Katja Kettu: "Erään kissan tutkimuksia"

 

 

 

 

Katja Kettu: ”Erään kissan tutkimuksia”

Otava 2023

355 sivua

 

 

”Erään kissan tutkimuksia” oli joulun välipäiville sopivaa ja nautinnollista lukemista. Se ei aiheiltaan ollut suinkaan kevyt mutta nautinnolliseksi sen teki ennen kaikkea kieli ja tunne siitä, että kirjailija (kirjassa Kirjailija kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, kuten myös Kissa) on sen heikommassa asemassa olevan ihmisen puolella. En halunnut kiinnittää huomiota siihen, miten autofiktiivinen kirja sisällöltään on, vaan annoin tapahtumien viedä. Sisällön rakentumisen osalta luotin siihen, mitä kirjailija itse kertoo keskustelussa kissan kanssa:

”- Mistä sen kirjan pitäisi kertoa?

-          Kaikesta. Lapsesta. Isopomosta. Kuinka se minun Porvarin pojan kirjani pilasi.

-          Kuulosta kostokirjalta.

-          Ei se sitä ole.

-          No siltä se kuulostaa, intän. - Ootko varma että niin mitättömästä miehestä kannattaa kirjoja kirjoitella?

Kirjailija jää miettimään.

Se että tässä maailman ajassa hyvin toimeentulevaa, kansainvälistä menestyskirjailijaa on kiusannut, ei käy aiheeksi. Ei se, että mies on pistänyt tämän lentämään kakkosluokassa kun itse leveilee ykkösessä shamppanjalasi kourassa. Eivät tuommoiset ole mitään verrattuna rajan elämään, talonpolttoon, piilotettujen aseiden tuomaan kauhuun.

….

-Jotain kaunista siinä pitää olla. Ja lohtua.”

 

Ja näistä asioista kirja todella kertoo. Tosin se lähtee Kirjailijan nykyhetken kokemuksista, keskenmenosta, Isostapomosta ja elämänkertakirjan kohtalosta, jotka johtavat luovan kirjoittamiskyvyn katoamiseen.  Kirjailija on kateissa itseltäänkin. Kontrastiksi nykyhetkelle, sen rinnalle tuodaan sukuhistoria vuodesta 1917 lähtien ja on hedelmällistä, niin lukijalle kuin lopulta Kirjailijallekin, verrata minkä mittakaavan kriisejä ihmiset eri aikoina ovat kokeneet ja miten ne vaikuttavat ihmisiin. Mutta ennen kaikkea miten niistä selvitään. Kirjailijan selviämisen yksi tärkeä elementti on siinä, että hän joutuu lopulta katsomaan ulos oman päänsä sisältä ja näkee ja tuntee uudelleen maailman kokonaisuuden.

 

Lainaan tähän vielä kirjan lopusta mielestäni olennaisen kohdan:

 

”Ja sitten maailma on taas ennallaan, silkkiuikun poikaset lentäneet aikaa ilman teilleen. Alkulan talon hiiltyneet rauniot pilkottavat horsmaa kasvavan pellon takana, ja minä Saaressa yksin. Enkä kumminkaan samalla tapaa kuin ennen. Jokin on muuttunut perustavanlaatuisesti. Tunnen olevani sisällä ruumiissani niin kuin en ole ollut viimeiseen vuoteen. Astun muutaman askeleen metsää kohti, tunnustelen. Minulla on jalkapohjat, joilla tunnen kävyt ja männynneulaset. Nautin tutusta liikkeistä, minut valtaa lapsuudenriehakas olo Samanlainen huimaava tunne, kun pentuna kieltoa vasten keikuin kalliolle, jonne jotkut muinaiset ovat kasanneet kiviä hiidenkiukaaksi. Kuinka tartuin kiinni männynjuurista ja jäseneni tarrasivat kiveen kuin yhteen kuuluen, ja kuinka alas katsahtaessani huomasin, että mustissa kalsareissani oli pimpin kohdalla reikä, ja minulla oranssit halpahallin pikkuhousut, mikä jostain syystä nauratti minua. Sama nauru puskee minusta ilmoille nytkin, tarpeettomana onnenkaikuna. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin, niin että se tuntuu aluksi vieraalta palleassa ja hämmästyn. Mutta totta se on. Olen nauranut ääneen. Olen Saaressa ja Kissa on avannut sen minulle.

   Tästä pitäisi nyt kirjoittaa. Tästä, jos jostakin pitäisi kirjoittaa.”

 

Olen tässä keskittynyt siihen, miten kirjan Kirjailija löytää itsensä ja luovuutensa kriisin jälkeen. Kirja on kuitenkin myös paljon enemmän Sen sukutarina ja erityisesti Eevan ja Mahten tarina on uskomattoman kaunis.  Eeva on kirjan voimahahmo juuri siten kuin naiset Suomessa ovat kautta aikojen olleet. Antaneet omalla voimallaan miehilleen tilaa etsiä, erehtyä ja onnistua. Tämä on tarina, jonka moni lukija tuntee omakseen, joten ei siitä enempää. Nauttikaa.

Mutta entä Kissa, mitä se tekee tässä romaanissa. Lainaan siihenkin Kirjailijan omaa tekstiä:

”Ehkä Kissa on minun kova ytimeni, joka jaksaa kertoa ja tutkia kuinka minut on pistetty lakoon. Piesty, vähätelty, tehty mahoksi tai niin olen itsesäälissäni kuvitellut. Mutta kissa tipahtaa jaloilleen, sähähtää halveksivasti ja menee menojaan. Sitä ei kesyksi saa, ei koskaan, ei kokonaan.”

”Erään kissan tutkimuksia” on nautinnollinen lukukokemus. Se on kielellisesti rikas ja monitasoinen kirja, jonka voi lukea monella tavalla. Rajaseudulle sijoittuva sukutarina, erityisesti Eevan ja Mahten tarina, on uskomattoman kaunis. Eeva on suomalainen voimanainen, joka omalla vahvuudellaan antaa miehelle tilaa etsiä, erehtyä ja onnistua. Tarina on oikealla tavalla tosi ja myyttinen. Kirja on myös Kirjailijan toipumistarina. Se on mahdollinen vasta kun Kirjailija onnistuu löytämään tien sisältään ulkoiseen maailmaan. Ja tietysti kirja on myös tarina Kissasta, joka saattaa piileskellä meidän kaikkien sisällä. Nautinnollisia lukuhetkiä.