Siiri Enoranta: "Keuhkopuiden uni"

 

 

 

 

Siiri Enoranta: ”Keuhkopuiden uni”

Gummerus 2024

288 sivua

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Siiri Enorannan uusin teos ”Keuhkopuiden uni” on esitteiden mukaan hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaaninsa. Minusta hänen kaikki romaaninsa kyllä soveltuvat kaikenikäisille mutta ehkä tämän romaanin tekee aikuisemmaksi syvempi paneutuminen elämän peruskysymyksiin, evoluutioon ja luontosuhteeseen. Kirja on tavallaan fantasiaromaani ja sanon tavallaan, koska etsimättäkin siitä löytää yhteyksiä oman elämämme nykyisyyteen ja historiaan.

Tämä on huikean hieno romaani, jonka toivoisin kuluvan ihmisten käsissä. Juoni on omaperäinen ja tempaa mukaansa, kunhan tarinalle antaa aikaa kehittyä. Fantasiamaailmaan vie aikansa sopeutua ja ihmisten nimet titteleineen sekoittuvat helposti (esim. Tohtorimarkiisi Berenice Lucretius di Caelinus y Pecunio). Mutta niihin tottuu ja usein puhutaan vain lempinimillä tai lyhenteillä. Ainakin minä pidin kirjan maailmaa pian alun jälkeen omanani, vaikka kirja kertoo omanlaisestaan maailmasta ja kirjan ”ihmiset” ovat rodultaan siivekkäitä Homo Arboriksia. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin Homo Arboriksien arvomaailma, käyttäytyminen ja tunteet.

Siivekkyyden lisäksi Homo Arboriksen erottaa nykyihmisistä luontoyhteys. He ovat sidoksissa keuhkopuuhunsa, joka välitti heille tietoa unien kautta ja uudisti heissä kiertävää mahlaa:

”…Ei keuhkopuiden kanssa keskusteltu loogisesti, eivät ne olleet erillisiä, tietoisia, tuntevia olentoja. Ne olivat kollektiivi, ne olivat portti maailman sieluun, peili omaan itseen. Ei unia muistanut kunnolla laskeutuessaan, mutta silti jäi aavistus.”

Tämän yhteyden rajoittavana tekijänä on riippuvuus. Säilyäkseen hengissä keuhkopuusta voi olla erillään vain määrätyn ajan. Mutta luontoyhteys antaa toisaalta kyvyn aistia luontoa, siinä elävien liikkeitä, erotella tuoksuja, olla aidosti osa luonnon kokonaisuutta. Kirjan kuvaukset luonnon äänistä, tuoksuista ja elämän äänistä maan sisällä ovat kirjan helmiä.

Tämä luontoyhteys ja sen muutokset evoluution, pakotetun ja ehkä tulevaisuudessa luonnollisen evoluution kautta on kirjan olennainen teema. Sen lisäksi kirja kerrostuu useammasta muusta tuon teeman alle kasvavasta tarinasta. Näiden tarinoiden kokonaisuus on niin upea, että vältän juonipaljastuksia ja sivuan niitä vain osittain.

Juonen kannalta olennainen on nuoren Katican tarina. Katica on omapäinen, omalla tavallaan kapinallinen ja uutta etsivä nuori. Hän vastustaa auktoriteetteja silloin kun näkee sen oikeaksi ja siksi joutuu lopulta vaikeuksiin niin että menettää siipensä ja siitä oikeastaan tarina alkaa. Siivetön Katica menettää luontosuhteensa mutta toisaalta vapauttaa keuhkopuuyhteyden rajoituksista ja on vapaa liikkumaan. Tästä alkava tarina on hieno, joten jätän sen lukijoiden nautittavaksi.

Osana Katican tarinaa on uskomattoman kaunis Seran ja Katican välinen rakkaustarina. Se on kirjoitettu hellällä ja kauniilla kynällä ja ajatuksella. Lainaan siihen liittyen kirjasta vain yhden lauseen, joka kuvaa täydellisesti kahden samanhenkisen ihmisen välistä suhdetta:

”Oli helpompi keimailla kuin olla oikeasti auki, kyllä Sera sen ymmärsi.”

Kun voi luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että uskaltaa olla niin sielultaan kuin ruumiiltaankin hänen edessään täydellisesti avoin, voi suhde syventyä muutoin saavuttamattomiin mittoihin. Tuo asia on kirjassa pelkistetty hienosti yhteen lauseeseen.

Katican tarinan kautta muutoksesta pysyvästi siivettömyyteen on tulossa Homo Arboris-rodun uusi kehitysvaihe. Lentokyvyttömyys on ollut vallalla ja viimeisten sukupolvien ajan. Nyt muotiin ovat tulleet siipivaljaat ja Katincan rangaistukseksi hänestä tehdään koekaniini, jolta leikataan siivet irti. Siitä seuraa Katican kosto, jolla on todennäköisesti pysyvään evoluutioon johtavia seurauksia. Aluksi siivet poistetaan leikkaamalla mutta Katica aavistelee, että muutos siirtyy suoraan seuraaville sukupolville. Siitä kertoo kirjan lopussa ole Katican muisto unestaan:

”He pitelivät toisiaan kädestä eri suuntiin hapuilevien patsaiden keskellä, ja Katica ajatteli näkemäänsä lasta, siivetöntä olentoa, jonka selkä oli ehjä ja arveton, kurottamassa kättään kohti matalalle riippuvaa oksaa, tarkastamassa auringonvalossa läpikuultavan lehden ruotia, hajamielisenä, kuin arvellen, että on unohtanut jotakin, kuin muistamaisillaan.”

Katican toiminnan seurauksista eivät kaikki kuitenkaan ole vakuuttuneita, mutta mitä ilmeisemmin ne ovat peruuttamattomia. Vapaa liikkuvuus ja myös tekninen kehitys (lentokoneet) ovat houkuttelevampia kuin luontosuhteen hyödyt. Tämäntapainen päätös meidänkin maailmassamme on tehty ja meillä päätös on mitä ilmeisemmin väärä.

Kirja on uskomattoman hieno ja omaperäinen lukukokemus mutta myös teos, joka panee ajattelemaan. Tässä joitakin kysymyksiä, jotka minulle tulivat mieleen. Evoluutio tuskin koskaan tapahtuu ilman vastarintaa. Jos se tapahtuu pakotettuna, kuka siitä voi päättää? Miten arvioidaan sen merkitys? Mikä on yleensäkin tietoisuus tekoälyn aikakaudella? Jos ihmisten aivotointa on kemiallisia, biologisia ja sähköisiä prosesseja, eikö tekoäly pysty samaan ja saamaan myös tietoisuuden? Eiko silloin johtava tietoisuus voi olla myös evoluution ja kehityksen määräävä tekijä?

Erikoiskiitos kirjan kannen suunnittelijalle Sanna-Reeta Meilahdelle. Kirja on kaunis.

Siiri Enorannan kirja ”Keuhkopuiden uni” tarjoaa lukukokemuksen vailla vertaa. Teksti on ajoittain uskomattoman kaunista, ajatuksia herättävää ja yllättävää. Kirjan fantasiamaailma on niin erilainen ja kuitenkin niin samanlainen kuin maailma, jossa elämme, joten henkilöiden tunteet, tuskat ja ilot tuntuvat myös suoraan lukijassa. Välillä teki mieli huutaa kirjan hahmoille, että älkää tehkö samoja virheitä kuin me olemme tehneet mutta taitaakin olla niin, että kirja huutaa meille samoja asioita. Hyvät ihmiset tämä kirja meille kaikille.