Kazuo Ishiguro: "Klara ja aurinko"

 

 

 

Kazuo Ishiguro: ”Klara ja aurinko”

Tammi 2021

371 sivua

Englanninkielinen alkuteos ” Klara and the Sun”, 2021

Suomentanut Helena Bützow

 

”Klara ja aurinko” sai Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinnon parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä science fiction -kirjasta. Ja  aiheesta. Kirja  on hyvin omalaisensa katsoessaan  maailmaa androidin  silmin ja  kuitenkin  niin  inhimillinen  ja  tuttu, että  välillä  tuntuu,  että  kirja  kertookin  meistä, ihmisiksi  kutsutuista. Ja niin  se  lopulta  taitaa  kertoakin.

Päähenkilö Klara  on androidiksi  erikoislaatuinen. Sillä  on tavallista  laajempi  kyky  tarkkailla  ympäristöä  ja  ihmisten  välisiä  suhteita ja tavallaan  myös  kyky  asettaa  omia  tavoitteitaan. Klaran  tapaiset  androidit  on  rakennettu  lapsien  keinoystäviksi,  tukemaan  heidän  kehitystään ja  poistamaan  yksinäisyyden  tunnetta. Androidit  tulkitaan esineiksi  ja  ne  ostetaan,  niin kuin  muutkin  esineet,  ostajan  mieltymyksen  perusteella. Klara  pystyy  kuitenkin  omalla  toiminnallaan  vaikuttamaan valintaan  ja  päätyy  haluamaansa  kotiin. Kun  kirjassa  maailma  nähdään Klaran  silmin, tulee usein  mieleen  ajatus  siitä,  onko  meidän biologis-kemiallis-sähköinen  tietoisuutemme  ja  tajuntamme  jostain  syystä  arvokkaampi  kuin  androidin  teknillis-kemiallis-sähköinen. Sillä  eivät Klaran havainnot  ja tulkinnat  ole  yksioikoisen  mekaanisia.  Teemmekö  eron  niiden  välillä  vain  siksi,  että  kuvittelemme,  ettei uskomusten  mukaan  21 grammaa  painava  sielu  tartu  teknisiin  rakenteisiin. Klaran  tulkinta  ja toiminta on kirjassa monesti  paljon ”inhimillisempää”, kuin  meidän  ihmisten.

Klara  on  Josie  nimisen  lapsen keinoystävä. Josie  on geenimuunneltu  lapsi  ja muuntelun vuoksi sairaalloinen. Ajoittain  hänen  pelätään  kuolevan, sillä niin  kävi  hänen  geenimuunnellulle sisarelleen. Josien  vanhemmat  ovat suunnitelleet kehittävänsä Klarasta  eräänlaisen Josien  korvikkeen, joka  vähentäisi  äidin kokemaa  menettämisen  tuskaa, jos Josie  kuolisi. Tämä  suunnitelma  nostaa  kirjassa  esille  mielenkiintoisen moraalis-eettisen kysymyksen. Miten  keinoälyyn  perustuva  androidi  toimii  tilanteessa,  jossa  hänelle tarjotaan  mahdollisuus asettua lapsen  sijalle,  eli nousta  selvästi   parempaan  asemaan  kuin  mitä  on  keinoystävänä. Vai  toimiako  lapsen  terveyden hyväksi  niillä  keinoilla,  joita  kuvittelee  itsellään  olevan.  Eli  kirjassa  asetetaan androidille  kysymys:  toimiako  oman  edun  vai  lapsen  edun mukaisesti. Kun Klaralta  kysytään selviytyisikö  hän uudesta  roolistaan, on Klara sitä  mieltä, että  selviäisi. Silti Klara ratkaisee  ongelman  luopumalla  jopa  osasta  kyvyistään  lapsen  hyväksi. Meillä  ihmisyhteisössä  tuo  ei  näyttäisi  olevan  se  yleisin  toimintamalli. Kirjan  lopussa, ”hitaan  hiipumisen”  vaiheessa, Klara  tosin  arvioi  ettei olisi tuosta  roolista  sittenkään  selvinnyt. Tuo on myös  arvio  joka  ei  helposti  syntyisi  meiltä  ihmisiltä.

Auringolla  on Klaralle  erityinen  merkitys. Androi toimii  aurinkoenergialla  ja Klara  tuntee  sen  voimistavan  vaikutuksen. Klara  näkee  myös auringon  elvyttävän  vaikutuksen  muihin  ja kokee auringon  olevan eräänlainen  kaikkivoiva  ja  kääntyy  sen  puoleen  halutessaan auttaa Josieta. Tapa  jolla  android  rakentaa  itselleen  jumalan ei  ole  kaukana  siitä,  miten me  ihmisetkin  sellaisen rakennamme. Samalla  lailla  meillä  on ihmetekoja  ja ihmeitä  tekeviä  ikoneja. Klara  käy  jumalansa  kanssa  eräänlaista  vaihtokauppa,  ensisiksi lupamaalla  tuhota saastelähteitä  ja  toisella  yrityksellä  lupaamalla pysyvää  rakkautta  kahden  ihmisen  välille. Klara  on havainnut,  että rakkautta  aurinko erityisesti  arvostaa. Tämä Klaran  toiminta johdatti  minut  lopullisesti pohtimaa  sitä,  onko  tämä  meidän  tietoisuutemme  ja  tajuntamme  sittenkään  niin  ylivertaista.

Kirjan  lopussa Klara  on varastoaitauksessa ”hiljaisen hiipumisen”  vaiheessa. Hylättynä  ja kykenemättömänä liikkumaan. Tajunta  kuitenkin toimii. Tämä  vaihe  tuo  väkisinkin  mieleen  omien  vanhuksiemme  hoitolaitokset, joissa hiipuminen  voi  olla vielä yksitoikkoisempaa  ja  turhauttavampaa,  kun  kuitenkin  tietoisuus  on  vielä  voimissaan,  vaikka  fyysiset toiminnat  olisivatkin rajoittuneet. Jos  me  androidit  koemme  koko  niiden  elinkaaren  ajan  esineiiksi, niin  taidamme  osittain  kokea  omatkin  vanhuksemme  elinkaaren  lopulla  haittaesineiksi.

Tämä  on  kerrassaan  upea  kirja  joka johdattaa  ajatuksia  moneen  suuntaan. Luulen,  että monet  kokevat  kirjan  eri tavalla  kuin  minä  ja  sehän  on  kirjan  rikkaus. Sillä välinpitämättömäksi  tämä  kirja  ei jätä ketään.