Ville Paajanen: "Täällä kaukana jossain"

 

 

 

Ville Paajanen: ”Täällä kaukana jossain”

BoD – Books on Demand, Helsinki, Suomi  2021

562 sivua

Tätä kirjaa voisi kutsua sotaromaaniksi, niin kuin  kirjan  takakansikin  kertoo: ”Koskettava historiallinen sotaromaani kostosta, rakkaudesta ja anteeksiannosta”.  Tämän  kirjan  kohdalla  tuo esittelyteksti kertoo  kirjasta  vain vähän.  Onhan  tämä  erilainen  sotaromaani,  mutta  myös  paljon  enemmän.  Kirjan   ajanjakso yltää vuodesta 1939 sodan  loppuun  mutta  käväisee  lopulta  myös  hippikauden  alussa, vuonna 1967,  täyttämässä  yhden  toteutumattoman  haaveen. Vaikka  sota  on tärkeässä  osassa, kertoo  kirja  kuitenkin  enemmän  sodan  vaikutuksista  ihmisiin, niin  sotilaisiin  kuin  siviileihinkin  ja  mikä  tärkeintä – ihmisiin  sotarintaman  molemmilla  puolilla. Tämä  kirja tarjosi  hienon, monipuolisen  ja  syvän  lukukokemuksen.

Tässä  arviossa  vältän  juonipaljastuksia. Lopun tuskallisten  ja lohduttavien  tapahtumien  kuvaaminen  pilaisi  lukunautinnosta  paljon.  Se  nautinto  kannattaa  kokea. Kerron  pääasiassa  siitä,  miten  kirjan  koin  ja  millaisia  ajatuksia  se  minussa  herätti. Kirja  on  sen  verran  vaikuttava,  että  ajatukset  karkailevat  vähän  kirjan  ulkopuolellekin,  mikä varmasti on kirjankin  tarkoitus.

Aluksi koin kirjan  niin,  että  asioita ja ihmisiä  katsottiin  ulkopuolisen  tarkkailijan  silmin. Se  jättää  helposti  ulkopuolisuuden  kokemuksen. Lukemisen  edetessä  ihmiset  tulivat kuitenkin entistä  enemmän  omiksi  ja myös  sillä  tavalla  kirja palkitsi  lukijaa, koko  ajan  enemmän ja enemmän. Loppupuolella  lukija  oli  jo osa  kirjaa.  Se  johti  taas  siihen, että minulla kirja  tuli  uniin  ja  yhdessä  unessa  mm.  rakensin  kirjassa  olevalle  lotalle, Irmalle,  ihan  uuden  ja  kauniin  tulevaisuuden.  Kirja on paikoin  uskomattoman kaunis ja  tunteisiin  menevä. Vaikuttava  on  esimerkiksi  kohtaus  lasten  lähettämisestä Ruotsiin ja  lasten  tunteiden  kuvaaminen tuolla  hetkellä.  Kirja  on  myös  salaa  tai  avoimesti  hauska  ja  tästä  on  esimerkkinä  mm.  lottien  pervitiinikokeilu. Kokeilu tuolla sotilaiden  kestävyyttä  lisäävällä  aineella,  joka  sodan  jälkeen  oli  suomalaishiihtäjien  salainen  ase.

Tärkeä osa kirjaa  ovat  kirjeet. Arjessa  jäävät  syvimmät  tunteet  usein  kertomatta ja  niitä  peitellään. Kirjeiden  avulla  ihminen  pystyy  paljastamaan  enemmän  itsestään, peloistaan  ja  toiveistaan. Niin  tämänkin  kirjan  kirjeissä. Ne  myös  tavallaan tiivistävät  tapahtumat  yhtenäiseksi  kokemukseksi  ja näin auttavat  lukijaa.

