Maria Turtschaninoff: "Suomaa"

 

 

 

Maria Turtschaninoff: ”Suomaa”

Tammi 2022

371 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos ”Arvejord” (2022)

Suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblom

 

Kun luen kirjan alkua, ajattelen, että jo tuo osuus riittäisi minkä tahansa kirjan anniksi. Tietysti koen sen tavallista voimakkaammin, kun oma äitini kuoli joulukuussa 2022 96-vuoden ikäisenä, elettyään omassa kodissaan viimeiseen saakka. Tuossa kodissa, sen pihassa ja puutarhassa tuntuvat yhäkin äidin askeleet ja kaikkialla näkyy hänen käsiensä jäljet.

Vaikka kirjan alku vaikutti voimakkaalta, niin heti ensimmäisen osan jälkeen näki ja tunsi, että vieläkin parempaa oli tulossa. Tarinat Nevabackan tilan synnystä 1600-luvulta lähtien ovat monitahoisia ja kuvaavat miten ihmisten suhde luontoon ja perinteisiin uskomuksiin muuttuu, osittain kirkon vaikutuksesta. Osittain tuon luontosuhteen katkaiseminen saattaa olla kirkon suurimpia virheitä, vaikka toteutettiin vain käskyä, ettei ole muita jumalia. Tämän ohella puututtiin kuitenkin muihinkin perinteisiin. Minunkin sukuni osalta Paavo ja Marketta Rautaparran 1678 syntynyt poika Anders merkittiin kirkonkirjoihin sukunimellä Pardain joka sitten muuttui Partaseksi. Haluttiin eroon pakanallisista sukunimistä.  Kyllä minä olisin halunnut Rautaparran säilyttää.

Vaikutusta oli toki toiseenkin suuntaan. Äärettömän hieno on osuus, jossa suolle venäläisiä paennut kappalainen tapaa naisen, jolla on hillankultaiset hiukset ja syvänvihreät silmät, yhden metsän tai suon hengistä. Keskusteluissa hänen kanssaan kappalainen saa lopulta selvyyden siitä mitä Jumalan rakkaus lopulta on. Lainaan siitä itselleni olennaisen kohdan.

””Sanot siis, että Jumalan rakkauden voi löytää myös metsästä?”

  ”Niin, se on kaikkialla”, kappalainen sanoo. Hän kuulee kuinka, hänen äänensä on muuttunut. Se on vakaa ja tulvillaan uutta varmuutta. ”Metsän siimeksessä, avoimella suolla, lammen tyvenessä pinnassa.” Kappalainen naurahtaa. ”Täällä Jumala on, millaiset kasvot ja minkä nimen hänelle sitten annammekin.””

Luontosuhde on kirjassa olennaisessa osassa ja ehkä kaunein tarina löytyy 1700-luvulta.  Siinä kerrotaan kuinka lapsi, Ingrid, löytää yhteyden luontoon ja siitä tulee hänen siskonsa. Tarina näyttää myös sen, ettei luontoa voi omia, vaan se kuuluu kaikille. Hyvin usein kiinteäkin luontosuhde menetetään kasvun myötä, kun mieli ei ole enää yhtä avoin ulkoisille virikkeille, vaan pyrkii kanavoimaan kaiken ”hyväksyttyjen” tulkintojen mukaiseksi.

1700-luku seurasi noitavainojen 1600-lukua ja se näkyi vielä ihmisten toiminnassa. Luontosuhdetta pidettiin jollakin tavalla noituuteen liittyvänä. Ja noituuden pelko oli yleistä. Minusta kirjan tarina pappilanneiti Kristiinasta liittyy tähän noituuden pelkoon. Viljellyt yrtit hyväksyttiin mutta luonnonkasveja ei arvostettu ja noituuden pelko aiheutti myös fyysistä tuskaa. Turtschaninoff kirjoitta hienosti. Ei alleviivaamalla asioita, vaan ihmisten kokemusten kautta. Yleensä ihmisten mieleen ja tajuntaan liittyvät asiat eivät ole suoraviivaisia, vaan kulkevat monen mutkan ja tulkinnan kautta.

