Emmi Itäranta: "Lumenlaulaja"

 

 

 

 

Emmi Itäranta: ”Lumenlaulaja”

Teos 2025

410 sivua

Emmi Itärannan ”Lumenlaulaja” on upea kirja niin sisällöltään kuin kieleltäänkin. Kielen kauneus avaa usein lukijan silmien eteen niin tapahtumat kuin pohjoisen maisemankin. Pysähdyin lukiessa usein vain nauttimaan tekstistä ja sen avaamista näkymistä.  Voisi jopa sanoa, että teksti on runollista siinä missä aihekin, sillä kirja kertoo tavallaan kansalliseepoksestamme ”Kalevalasta” puuttuvan osan. Pohjolan ja sitä kautta myös naisten ja naisten hallitseman maailman tarinan.

Kirjan päähenkilö on pohjolalainen Lauha, joka muuttaa nimensä Louheksi, kun väkensä ja loitsujensa avulla valtaa takaisin kotiseutunsa Pohjolan, joka on joutunut etelästä tulleiden hyökkääjien valtaan. Louhen kautta alkaa varsinaisen Pohjolan tarina

Kerrassaan nautinnollisella tavalla kirja ”keskustelee” Kalevalan tarinan kanssa kertomalla kalevalaisten ja pohjolalaisten yhteenotoissa sen toisen näkökulman ja erityisesti myös millaisia naisten johtaman yhteisön käytännöt ja arvot olivat. Oikein sydäntä lämmitti lukea kirjasta, miten määriteltiin Pohjolan neitoja kosimaan tulleille annettuja tehtäviä:

”…

 Veistä vene käsin koskematta, ja Pohjolalla on yksi pursi enemmän.

 Hiihdä Hiiden hirvi, ja Pohjolalla on Tapion väeltä karannut elikko, jonka takaisin tuomisesta he suovat vastalahjaksi suuren saaliin.

 Kynnä kyinen pelto, ja Pohjolalla on enemmän tilaa kasvattaa satoa nälkäisilleen.

 Metsästä Tuonelan rautakyntinen karhu, ja Pohjolalla on ihmeellisen pedon talja ja kynnet ja hampaat myytäviksi, sen liha rokkaan keitettäväksi, kallo tapionpöydälle tarjottavaksi.

 Kalasta suuri hauki, ja Pohjolassa syödään kalasoppaa kuukauden verran

…”

Minusta tuo mainittu kohtaa kertoo hienosti Kalevalan miesten ja kirjan Pohjolan eroista. Kalevala rakentaa hahmojensa kautta sankaruutta ja se saavutetaan usein taistelujen ja luonnon alistamisen kautta. Pohjolassa rakennetaan parempaa arkea ja jonkinasteista tasa-arvoisuuttakin. Siellä eletään enemmänkin luonnon ehdoilla ja sitä kunnioittaen.  Minusta luontosuhteen kuvaaminen on yksi hienoimpia ja kauneimpia asioita Itärannan kirjassa.

Vaikka luontosuhteessa onkin kalevalaisessa ja pohjolaisessa eroja on luonnonhahmojen ja ”jumalien” kunnioittaminen ja avun pyytäminen niiltä loitsujen avulla yhtäläistä.  Kalevalassa on yli 50 loitsulukua ja Pohjolassahan loitsujen käyttö on arkipäivää. Pohjolan voima perustuu pääosin loitsuihin Kalevala rakentaa valtaansa soturien ja tietäjien avulla. Kirja tuo minusta hienosti esille sen, ettei Kalevalan kuvaama maailma ole oikea, ellei mukaan oteta myös Pohjolan näkemystä. Kuten kirjassa todetaan, ei sankarieeposta voida laatia, ellei siihen tuoda mukaan voimakasta vastustajaa, pahaa. Sen vuoksi sankaritarinoita voidaan tulkita ja käyttää väärin.

Kirjassa Louhen tarinan rinnalla kulkee lyhyt Lönnrotin elämäntarina ja kirjan alkupuolella Louhen, jo tuonilmaisiin siirtynyt hahmo tarkkaille Lönnrothia ja ajatuksissaan kiteyttää ”Kalevalan” synnyssä aidon perinteen ja Lönnrotin luovuuden suhteen hienolla tavalla:

”Uskot löytäneesi suomalaisuuden syntylaulun.

Ja kuten voi käydä, kun mieli tahtoo luoda uutta, alkavat kuulemasi tarinat elää sinussa, muodostaa salaista rihmastoa keskenään, kasvaa yhteen joksikin osiaan suuremmaksi.”

Siksi kirjassa Louhi kuiskaa Elias Lönnrotin korvaan tärkeän viisauden:

”Runoilijoihin ei ole luottamista. Me olemme valehtelijoita kaikki tyynni.”

En ole tässä juurikaan kertonut mitään kirjan tapahtumista, enemmänkin vain omista ajatuksistani, joita kirjaa lukiessa on tullut mieleen. Ja niitä on paljon. Kirja on kuitenkin tarinanakin uskomattoman kiinnostava ja kaunis. Toivoisinkin, että useat lukijat ainakin pikaisesti kertaisivat myös Kalevalan tarinaa. Se tuo lisää syvyyttä tähänkin kirjaan. Lisäksi Sammon tarinan synnystä löytyy hieno kirja Juha Hurmeelta, (Juha Hurma ”Sampo”, SKS Kirjat 2024). Kiitos Emmi Itäranta hienosta lukukokemuksesta.