Lars Sund: "Vaasan prinsessa"

 

 

 

 

Lars Sund: Vaasan prinsessa”

Teos & Förlaget 2025

471 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos ”Prinsessan av Vasa (2024)

Suomentanut Laura Jänisniemi

 

Lars Sundin Pietarsaari-trilogia sai arvoisensa päätösosan. Vaikka ”Vaasan prinsessa” on myös itsenäinen romaani, niin aiemmat osat ”Kolme sisarta ja yksi kertoja” (2014) ja ”Missä musiikki alkoi” (2018) lukeneille tämä kirja tuo mieleen muistoja ja myös ratkaisuja mieltä vaivanneisiin ongelmiin. Kirjat toimivat erinomaisesti yksinäänkin mutta yhdessä ne tarjoavat ainutlaatuisen hienon kokemuksen.

Tämä kirja on pääosin Vaasan prinsessan, Alexandran kirja ja tavallaan siirtymä edellisten kirjojen maailmasta kohti tulevaisuutta. Kirjan toinen päähenkilö, Alf Holm, Alexandran isä, on kirjassa vahvasti mukana, mutta muut edellisten kirjojen henkilöt lähinnä muistojen kautta. Aiempien kirjojen tapaan kulttuuri ja tässä kirjassa erityisesti musiikki, teatteri ja tanssi rikastuttavat ainutlaatuisen hienosti kerrontaa.  Musiikissa ei tyydytä klassilliseen musiikkiin sillä Alf Holmin musiikkimaku on laaja. Itsekin jouduin lukemisen edetessä kaivamaan esille Frank Zappan vinyylejä ja pakko oli todeta, että turhaan ne siellä hyllyssä ovat käyttämättöminä maanneet.

Kirjan ominaispiirre on sen tapa kertoa asioista muistojen kautta. Tuo tapa sopii kirjaan erinomaisesti, voisi ajatella, että muistojen kautta kerrontaan tulisi jälkiviisautta ja vaikka niin olisikin, tärkeämpää on, että tapahtumiin tulee myös syvällisyyttä ja filosofisuutta, joista ei elämässä muutenkaan olisi haittaa. Muistojen kautta tapahtumien kosketuspinnat myös laajenevat ja vaikka kyseessä onkin pääosin Alexandran tarina, laajenee tarina lähipiirin ihmisiin, Pietarsaareen ja Vaasaan ja myös yhteiskunnalliseen kehitykseen, taiteen ohella.

Kun kirjan alussa Alexandra saa Ruotsiin puhelun, jossa kerrotaan, että hänen kummitätinsä Iris on joutunut sairaalaan ja hänen tilansa on jakava ja loppukirja kertoo pääosin hänen istumisestaan Iriksen kuolinvuoteen äärellä, luulisi, ettei aiheesta kirjoittaja tai lukija saa paljoakaan irti. Mutta voiko ihmisraukka pahemmin väärässä olla. Tämä on uskomattoman monitahoinen ja lukijan mukaansa tempaava tarina juuri kerrontatavan, kerronnan muistojen kautta takia. Kirjan sisällöstä voisi kertoa monilta kulmilta mutta nostan tässä esille vain yhden.

Kirja kertoo neljän ihmisen kehitystarinan Alfin, Alexandran isän. Iriksen. Alexandran kummitädin, Neppen, Alexandran äidin sisaren ja tietysti Alexandran.  Kehitystarinan ovat hyvin erilaisia, niiden takaa paljastuu yhteiskunnallista todellisuutta, kunkin hetkisiä aatevirtauksia ja ihmisten arkea. Mutta niiden takaa paljastuu ihmisten tapa selviytyä, joskus vaikeastakin arjestaan ja päästä eteenpäin, unelmiensa suuntaan.

Iriksen kehitystarina on myös tarina luokkanoususta. Paskakuskin tyttärestä, joka ei koskaan hävennyt lähtökohtiaan, kasvoi merkittävä ka kansainvälisesti tunnettu teatteriohjaaja, ajatteleva ja sydämellinen ihminen, joka oikeastaan pelasti Alexandran elämälle.

Neppen tarina on mielenkiintoinen. Hänen nuoruutensa ajoittui 70-luvun opiskelijaliikkeiden aikaan. Neppe oli mukanaan koko sydämellään niin liikkeen nousu- ja laskukaudella. Neppen tarina on kirjassa kuvattu asiallisesti ja juuri niin kuin se monen mukana olleen osalta olikin. Paheksumatta ja syyttämättä, sillä suuri osa nuorista oli koko sydämestään mukana rakentamassa parempaa maailmaa. Ja ilman tuota liikettä monet koululaitoksessa, yliopistoissa ja taiteellisissa instituutioissa olleet konservatiivisuuden linnakkeet ja piirteet olisivat jääneet uusimatta. Useat tuon ajan nuoret jatkoivat yhteiskunnallista toimintaansa juuri kuten Neppekin, joka myöhemmin toimi Lääkärit-Ilman-Rajoja-järjestössä. Minusta Neppen tarina oli myös kunnianosoitus paremman yhteiskunnan puolesta toimiville nuorille silloin ja nykyisinkin. Ja itse asiassa, olinhan siellä minäkin.

Alexandran tarina on laajin ja hänen lisäkseen se sisältää myös Alfin tarinan ja kuvauksen yhteiskunnan, koululaitoksen ja nuorison elämän muutoksesta viimeisen 28 vuoden ajalta. Alexandra kokee yksinhuoltajuuden vaikeudet, koulukiusaamisen, yksinäisyyden ja ongelmat, joita hänen tutkimatta jätetty kehityksellinen neuropsykologinen toimintahäiriönsä aiheuttaa suhteessa muihin ihmisiin. Alexandran nuoruus ei ole helppo ja aktivismi eläinoikeusliikkeessä aiheuttaa hänelle niin traagisen kokemuksen, että ainoastaan Iriksen, Alfin ja muiden läheisten apu ja tanssi auttaa hänet ulos kriisistä.

Kaikkien elämäntarinat ovat erilaisia ja myös samanlaisia. Tärkeintä pääsyssä eteenpäin on oma innostus, määrätietoisuus ja uupumaton työnteko. Tuo on neuvo, joka pätee kautta aikojen.

Kirja kertoo kuolemasta mutta on uskomattoman elämänmyönteinen, lämpimästi ihmisistä kertova ja heitä ymmärtävä. Tämä on kirja elämästä ja taiteesta ja kyllä se kertoo myös rakkaudesta.

Lars Sund:n kirja ”Vaasan prinsessa” on uskomattoman hieno kirja omana itsenään, mutta myös täydentäessään hänen Pietarsaari-trilogiansa hienoon päätöksen. Harvoin olen lukenut näin elämänmyönteistä ja ihmisiä lämpimästi kuvaavaa kirjaa, kun kirja kuitenkin kertoo kuolemasta ja peittelemättä elämän vaikeuksista.  Mutta se kertoo myös taiteesta, musiikista, tanssista ja rakkaudesta. Nautin suunnattomasti kirjan tavasta lähestyä elämää. Nauttikaa tekin.