Maritta Lintunen: "Kanadanhanhi". Valitut novellit

 

 

 

Maritta Lintunen: ”Kanadanhanhi”, Valitut novellit

WSOY 2022

511 sivua

 

Välipäivälukemisten miellyttävin yllätys oli Maritta Lintusen novellikokoelma ”Kanadanhanhi”. Tai ei sen yllätys olisi pitänyt olla, sillä ovathan hänen teoksensa aina olleet kiinnostavia ja mieleen jääviä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että tässä kokoelmassa hän pääsee aiempaa monipuolisemmin esille. Kirjaa täydentää vielä Jani Saxellin eriomainen johdanto. Johdannon otsikko ”Jamaikalainen sprintteri, rento mutta tarkka”, on täydellinen kuvaamaan tämän teoksen sisältöä. Kirjassa on novelleja viidestä Lintusen aiemmasta teoksesta ja lopussa erinomainen jälkikirjoitus ”Pistäväsilmäinen sukulaistäti”.

Tuo jälkikirjoitus kannattaa lukea ensimmäisenä. Se antaa vinkkejä novellien lukemiseen ja muutamat tuossa jälkikirjoituksessa esitetyt asiat näkyvät myös selvästi Maritta Lintusen tekstissä. Lainaan tähän paria kohtaa. Toinen liittyy ohjeisiin, jotka on annettu laulajille mutta joka liittyy yhtä hyvin kirjan lukemiseen.

”Kuulijan on koettava, että lyhyenkin runon ympärillä väreilee suurempi taustakertomus. Se tarina, jota ei kuulijalle kerrota, mutta joka tihkuu silti esityksen läpi tavalla tai toiselle. Ja tuon taustakertomuksen te muusikot joudutte itse luomaan, jokaiseen runoon erikseen.”

Uskon, että moniin Lintusen novelleihin me lukijat rakennamme tuollaisen taustakertomuksen ja usein jokainen omansa.

Lainaan vielä tuon kirjoituksen toista kohtaa, jossa Lintunen määrittelee kirjallisuuslajeja ja siinä novellia seuraavasti:

”…

…Olkoon Novelli se nurkassa kyyhöttävä pistäväsilmäinen ja teräväsanainen sukulaistäti, joka osuu aina lähimmäksi totuutta

   ja jota ei kaikista yrityksistä huolimatta saada millään hengiltä.”

Maritta Lintusen novelleissa on kaksi olennaista ja lukijan sydäntä lämmittävää piirrettä. Kaikki niissä esiintyvät ihmiset eivät ole hyviä, ymmärtäviä tai toisia kunnioittavia mutta heistäkin Lintunen löytää inhimillisiä ja ymmärtäviä piirteitä. Näin käy tarinassa ”Kanadanhanhi” ja jopa novellissa ”Luupartio”, siinä tosin lempeästi hymyillen. Hän on kuitenkin aina heikompien puolella. 

Toinen vahva ja ehkäpä nykykirjailijoista vahvin ominaisuus on siinä, kuinka Lintunen osaa koskettaa lukijan tunteita.  Se voi tapahtua vain yhdellä lauseella tai yhden yhteisen kokemuksen avulla, joka avaa muistot. Näin tapahtui novellissa ”Horkka”. Novellien merkitsevät ja myös lukijaa koskettavat tunteet eivät suinkaan synny juhlavasti tai kiiltokuvamaisesti, vaan arkisten tilanteiden ja tapahtumien kautta. Novelli ”Sielunpesä” sai ainakin minut nieleskelemään kyyneliä, eikä oikeastaan nieleskelemään, vaan annoin niiden tulla. Novelli kääntää lopulta alun tapahtumat päälaellaan ja osoittaa hyvyyden voimaa ja miten likaisissa ja haisevissa vaatteissa liikkuva hyljeksitty poika voi muuttua reppuselkäiseksi pojaksi, joka tulee myös uniin.

Novellit ovat lyhyitä tekstejä, joiden takana on laajempi kertomus, toteaa Lintunen jälkikirjoituksessaan. Novelli ”Boriksen lapset” on juuri sellainen. Se jättää lukijan mieleen asioita, tunteita ja mielikuvia enemmän kuin normaali romaani. En kerro siitä enempää sillä se oli yksi kirjan vaikuttavimpia novelleja ja jokaisella lukijalla on oikeus löytää se itse.

Kirjan novellit ovat hyvin monipuolisia. Ilmiselvästi huolellisesti valittuja. Niissä tulee esille koko elämän kirjo ja hyvin usein myös musiikki. Musiikkiin liittyy osaltaan novelli ”Jannen pää”, ”Mozartin hiukset” ja erityisesti novelli ”Kurjet”, jossa tulee esille myös musiikin ihmisiä lähentävä voima. Minulle novelli toi myös mieleen elokuvan ”Kurjet” loppukohtauksen ja siten myös rauhan tärkeyden. Valitettavastihan nykyisin kosto tuntuu olevan oikeutettua ja rauhasta puhuminen lähes rikollista.

Lainaan tähän loppuun vielä yhden novellin lopun. Siinä oleva toteamus meidän on tärkeä muistaa, kun kertaamme omiakin muistojamme:

”…Eivätkö sinun muistosi olekaan sitten totta, kysyin hiljaa ja järkyttyneenä.

   Mummo laski lusikan lautaselle ja katsoi minua syyllisen näköisenä.

   Ovat toki. Mutta vain minulle.”

Maritta Lintusen kirja ”Kanadanhanhi” on uskomattoman kaunis. Se kosketta monipuolisesti lukijan tunteita ja samalla kohtelee hellästi ihmisiä, joista novellit kertovat. No, yksi kirjassa esiintyvä Partanen taitaa olla poikkeus mutta hän ei ole sukua. Kaikki novellit ovat mittaansa suurempi sillä, ne jättävä lukijalle ajatuksia ja tunteita, jotka seuraavat vielä kauan kirjan sulkemisen jälkeenkin. Tämä lukukokemus kannatta hankkia. Kiitos kirjailijalle.