Hanna Weselius: ”Pronominit”
WSOY 2025
377 sivua
Hanna Weseliuksen kirja ”Pronominit” pääsi aiheellisesti vuoden 2025 Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Minun listallani hän on ehdokkaista ykkönen, vaikka kirjojen taso on tänä vuonna hyvin korkea.
Kirjan ”Pronominit” alkuosassa on kappale, joka minusta heijastaa pitkälti myös kirjan sisältöä, joten lainaan sen tähän:
”Mielikuvat heijastuvat ihmisten silmien ja kaukaisten abstraktioiden väliin. Kaikkialla missä on ihmisiä, ilmassa risteilevät katseet, mielikuvat ja niihin kietoutuneet tunteet. Matkustamo on vaalea, muovinen ja yhdentekevä tila, mutta sen ilma on tiheää ja sakeaa, koska jokainen matkustaja on ottanut kaikki mielikuvansa ja tunteensa mukaan.”
Kertoessaan matkustamon tapahtumista ja ihmisistä Hanna Weselius oikeastaan kertoo meistä kaikista ja uskomattoman hienolla tavalla. Kirjan nimikin oikeastaan heijastaa tuota samaa. Matkustajat voivat olla pronomineja (minä, sinä…) mutta samalla he kuvaavat kaikkea. Matkustajat ovat pääosin nimettömiä (Pyryä lukuun ottamatta) ja esiintyvät istumapaikkansa tunnuksella tai kuten stuertti, ammattinimikkeellään. Ratkaisu on hieno, kun ihmisten toimintaa ei sidota nimiin, tapahtumat on helpompi yleistää ja yhdistää osaksi elämäämme ja arkeamme.
Kirjaan on rakennettu hiennolla tavalla koko ajan kasvava jännittynyt tunnelma, joka pitää otteessaan niin lentokoneen matkustajia kuin lukijaakin. Jo tapahtumaympäristö sinällään, ilmassa oleva lentokone, jossa ollaan irrallaan maanpäälisistä turvaverkoista, luo tällaisen tunnelman. Kirjassa stuertti havainnoillaan pitää hienosti lukijan jännitystä yllä. Miksi myyntikärryn tuotteita on liian vähän? Miksi osa penkeistä on peitetty pressuilla? Miksi matkustamohenkilökunnan lepotilassa on koira ja sinne on pakattu tavaroita huolimattomasti? Miksi lentäjä ei informoi matkustajia? Jännityksen kasvaessa pienetkin asiat saavat suuremman merkityksen. Tällaisessa tilanteessa pienemmätkin tapahtumat tai keskustelunpätkät saavat lukijan ajattelemaan ja yhdistämään asioita laajempiin kokonaisuuksiin. Se on kirjalta kunnioitettava saavutus. Lainaan tähän pätkän kirjasta. Tilanteesta, jossa stuertti on tuonut toisen salamatkustajana mukaan päässeen lapsen taukotilaan.
”…”Ei tämä kaikkein paras paikka ole, mutta”, hän sanoo. ”Siihen vaan”, lääkäri sanoo. Hän laskee lapsen kyljelleen peiton päälle ja alkaa tunnustella tämän kaulavaltimoa. Pulssi löytyy hyvin. Lääkäri ajattelee koko ajan stuertin pakaroita ja lakkaa ajattelemasta niitä vasta riisuessaan lapsen hupparin ja collegehousut ja nähdessään mustelmat….”
Tilanne ja mustelmien näkeminen siirsi minun ajatukseni pakolaislapsien kohtaloon niin lähtömaassa kuin kohdemaasakin. Heidän tulevaisuuteensa tai tulevaisuuden näkymien puutteeseen kuten Gazassa. Samoin matkustamon tapahtumat, keskustelut matkustajien välillä ja Titanic-elokuvan herättämät tuntemukset matkustajissa herättävät lukijan ajattelemaan asioita uudella tavalla.
Kirjan loppupuolella selviää myös mitä pressuilla peitetyillä istuimilla on. Niillä on pahvilaatikoita, jotka sisältävät kunttaa. Kuntta on jo tuon ajan ihmisille harvinaisuutta (elämme siis läheisessä tulevaisuudessa) ja kunttalaatikon saaneiden ihmisten kokemus kuntasta, sen koostumuksesta ja tuoksusta kertoo, kuinka tärkeää luonto meille ihmisille on.
Uudenlaista ajattelua tukee myös kirjan otsikointi. Otsikot on nimetty ihmisten tunneskaalan perusteella. Esim. ”Levottomuus”, Suuttumus”, ”Kauhu”, ”Halveksunta” jne. Ihmisten arjessa ne esiintyvät hyvin eri tavoin ilman että kokija itse sitä aina huomaa. Näitä kannattaa pohtia kirjan kappaleita lukiessa.
Kirjassa on erikseen oma kappale ämpäreistä ja se on totuudenmukaisuudessaan äärettömän hauska. Lisäksi siinä on laajempi tarina Pyrystä. Pyryn täti on perustanut oman somekanavan Pyrylle ja yrittää sitä kautta tavoitta kadoksiin joutunutta Pyry tulee mukaan tarinaan myös lentokoneessa ja hänen kauttaan lukijalle tarjotaan hieno annos valokuvataiteen historiaa ja teoriaa. Tärkeintä on kuitenkin, että kadonnut ja yksinäinen Pyry löytää taas itsensä kuultuaan Pyrykanavasta.
”…”Minä olen Pyry”, Pyry ajattelee ja vakavoituu. Oikeastaan lause kuulostaa mukavalta. Minä löysin hänet etsimässä minua, ja minusta alkoi tuntua taas mahdolliselta olla minä.”
Kirjan viimeinen kappale on ”Epilogi”. Sen alla on suluissa teksti ”(Vapaavalintainen)”. Älkää uskoko kirjailijaa. Kappaleen lukemalla teos saa äärettömän kauniin päätöksen. Lainaan tähän vielä kirjan viimeisen lauseen ja toivon ettei se pilaa keneenkään lukijan nautintoa. Tai ehkä on parempi, että katsotte tämän vasta kirjan luettuanne. On uskomatonta, että kirjailija löytää tällaiset sanat kirjan loppuun:
”Lasket yökkösen pöydälle, otat vedoksen, katsot kuvaa, painat sen sydäntäsi vasten, katsot pimeään.”
Hanna Weseliuksen kirja ”Pronominit” on uskomattoman hieno ja monitahoinen kirja. Kirja pitää niin matkustamossa olevat ihmiset kuin lukijankin koko ajan kasvavan jännityksen vallassa. Pienten asioiden, keskustelujen ja ilmiöiden kautta avautuu lukijalle väyliä uudenlaiseen ajatteluun ja jopa arjen kokemiseen. Äärettömän kauniisti ja lempeästi kirjoitettu kirja. Ehdottomasti Finlandia-palkintoehdokkuutensa ansainnut. Kiitos kirjasta Hanna Weselius.