Kirja  on  hyvin  kunnianhimoinen  siinä  mielessä,  että  siinä  tietoisesti  halutaan  katsoa  asioita  useasta  näkökulmasta.  Käsitellään sodan  syitä  ja sen  kokemista  niin   suomalaisin,  kuin  neuvostoliittolaisinkin silmin.  Myös suomalaisten  ja  neuvostoliittolaisten suhtautumista  ja  kokemista oman  maan  politiikkaan  katsotaan  eri  näkökulmista. Myös kansalaissodan aikaiset punaisten  ja valkoisten  suhteet ja jännitteet tulevat  esille.  Siirtokarjalaisten  ja ns.  kantasuomalaisten  ristiriidat ovat  myös  mukana. Se  että  nämä  asiat  otetaan  esille  on  tärkeää,  mutta  vielä  tärkeämpää on,  että  löydetään niiden takaa myös niin  kansallisesti,  kuin  yleisinhimillisestikin  yhdistävät  tekijät ja ratkaisut. Tässä  kirja  onnistuu  parhaimmillaan  hienosti. Komeimpia  kohtia  on kuvaus  kahden  isännän  kohtaamisesta siirtokarjalaisten  asuttamisen  yhteydessä. Siinä vanhan  kartanon ja maatilan omistaja  ja  maatilkun hänen  mailtaan  itselleen  saanut  siirtokarjalainen tapaavat. Ensimmäisessä  kohtaamisessa  tuntuu siltä,  että heidän välilleen  jää  pysyvä  ja  katkera  ristiriita. He kohtaavat,  kun siirtokarjalaisperhe  on  kunnostamassa tulevan asuinrakennuksensa  kattoa. Tapaamisen  jälkeen eri suuntiin  lähdetään  ovet paukkuen, mutta  yht’äkkiä  entisen navetan, tulevan  asuinrakennuksen,  katolta  alkaa  kuulua  pauketta:

”…Äkkiä katolta alkoi kuulua vasaran  lyöntejä. Kaikki hiljenivät ja katsoivat toisiaan  hämmentyneinä. Tuomo nousi pöydästä ja meni katsomaan, mitä ulkona  tapahtui.

-          Toin parempia nauloja, vanha isäntä huusi katolta. – Nämä teidän naulat  ovat ihan paskoja.

   Hän naulasi päreitä kattoon vanhalla vasaralla. Hän oli tuonut vanhan puisen työkalupakin mukanaan. Tuomo katsoi miestä silmät suurina. Niitä kertoja, kun hänet saatiin hiljaiseksi, oli harvoja. Tämä oli yksi niistä.

….

   Ei anteeksipyytelyitä, ei korusanoja. Toimeen oli yritettävä tulla, vaikka helppoa se ei ollut. Työ ja perkele, siinä oli sidosliima näiden kahden isännän välillä.”

 

Kirjan  tapaa  kuvata  tapahtumia  eri  puolilta osoittaa  minusta  hienosti  se,  että Talvisodan  alun  pommitus  koetaan  kirjassa  Viipurin  suomalaisten  silmin  ja  Jatkosodan  alun  pommitus  Viipurin  neuvostoliittolaisten  silmin.

Kirjan tarinan  kiintopisteitä  ovat  todelliset  yhteiskunnalliset  tapahtumat, jotka  on kuvattu  varsin  autenttisesti. Niiden  kautta  määrittyy  myös yhteiskuntien  poliittinen  suunta. Sotiin  johtavan  kehityksen  linja  näyttäytyy  mielestäni  hiukan  liikaa  ajopuuteorian  mukaiselta. Ehkä  suomalaisten  oman  toiminnan  osuutta  jatkosotaan  johtaneeseen  kehitykseen  olisi  voinut  tuoda vieläkin enemmän  esille. Suomen  ja Saksan sotilaiden  yhteistyö  toki  kirjassa  kuvataan ja  samoin SS-miesten  värväys. Erityisesti tuo  värväystoiminta  on  tärkeää  tuoda  esille,  se halutaan  usein  unohtaa. Ainakin sen valtiolliset  yhteydet. Kirja  tuo  esille  myös  juutalaiskysymyksen  ja  Suomesta  Saksaan  luovuttujen  juutalaisten  kohtalot  ja  myös luovutettujen nimet. Kirjassa  kuvataan  hyvin  myös  Saksasta  saadun  ruoka-  ja  aseavun  merkitys, mikä myös   määritti  Suomen  poliittista  suuntausta. Nykyisin ajopuuteoria  korvataan  usein  koskiveneteorialla, jossa omat valtiollisen  toiminnan  vaikutukset  tulevat  enemmän  esille. Saksaan tukeutuva ja sen linjaa  kannattava  ajattelutapa oli kuitenkin  olemassa ja tämä, usein ”epävirallinen”,  toiminta, kirjassa  onneksi  kuitenkin  on  mukana.  Näiltä  osin  kirja  antaa  lukijalle  mahdollisuuden  arvioida,  mikä näistä  teorioista  on  oikeampi.

Kirjan  monipuolisella tavalla  katsoa  maailmaa  ja sodan  syitä  ja  sen  kokemista, on  minusta  yksi  tärkeä  tavoite. Se  pyrkii  löytämään  totuuden  monimutkaisten  tapahtumien  maailmasta.  Kirjoittajan  oma  maailmankatsomus  tietysti  aina  heijastuu  tekstiin,  mutta kirjan  ihmisten  kokemusten  taustalla  ovat  aina  todelliset tapahtumat,  jotka kirjassa  esitellään  peittelemättä. Tämä  lähestymistapa  auttaa  lukijaa, jos ei  välttämättä  löytämään totuutta, niin  ainakin  lähestymään  sitä. Monelle  kirja  varmasti  avaa  uusia  näkökulmia  ja parhaassa  tapauksessa  korjaa  myös  asenteita.