Suomen maaseudun historiaan kuuluu myös ainakin suomalaisissa elokuvissa kuvattu aika, jossa ylioppilaat tulivat maaseudulle ja valloittivat kauniit naiset. Tämäntyyppisen tarinan Turtschaninoff:kin kertoo mutta lopputulokseltaan hykerryttävän erilaisen. Eivät kouluttamattomatkaan ihmiset tyhmiä ole ja he osaavat arvostaa itseään ja työtään. Tämäkin Suomi-filmien kuvaama ajanjakso kuuluu sukujen ja sukutilojen historiaan ja ehkäpä oikeimmin juuri kirjan kuvaamalla tavalla. Kerrassaan upea episodi.

Kirja kertoo tarinaa monella eri tavalla. Kirjan alku on puhdasta runoutta. Valtaosa kertomuksia ihmisten elämästä. Nälkävuosien tarina on oikeastaan runoelma ja oikeastaan muoto tuokin parhaalla tavalla tuon ajanjakson kärsimykset ja tuskan. Minua tuo jakso järkytti ehkä enemmän kuin muu nälkävuosista lukemani. Osa tarinoista esitetään sitten kirjeiden tai päiväkirjamerkintöjen muodossa. Tämä tyylien mininaisuus on teoksen rikkaus ja oikeastaan laajentaa lukijan näköalaa.

Hienoa on, että sukutilan tarina kerrotaan hyvin erilaisista näkökulmista. Kertojina ja kokijoina ovat vuosisatojen kuluessa niin aikuiset kuin lapsetkin. Miehet ja naiset tai perheet.  Tuntuu tosin siltä, että jatkuvuuden takaavat erityisesti naiset ja niinhän se taitaa olla käytännössäkin.  Jatkuvuus löytää aina uomansa, vaikka ei aina niin suoraviivaisesti. Suhde metsään ja luontoon on myös jatkuvuuden ydin. Ja kun luotosuhde on riittävän vahva niin naishahmo hillankultaisine hiuksineen kannustaa eteenpäin.

Erityisen kaunis on päiväkirjamerkintöihin perustuva tarina Stinan kesästä Nevabackassa. Elävä luontosuhde voi syntyä nopeastikin, kun sen ottaa vastaan avoimin mielin. Hänen ratkaisunsa sitten määrittelee Nevabackan tulevaisuuden

Kaikki tarinat eivät ole onnellisia, sisältäähän elämäkin valoisia ja tummia hetkiä. Kauniita ne ovat ja suruista huolimatta lohdullisia. Uskon, että moni joutuu lukemaan kirjaa kyyneleet silmissä, niin minäkin. Mutta nekin kyyneleet nimenomaan lohduttavat.

Sukutilan tarinaa tärkeämpi on kuitenkin kirjan tarjoama kuvaus suhteesta metsään tai laajemminkin luontosuhteesta.  Metsän merkityksestä ihmisille, ei ainoastaan taloudellisessa mielessä, vaan osana ihmisten henkistä maailmaa. Ihmisten mielissä metsä ja luonto ei ole vain ”kasvillisuutta ja eläimiä”, vaan osa elämän kokonaisuutta, haltijoineen, peikkoineen ja jumalineen. Tämän luontosuhteen muuttumista ja muuttumiseen pakottamista käsitellään kirjassa hienosti. Jotenkin tuntuu, että tämä muutos on tavallaan saanut elimellistä jatkoa metsänhoidollisten menetelmien muutoksissa. Uuden heräämisen aika siinä odottaa vielä tulemistaan.

Maria Turtschaninoff:n kirja ”Suomaa” on hienoimpia lukemiani kirjoja. Sen lähtökohtana on sukutilan tarina 1600-luvulta eteenpäin, mutta sen paljon enemmän. Sukutilan tarina kerrotaan erilaisista näkökulmista. Kertojina ovat miehet, naiset ja lapset, kirjeet, päiväkirjamerkinnät, runot ja runoelmat. Ja kaiken takana on myös metsä ja luonto, joka on ehkäpä se suurin toimija. Tarinat eivät ole kaikki onnellisia, mutta ne ovat kauniita ja lohdullisia. Ja väkisin silmiin nousevat lukijat kyyneleet, nekin pääosin lohduttavat. Sukutilan kohtalo jää vielä auki mutta olen varma, että uskomusten mukaan suolla asustava hillankultaiset hiukset omaava naishahmo näyttää tien eteenpäin.

Kiitokset kirjailijalle ja myös suomentajalle Sirkka-Liisa Sjöblomille. Kiitokseen riittäisi pelkästään tuo sana hillankultaiset.