeastaan uraauurtavaa, että kirja nostaa keskiöön ihmisten suhteet muunlajisiin ja erityisesti lintuihin, niiden kehitykseen lajina ja niiden ominaispiirteisiin ja kohteluun. En kerro tässä siitä enempää, teksti on kerrassaan hienoa ja ainakin minulle valtavasti uutta tietoa tarjoavaa.

Toivon erityisesti, että kaikki lukevat kirjan lopussa olevat osat ”Janen ensimmäinen planeetta”, ”Janen toinen planeetta” ja ”Janen kolmas planeetta”. Ne tarjoavat tiivistetyssä ja hienon tarinankin muodossa tietoa, jota on näin koottuna muuten vaikea löytää.

Vaikka kirjailija lopussa pakottaa lukijan kyseenalaistamaan simulaatiotulkinnan, täytyy kuitenkin todeta, että jään kyllä odottamaan kutsua häikäisyyn.

Johanna Sinisalon kirja ”Joutsenlaulu” on upea kirja tarinaltaan mutta ennen kaikkea sisällöltään. Se ravistelee perinteisiä näkemyksiä ja ennakkoluuloja ihmisten ja muunlajisten suhteesta niin tarinan kuin faktojenkin kautta. Kirjan luettua ymmärtää miten tuulesta temmattu käsitys ihmisten ylivertaisuudesta elollisten piirissä voi olla. Kirjan jälkeen katsoo muunlajisia, erityisesti lintuja, ihan uudella tavalla. Lukijoille sanoisin vielä ”Häikäisyssä” tavataan.

August Strindberg: "Kaksi miesmonologia: Yksin, Harjannostajaiset"

 

 

 

 

August Strindberg: ”Kaksi miesmonologia: Yksin, Harjannostajaiset”

PEQUOD 2002

172 sivua

Alkuteokset Ensam (1903) ja Taklagsöl (1906)

Suomentanut Antero Tiusanen

 

Strindbergin miesmonologi ”Yksin” oli yllättävä rauhallisen ja pohdiskelevan otteen takia. Monologin alussa, kun kuvattiin tapaamisia niin miesten kesken kuin perheidenkin välillä, oli tietysti strindbergiläistä teräväsanaisuutta ja naisiin kohdistuvaa halveksuntaa mutta monologin loppu oli hienoa ja rauhallista yksinäisyyden kuvausta ja merkityksen pohtimista. Ja lopussa jopa nuoren parin onnen vilpittömän kaunista kuvausta. Parasta Strindbergiä.

Monologi on Strindbergin myöhäistuotantoa, jos nyt 54.vuotiaan tekstiä voi myöhäistuotannoksi kutsua, mutta on muistettava, että Strindberg kuoli vuonna 1912 ja monologi julkaistiin 1903. Myös hänen kolmas avioliittonsa, nyt Harriet Bossen kanssa, oli ajautunut asumiseroon ja myös tuon eron vaikutuksia monologi kuvaa. Asumiserosta ja myöhemmästä avioerosta huolimatta siteet Bosseen eivät aivan katkenneet.

Strindberg näkee tarinassaan hienosti yksinäisyyden kaksi puolta niin myönteisen, oman rauhan ja luovuuden mahdollisuuden ja myös kaipauksen minkä ihmissuhteiden ja keskustelujen puute aiheuttaa. Minusta tarina saattaa olla yksinäisyyttä kokevalle ihmiselle rauhoittavaa luettavaa.

Ympäristön, niin kaupunkiympäristön kuin luonnonkin kuvaus on oikeastaan kaikissa Strindbergin olennaisissa teoksissa keskeisellä sijalla ja se on elävää ja ympäristöön liittyy aina myös tunnelmia ja tarinoita. Olin itse Ruotsissa virkamiesvaihdossa 1890-luvulla ja olin siihen mennessä ehtinyt jo lukea useita Strindbergin teoksia mm. teokset ”Punainen huone” ja ”Palkkapiian poika”. Tukholmassa asuessa yritin löytää Strindbergin jalanjälkiä ja kallioita, joilta hänen teoksissaan katsottiin kaupunkia. Valitettavasti sadassa vuodessa kaupunkiympäristö oli olennaisesti muuttunut mutta jotenkin oikealaista tunnelmaa pääsin kuitenkin kokemaan.

Siinä missä ”Yksin” on rauhallinen, seesteinen ja jopa sovitteleva, tarjoaa ”Harjannostajaiset” hyvin erilaisen lukukokemuksen. Myös tässä teoksessa on hyvin paljon elämänkerrallista ainesta niin avioliitoista kuin okkultismin ja mystiikan harrastuksista. Kerrassaan upea on jakso, jossa kirjoittaja kertoo havainnoistaan naapurin elämästä sieltä kuuluvien äänien perusteella ja hän vertailee niitä näkemäänsä, päästyään sisälle huoneistoon. Kertomusten lähtökohtana onnettomuuteen joutuneen konservaattorin hourailut ja elämäntarina, jonka hän kertoo kuolinvuoteellaan. Kaiken taustalla on hänen naapuritalossaan asuva vihamiehensä, jonka ikkuna ja työpöydällä palava vihreä lamppu, vihreä silmä, on kertojan pakkomielle. Kun talojen väliin rakennetaan uutta taloa, konservaattori toivoo sen peittävän vihreän silmän. Kun rakennus valmistuu, konservaattori kuolee. Kertomuksen ja sen oheistarinoiden kautta välittyy selkeästi myös Strindbergin naisviha ja pakkomielteiset ajatukset jopa mielikuvituksenkin ylittävistä salaliitoista häntä vastaan. Kertomuksen tarinat ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja kuvaavat myös Strindbergin kykyä havainnoida elämää ja ihmisiä. Tämä on kerrassaan erinomainen kirja niille, jotka eivät ole Strindbergin suuria ihailijoita tai vielä tutustuneet hänen teoksiinsa.

Strindbergin elämästä on saatavilla hieno romaani Per Olov Enquist: ”August Strindbergin elämä”. Jos Strindberg alkaa kiinnostaa, kirjaan kannattaa tutustua.

August Strindbergin teos ”Kaksi miesmonologia, Yksin ja Harjannostajaiset” on hiukan erilaista Strindbergiä. ”Yksin” on seesteisen rauhallinen ja hieno kertomus yksinäisyydestä ja ”Harjannostajaiset” taas kirjailijan kyvystä havainnoida elämää ja ihmisiä mutta myös jopa sairaalloisesta epäluuloisuudesta, joka saattaa kasvaa ja ottaa aineksensa mielikuvituksen luomista yhteyksistä. Kirjan tarinat ovat erinomaista luettavaa ja Strindbergin tunteva lukija löytää niistä yhteyksiä hänen elämäänsä. Hienoa että teokset on saatu suomennettua. (Yksin on tosin suomennettu myös 1913, Laura Sorma).