Kirjan kohdista,  joissa  kerrotaan  ihmisten  viehättymisestä Hitlerin  aatemaailmaan,  on  suora  yhteys  nykymaailmaan  ja  salaliittoteorioihin. Tämä  yhteys  on  tärkeä, sillä  se  voi  auttaa  ymmärtämään  niiden  viehätystä. Omien  katkerien  tunteiden  ja kokemusten avuksi  ja  selitykseksi  etsitään  ulkopuolista  tekijää. Tätä  kautta alkaa  ymmärtää  niin Trumpin,  kuin  perussuomalaisuudenkin  viehätystä. Löydetään  ulkopuolinen  syyllinen, vihan  ja  katkeruuden  kohteeksi. Kirja näyttää  myös,  miten  todellisuuden  aito kokeminen  vie  pohjan  salaliittoteorioilta.  Hitlerin kirjaan aluksi  ihastunut Heikki  toteaa  lopuksi kirjasta: ”Polta se. Se on roskaa.  Kaikki, mitä Saksa edustaa, on puhdasta  roskaa.”.

Kirjan  tärkein  anti  on  minusta  kuitenkin siinä,  miten  sota  koetaan  ja  millaisia  vaikutuksia  se  jättää  ihmismieleen. Nämä vaikutukset  ovat samanlaisia  rintaman  molemmilla  puolilla. Sotilaiden  osalta  se  näkyy  painajaisina, väkivaltaisuutena  ja  alkoholismina. Kirjassakin  ne  näkyvät  niin  suomalaissa,  kuin  neuvostoliittolaisissakin  sotilaissa. Sodan  jälkeen väkivalta  ja  alkoholismi  aiheuttikin  tuskaa  useissa  perheissä. Myös  kodin  menettämisen  tuska  tulee  hyvin esille.  Suomalaiset  Karjalassa  asuneet  menettivät  kotinsa  kaksi  kertaa  ja  venäläiset  valloitetulle  alueelle  muuttajat  kerran. Tässä  on  aineksia  yhteiselle  kokemukselle,  vaikka  me  suomalaiset  pidämmekin  venäläisiä  tunkeutujina.  Kyse  on  kuitenkin  ihmisistä, joilla oli  loppujen  lopuksi  vähän  mahdollisuuksia  vaikuttaa  vallitsevaan  politiikkaan.

Kirjan  viimeiset  osat, suurhyökkäys,  ja  Lapin  sota  ovat  tärkeitä. Suurhyökkäys  kertoo  murtumisesta ylivoiman  edessä  mutta  myös voimien  kokoamisesta  epätoivoiseltakin  näyttävässä  tilanteessa. Mutta  kaikkein  tärkein osuus  kirjassa on  sivulla  556. En  lainaa  sitä  kokonaan  tähän, koska  se  on niin  pitkä. Se  kertoo,  kuinka  sodassakin  on  inhimillisyyttä, joka  antaa  toivoa  tulevaisuuteen.  Tässä  pätkä tuosta kappaleesta:

”Ihmiskunnan kävellessä  sen  synkimpien aikojen läpi, siellä seassa vaelsi  myös pilkahdus ihmisyyttä. Ne olivat ihmisten  tekoja. Ei kohtalon, ei Jumalan, vaan ihmisten tekoja. Heidän valintojaan ja heidän päätöksiään. He  päättivät tehdä toisin, vaikka eivät siitä sankarilauluihin pääsisikään, eikä tarjolla ollut kunniaa.

…

Emme muista heitä, vaikka juuri he olivat niitä, jotka olivat tarpeeksi vahvoja säilyttämään ihmisyytensä hulluuden keskellä.”

Kirjan  aihepiiri  ja  kohde Viipuri koskettaa  monia  suomalaisia  ja sen  menettäminen  tuntuu  varmasti  monesta  vieläkin  katkeralta. Onneksi  kirjassa  mainitaan  myös Leningradin  piiritys  ja  tuon  piirityksen  aiheuttamat  kärsimykset. Vain  toisen  tuskia  ymmärtämällä  voidaan  vapautua  omastakin  katkeruudesta.  Toivottavasti  tämä  kirja  voi  osaltaan  auttaa  siinä. Kirjakin  pitää  vain  osata  lukea  oikein.