Sirpa Kähkönen: "36 uurnaa" Väärässä olemisen historia

 

 

 

Sirpa Kähkönen: ”36 uurnaa”, Väärässä olemisen historia

Siltala 2023

267 sivua

 

Sirpa Kähkösen kirja ”36 uurnaa” Väärässä olemisen historia uskomattoman kaunis, paljas ja kirjailijan itsensä likoon laittava tärkeä kirja. Ja tuossa en vielä puhu kielestä joka itäsuomalaisine vivahteineen hivelee korvaa. Kirja on myös sisällöltään ja tyyliltään uudenlainen. Elina Hirvosen uutta kirjaa nimitin tunnekeskeiseksi. ja sitä myös tämä kirja on. Tunteiden kautta me muistamme tapahtumia ja niiden kautta ne myös pitkälti määrittelevät omaa toimintaamme.

Mooseksen kirjassa todetaan, että isien pahat teot kostetaan lapsille ja lasten lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Äitien pahoista teoista ei puhuta mitään mutta eiköhän sama päde niihinkin. Meillä puhutaan miesmuistista, joka tutkimusten mukaan ulottuu juuri noin pitkälle. Aiemmat teot vaikuttavat niin kauan kuin joku on niitä muistamassa. Sirpa Kähkönen selvittää omaa äitisuhdettaan ja siihen vaikuttavia taustatekijöitä juuri tuon jakson verran. Hienosti, perusteellisesti ja ymmärtävästi.

Äidin historiaa on selvitetty hänen omien päiväkirjojensa, valokuvien kautta ja kirjoittajan omien kokemusten kautta. Tavoitteena on löytää selitys äidin käytökselle ja muuttumiselle. Äidin päiväkirjat ovat lähde, joiden kautta kirjoittaja rakentaa kuvaa äidin elämästä ja usein antavat hieman erilaisen vaikutelman kuin valokuvat, jotka usein ovat vain kiiltokuvia todellisuuden syrjästä. Kirjoittaja hakee ymmärtäväisesti selityksiä tuskallisillekin kokemuksilleen ja mielestäni löytää tuon työn kautta rauhan ja ymmärryksen, joka sitten tavallaan kiteytyy kirjan lopussa.

Kirjan alkukappaleita lukiessa ajattelin, että siinä esitetty tavoite on jo riittävän tärkeä yhden kirjan aiheeksi. Lainaan alun tähän:

” Rakas äiti,

 

tänä yönä sinun pitää lähteä.

   Kuolemastasi on vuosi, ja Tuonen tytti on tullut sinua hakemaan. Kolikko on jo pöydällä, ja nyt me katsomme kapsäkkisi kuntoon. Vainajien on erottava elävistä. Etukäteen ei voi sanoa kuinka kauan kuollut kulkee rinnalla. Jonakin päivänä vain tulee ymmärrys: nyt.”

Minusta tämä aihe on tärkeä siksi, että vaikka kuolleiden muistaminen on tärkeää, eivät he saa dominoida elämää. Ero voi olla vaikeaa ja Sirpa Kähkösen tapa rakentaa eroa kokoamalla esineiden kautta suhteeseen vaikuttavia muistin sirpaleita, jotka lähtevät kuolleen mukana. Vasta sen jälkeen kauniit ja rakentavat muistot pääsevät virtaamaan kuoleman virran yli tukemaan eläviä.

Vaimoni kuoli yli 15 vuotta sitten. Hautajaisten jälkeisen muistotilaisuuden jälkeen jäin vanhaan tapaan odottamaan häntä ulko-ovelle, sillä naisten pukeutuminen kestää aina hiukan pidempään.  Poikani ymmärsi mistä oli kysymys ja nappasi minut siitä mukaansa. Sen jälkeen olen muistanut asian ja oikeastaan tästä elävän ja kuolleen erohetkestä jäi hieno kokemus. Aina ei näin ole ja siksi aihe on tärkeä.

