Doris Lessing: "Eloonjääneen muistelmat"

Doris Lessing: ”Eloonjääneen muistelmat”

OTAVA 2007, kirja on ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1988

218 sivua

Suomentanut Kyllikki Villa

Englanninkielinen alkuteos ”The Memoirs of a Survivor”, 1974

Facebook-ryhmässä “Kirjallisuuden  ystävät” kysyttiin,  mistä  Doris Lessingin  teoksesta  kannattaisi  aloittaa. Ehdotin  kirjaa ”Eloonjääneen muistelmat”,  sillä  muistan  kirjan  tehneet ainakin  minuun melkoisen  vaikutuksen,  kun sen  luin  ensimmäisen  kerran. Ja niin  se  todella  näytti  tehneen, sillä  kun  päätin ottaa  kirjan uudelleen lukuun, löysin  niitä  hyllystäni  kaksin  kappalein.

Kirja  on dystopia  ilman  dystopiaa. Se on  kuvaus yhteiskunnan, ihmisten  ja ihmisten  käyttäytymisen  muutoksesta tuhoutumista kohti etenevän kehityksen  aikana. Kirja on tavallaan  yleispätevä  kuvaus  tällaisesta  kehitysvaiheesta. Tyypillistä  on, ettei  tapahtuman syistä tai lähtökohdista  puhuta  sen  oikealla  nimellä, vaan  puhutaan  ”siitä”.

”Kaikkialla oli samanlaista. Mutta ehkä olisi parempi kehitellä tätä aihetta myöhemmin, tyytyä tässä vain huomauttamaan että se-sanan käyttäminen on aina kriisin, yleisen pelon merkki. Sellaisista sanonnoista kuin: ”Miksi hitossa he ovat niin kykenemättömiä!” ja ”Taivas, asiat ovat kamalalla tolalla!” tai vain ”Asiat ovat huonosti” on  pitkä matka sanontoihin ”Se on alkamassa täälläkin” tai ”oletko kuullut mitään siitä?””

Se sanan  käyttäminen tekee  tekstistä entistäkin  yleispätevämmän. Se  sanan  tilalle  voidaan   vaihtaa  ilmastonmuutos, pakolaiskriisi tai  mikä  muu  tahansa,  niin silti yleiskuva  kuitenkin  säilyy. Yleiskuva,  josta  meidän  kannattaa  ottaa  oppia  ja  viisautta.

Vaikka monessa ns. kriisissä  emme  ole  olleet  lähelläkään lopulliseen  tuhoon johtavaa kehitystä,  muualla  kuin  pakolaisten  lähtömaissa, ovat  ihmisjoukkojen   toiminnat  olleet  yllättävän  tarkasti  kirjan  mukaisia. Niin  on  ollut pakolaisten  suhteen ja pakolaisiin  suhtautumisen  suhteenkin. Ilmastonmuutoksen  osalta saattaa  kuitenkin  olla niin, että meidän sitä  ymmärtämättä, olemme  jo  menettäneet  pelin.

Kirja osoittaa  kuinka tilanteessa, jossa laajamittainen tuho tai rappeutuminen  on edessä, kuitenkin  kiinnitetään  huomiota pieniin  asioihin. Uutisissa  ja lehdissä  saatetaan keskittyä yhden lapsen  ryöstöön  ja asiaa jauhetaan etusivuilla päivä- ja  viikkokausia  tai  asukkaat  perustavat komiteoita  vastustaakseen  häiritsevää  teatteriryhmää  tai  pakolaisten  sijoittamista naapurustoon. Varsinainen tuhon lähde jää paljon vähemmälle huomiolle. Kaikki  nämä  ovat  esimerkkejä  siitä,  kuinka todellisuutta  paetaan. Todellisuutta,  joka  tuntuu  liian  suurelta  käsitettäväksi  tai  muutettavaksi.

Ns. pakolaiskriisin  aikana  meillä  Suomessa  jotkut  ryhmät valittivat siitä, että  saapuneet  pakolaiset  olivat  nuoria  miehiä.  Tässä  kirjassa, joka on ilmestynyt  vuonna 1974, Doris Lessing  antaa  tällekin  selityksen.  Kirja  kuvaa  hienosti  ryhmien  syntyä. Ryhmien, jotka  lähtevät  etsimään  elämän  edellytyksiä  muualta.  Aluksi  nämä  ryhmät  muodostuvat  nuorista miehistä  ja  kriisien  pitkittyessä  näihin  ryhmiin  sitten  liittyy vanhempaakin  väkeä  ja  perheitä. Tämä  ryhmien  muodostumisen  kuvaus  ja  niiden  arvojen  muodostuminen  on kirjan  hienoimpia  jaksoja. Meidänkin  pitäisi ymmärtää  paremmin erilaisten  ryhmien syntymisen  syitä  ja mekanismeja. Jos emme  tätä  ymmärrä, ristiriitaiset  ryhmät ja  ristiriitojen kärjistäminen omien  näkemysten ylikorostamisella  ja niiden määrittelemisellä  ainoiksi  oikeiksi, voivat vaikeuttaa,  lopulta kuitenkin yhteisten,  tavoitteiden  saavuttamista. Voi  olla, että  joudumme  toteamaan  kuten  Lessing  kirjassaan:

