Joel Haahtela: "Yö Whistlerin maalauksessa"

 

 

 

Joel Haahtela: ”Yö Whistlerin maalauksessa”

Otava 2023

175 sivua

 

Joel Haahtelan teoksilla on kaikissa joku maaginen ominaisuus, joka tavallaan tuo ajatteluun väljyyttä. Minä koen sen ikään kuin maailma ympärilläni avautuisi.  Yhtenä syynä tähän on se, että Haahtele usein kuvaa maailmaa ja esittää ajatuksiaan taiteen kauneuden kautta. Mutta ei tuon kauneuden tarvitse tulla edes taiteesta. Se voi tulla ihmisten hellyydestä, maisemista tai  niin kuin tässä kirjassa, myös perhosten kauneudesta.

Tämä ajattelun vapautuminen antaa lukijallekin ainutlaatuisen kyvyn nähdä asioita ja ilmiöitä laajemmin. Nähdä maailmasta ja elämästä uusia puolia ja oppia jotain uutta. Asioista ei aina tarvitse, eikä oikeastaan saakaan olla Haahtelan kanssa samaa mieltä mutta pitää uskaltaa lähteä ajattelussa myös uusille teille.

Kirja kertoo kahden ihmisen, kertojan ja Sergein tarinaa. Heitä yhdistävät niin perhoset kuin taidekin ja erilaisten elämänkokemusten ja keskustelujen kautta avautuvat lukijankin pohdittaviksi elämän erilaiset puolet.

Yksi kirjan hienoimpia osia on tarina kirjan kertojan ja Saaran ystävyydestä.  Tuosta suhteesta haluan lainata tähän yhden  kohdan:

”…Olisin lähtenyt hänen luokseen milloin tahansa ja lähdinkin, sillä annoimme toisillemme jotain mitä kukaan muu ei voinut antaa: turvaa, hengenheimolaisuutta, sielun kämmenellä.”

Kertojan ja Sergein tarinoita tärkeämpää kirjassa on kuitenkin pohdinta taiteen olemuksesta ja oikeastaan myös siitä, miten taidetta tulisi katsoa ja kokea. Näitä asioita pohditaan Sergeillä olevan Whistlerin teoksen mutta myös kertojan akvarellien yhteydessä.  Tärkeän periaatteen määrittelee kuitenkin Sergei, kertoessaan  ikoneista:

”Tunsinko minä ikonien filosofiaa? Kun pudistin päätäni, Sergei selitti, että vaikka ikoni saattoi olla esteettisesti kaunis esine, tuo kauneus ei kuitenkaan ollut ikonin todellinen olemus. Ikonin kauneus, arvo ja pyhyys olivat aina kuvattavan kohteen kauneutta ja pyhyyttä eli viime kädessä Jumalan itsensä pyhyyttä. Me katselimme ikonin läpi Jumalaa kasvoista kasvoihin, jonkin materiaalisen verhon läpi.”

Tämä sama periaate, että taideteoksen läpi ja sen kauneuden ohi, välittyy jotain suurempaa mitä taiteilija, kirjailija, runoilija, haluaa tuoda esille. Se on vain nähtävä teoksen itsensä kauneuden läpi.

Kirjan loppuosaa kertoja istuu vielä Whistlerin maalauksen ääreen ja toteaa:

”Nyt olin varma, että Whistlerin todellinen yö oli rakkaus, ei tyhjyys. Saaran rakkaus oli siellä. Kaikki äidilleni vuosien aikana kantama rakkaus oli siellä. Myös äidin rakkaus oli siellä, ja Sergein, Se oli valtava rakkausvarasto, jonka reunalta meidän olemassaolomme alkoi. Ja maalaus seinällä oli portti, joka lopultakin oli auki.”

Tähän haluan lisätä, että siellä olisi myös kalkkunavoileipä ja tätä kommenttia en halua selittää. Saatte sen selville kirjaa lukiessanne.

Kirjan kansikuvana on yksi Whistlerin maalauksista mutta muitakin löytyy netistä. Niitä kannattaa tutkia.

Anu Kaajan uusimmassa kirjassa ”Rusetti” on hienoja kuvauksia taideteosten katsomisesta tai oikeastaan niiden olemuksen näkemisestä. Jos aihe tämänkin kirjan pohjalta kiinnostaa, kannatta tutusta Anu Kaajan kirjaan.

Tämäkin Joel Haahtelan kirja on sekä tunteita että ajatuksia herättävä. Mielestäni se ei ole hänen parhaansa mutta eiväthän kaikki kirjat parhaita voi ollakaan. Ehkä paremmuutta on turha asetellakaan silloin kun kirja antaa niin paljon kuin tämäkin kirja lukijalleen antaa. Pitää vain osata nauttia siitä mitä kirja tarjoaa.  Minusta olennaista Haahtelan kirjoissa on aina niiden antama kokemus siitä, että omaankin ajatteluun tulee lisää laajuutta ja siten kykyä havaita jotain uutta. Kiitos kirjoittajalle.