Alun jälkeen tosiaan ajattelin, että Sirpa Kähkönen on tarttunut tärkeään ja monelle arkaankin aiheeseen. Mutta vähänpä tiesin. Vaikka lähtötilanne on tuon kirjan alun mukainen, on lopputulos monin verroin suurempi ja tärkeämpi.  Se kiteytyy hienoon ja nerokkaaseen loppuun. Jos tätä kirjaa ei olisi nyt kirjoitettu, se pitäisi kirjoittaa, niin tärkeä se on.

En paljasta kirjasta enempää mutta Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan lukeneille se tuo paljon uutta. Vaikka henkilöissä ja tapahtumissa on paljon tuttua ei heidän ja Kuopio-sarjan henkilöiden välille saa laittaa yhtäläisyysmerkkejä. Mutaa yhtäläisyydet kertojat miten romaanien aiheet saavat muotonsa todellisuuden virikkeistä ja miten hienosti ja aidosti Kuopio-sarja kuvaa aikaansa ja ihmisiä.

Yhdestä seikasta haluan kyllä huomauttaa.  Kirjassa toistetaan muutamaan kertaan lause ”Kuavilta ei tule mittään hyvvee!”. Vaikka kirjassa todetaan, että tuleehan sieltä jotain hyvääkin, voi tästä lauseesta tulla lukijalle totta. Tuo luulo on väärä. Minun sukuni on Kaavilta ja asunut siellä (aluksi Rautaparta nimisenä), ainakin 1600-luvulta saakka. Vaikka minun vanhempani asettuivat sotien jälkeen Outokumpuun, arvostan kaavilaisi8a perinteitäni ja onhan Kaavilla vielä Partalanmäkikin. Omasta mielestäni siis Kaaviltahan sitä hyvää on tullutkin. Uskokaa hyvällä ja sattuuhan hyvällekin kirjailijalle ainakin lyöntivirheitä.

Kirjan loppu on kuten jo totesin, nerokas. Se on mukaelma Orfeuksen tarinasta. Lopussa kirjoittaja saa suvun monet sukupolvet yhteen ja hänen äitinsä Riitan ja Riitan isän välinen kaivattu isä-lapsisuhde löytyy. Kirjoittaja tuntee kaipausta jäädä eikä haluaisi lähteä elävien maailmaan. Mutta lähdettävä on, taakseen katsomatta. Mutta niinhän ei tapahtunut Orfeuksenkaan tarinassa:

”Minä käännyn katsomaan, tietenkin käännyn, ei se ole uhmaa, se on kirjoitettu meihin, siksi me olemme ihmisiä, että tahdomme tietää, katseemme seuraa uteliaana liikettä, niin meidän soluihimme on kirjoitettu;

   minä katon olkani yli ja näen, miten Alkukoti vajoaa, hajoaa, lahoaa, haihtuu aamun valoon.”

Elävien paikka ei ole kuolleiden maailmassa. Sieltä kuuluvat elämään vain muistot, eivät selkää painavat taakat, jotka painavat kyyryyn kolmanteen ja neljänteen polveen.

Sirpa Kähkösen ”36 uurnaa Väärässä olemisen historia” on uskomattoman kaunis ja tärkeä kirja, jossa kirjailija peittelemättä myös panee itsensä likoon. Kirja lähtee oman äitisuhteen selvittelystä, halusta ymmärtää äidin käyttäytymistä ja muuttumista. Kirjan takakannen teksti ”En sure kuolemaasi, suren elämääsi”, kuvaan sitä ymmärrystä ja lämpöä millä tuota selvitystä tehdään. Mutta on vain kirjan lähtökohta. Se kehittyy paljon tuota tärkeämmäksi ja kattavammaksi sukurasitteiden kuvaukseksi (kolmanteen ja neljänteen polveen) ja lopulta jopa elävien ja kuolleiden maailmojen suhteen käsittelyyn.

Olen taas lukenut ja ymmärtänyt kirjan omalla tavallani. Blogini kaikkia tulkintoja ei kannata panna kirjailijan piikkiin. Mutta hänen piikkiinsä pitää kyllä panna se, että hän pakottaa lukijan ajattelemaan. Kiitos kirjasta (Kuavista huolimatta) Sirpa Kähkönen.