”Me näimme, vaikka en sitä vielä silloin tajunnut, kuinka lauma, jengi, heimo oli syntymässä. Olisi mukavaa jos voisin nyt sanoa että olin selvillä siitä mitä tapahtui silmieni edessä. Tällä hetkellä olen sitä mieltä että olin silloin sokea.”

Ryhmien runko  muodostuu  lähes  aina  nuorista. Ja nuorien osalta tulisi  muistaa yksi  olennainen  asia, jota Lessing  kuvaa  hyvin. Kriisin  oloissa nuoret kasvavat tai oikeastaan aikuistuvat  paljon  nopeammin  kuin  muuten. Se ei  poista  koulutuksen  ja  opiskelun  tärkeyttä heidän osaltaan, mutta korostaa sitä, että koulutuksen  sisällössä  ja muodossa  olisi  tämäkin  otettava  huomioon.

Nykyisen  ilmastoliikkeen  keskeisiä teemoja on  että tekoja tarvitaan nyt, eikä  syyttä. Tätäkin  asiaa Doris Lessing  on  jo  tuolloin  kuvannut:

”Aivan samalla  tavoin kuin yläpuolellamme olevat ihmiset jotka käyttivät kaiken aikansa ikuisiin ja loppumattomiin konferensseihinsa puhuen siitä mitä parhaillaan tapahtui, mitä tulisi tapahtumaan, mitä he hartaasti toivoivat saavansa tapahtumaan – mutta eivät tietenkään koskaan saaneet – mekin puhuimme. Me nimitimme heitä Suunsoittajiksi… ja vietimme  itse joka päivä tuntikausia puhuen ja kuunnellen toisten puheita.”

Hyvin usein  yhteiskunnallisten päätösten  tekemisen  esteenä  ovat ryhmäedut, jotka  ajavat  jopa  yhteiskunnan etujen  yli.  Kirjassakin virka- ja  hallintokoneisto palvelee  ja  suojelee valtaapitäviä  ja  rikkaita. Vaikka  kaikesta  on pulaa, rahalla  saa   etuja ainakin  lahjusten  kautta.

Tuhoutuvan  yhteiskuntarakenteen  myötä hylättyjen  lasten  määrä kasvaa. Lasten joilla ei  ole kokemusta perheyhteisöstä, koulusta tai turvallisesta  elämästä,  ainoastaan  keinoista  selvitä  hengissä. Kirjassa heitä yritetään sosiaalistaa  mutta  tuloksetta. Kirjan  loppu  kuitenkin osoittaa, etteivät he ehkä sittenkään  ole  toivottomia  muualla  kuin tuossa  tuhoutuvassa  yhteiskunnassa.

Kirjan  loppu  on  minusta  kaunis  ja toiveikas.  Kirjassa kertojana toimivan  talossa  on seinä, jonka  takana on  toinen  maailma. Seinä avautuu  ajoittain  ja paljastaa  takaansa  kuvia  menneestä  maailmasta. Kirjan  lopussa  seinä avautuu  ja  toisen  maailman nurmikolla  oleva  muna  avautuu ja sieltä  tulee  nainen, joka  ohjaa  päähenkilöt  ja myös nuo kadotuksen  lapset kokonaan toiseen  maailmanjärjestykseen. Minusta on olennaista, että tuo ohjaava henkilö on nainen. Ehkä se myös antaa  viitteitä uuden maailmanjärjestyksen  perustasta ja arvoista.

Tämä on tärkeä  kirja ja vaikka  onkin dystopia, niin ei suinkaan samalla tavalla kohti  äkillistä, selvästi määriteltyä  tuhoa kohti  kulkeva, kuin  monet  muut vastaavat teokset. Minusta mm. Emmi Itärannan ”Teemestarin kirja” on selvästi  sukua  tälle  kirjalle. Hitaan  kehityksen  kuvaus  on tärkeä,  sillä  löydämme  siitä  yllättävän  monia  omia  ja oman  yhteiskuntamme  piirteitä. Ja  tärkeintä  on ymmärtää, että esimerkiksi  ilmastonmuutoksessa  toimenpiteitä  tarvitaan NYT.