Kateřina Tučková: ”Viimeiset jumalattaret”

 

 

 

 

Kateřina Tučková: ”Viimeiset jumalattaret”

Kustannusosakeyhtiö Kairaamo 2025

445 sivua + kirjailijan huomautuksia, suomentajan huomioita ja sisällysluettelo

Tšekinkielinen alkuteos ”Žitkovské bohyně”, 2012

Suomentanut Susanna Räty

 

Aluksi kiitokset Kairaamolle siitä, että se on alkanut tuonut uudempaa tšekkiläistä kirjallisuutta suomenkielisten luettavaksi. Ja minkälaista kirjallisuutta. Esimerkiksi Kairaamon viime vuonna julkaisema teos, Alena Mornštajnován: ”Hana”, oli järisyttävä lukukokemus eikä tämä nykyinenkään, Kateřina Tučkován ”Viimeiset jumalattaret”, siitä jälkeen jää.

Vaikka ”Viimeiset jumalattaret” kertoo naisista, jotka hallitsevat luonnonlääketieteen ja ihmisten parantamisen, niin ihmiskohtaloistahan siinä on myös kyse ja niiden kautta myös yksilön ja yhteiskunnan valtaapitävien suhteista ja silloin kirja on aina myös ajankohtainen, kertoi se mistä aikakaudesta tahansa. Juuri aikakausien ylitys on tämän kirjan erityispiirteitä. Kertoessaan jumalattarista, se kertoo vallanpitäjien toiminnasta poikkeavien, itselleen vaarallisiksi koettujen ihmisten tai suuntausten kohtelusta. Toimintatavat saattavat vaihdella mutta tavoitteet ja ajatusrakenteet menettelyjen takana ovat samat. Tämän näkeminen antaa eväitä myös nykyhetken poliittisen vallankäytön ymmärtämiseen.

Kirja on monitahoinen, Se kertoo Valkoisten Karpaattien juurella eläneistä jumalattarista, jotka ovat käytännössä parantajanaisia, jotka ovat kautta sukupolvien siirtäneet eteenpäin perinteistä tietoa yrteistä niiden vaikutuksista ja käytöstä parannuskeinoina. Tuon taidon kautta heistä on usein tullut yhteisönsä tietäjiä ja ennustajia laajemminkin. Aikakausien kulussa näitä jumalattaria, joiden taidot ovat periytyneet äidiltä tyttärelle, on kutsuttu noidiksi, yhteiskuntajärjestelmän vastustajiksi ja huijareiksi. Yksityiset ihmiset ovat kuitenkin hakeneet heiltä apua ja sitä saaneet.

Jumalattarien historiallinen tarina rakennettaan kirjassa Doran elämäntarinan kautta. Dora on etnologi, joka tekee opinnäytetyön jumalattarista ja rakentaa heille sukupuun, jossa on itse tuon puun viimeinen henkilö. Doran ja sukupuun kautta tarina saa historiallisen linjan noitavainojen, toisen maailmansodan saksalaismiehityksen, sosialistisen hallinnon ja samettivallankumouksen (1989…1991) kautta nykypäivään. Doran tarinan kautta tarina saa jäntevyyttä ja jännittävyyttä sekä yhdistää faktaa ja fiktiota kiinnostavalla tavalla.

Kirjan kertomukset noitavainoista ovat järkyttäviä ja niin tosia. Ja on syytä muistaa, ettemme me Suomessakaan jääneet niistä paitsi. Ja vaikka näiden noitina teloitettujen ja kidutettujen naisten mainetta onkin palautettu, olisi tärkeämpää nähdä ne syyt mitkä noiden syytösten takana olivat. Kirjan ”Viimeiset jumalattaret” ansio on historiallisuus ja vainojen syiden avaaminen. Jumalattarien tarina näyttää miten poikkeavien ajatusten ja niitä edustavien ihmisten kohtelu saa samanlaisia piirteitä ajasta riippumatta, jos se koetaan suuntautuvan vallanpitäjiä vastaan. Jos kuolema ei olekaan enää välitön seuraus, voi toiminta viedä vankilaan tai mielisairaalaan.

Kirjan lopussa olevassa kappaleessa ”Kirjailijan huomautuksia” todetaan, että kirja on kirjoitettu oikeiden Žitkován naisten kohtaloiden pohjalta, mutta kaikki ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Kirja kuitenkin antaa selkeästi oikean ja todellisen yleiskuvan naisten kohtelusta ja on siksikin tärkeä.

Kirjalle antaa hienon rungon Doran, joka tutkii jumalattarien historiaa ja kohtaloita, oma elämäntarina. Se kuvaa hänen elämäänsä sosialistisen hallinnon ja myös samettivallankumouksen jälkeisenä aikana. Doren tutkimusten kautta kirja saa myös dekkarimaisia piirteitä, kun hän selvittää tätinsä Surmenován vainoamisen syitä. Näiden tutkimusten yhteydessä nähdään myös erilaisten yhteiskuntajärjestelmien toimintatavat hienolla tavalla. Toisaalta Dora on itsekin kirouksen alainen, jumalattarien keskinäisten kiistojen takia. Onko Doran suvun ja hänen itsensäkin kuoleman syynä tuo kirous jää lukijoiden pohdittavaksi. Nykyihminenhän ei usko kirouksiin mutta nostaisin esille kirjassa olevan lauseen ”tiede loppuu, kun ihminen alkaa”. Valitettavasti tuo lainaus on muistinvarainen. En laiskuuttani selannut sitä enää esiin kirjasta vaan luotin muistiini. Merkitys on kuitenkin oikea ja olen itsekin sitä mieltä, ettemme tieteen kautta ole vielä selvillä kaikesta, emmekä ainakaan silloin kun kyse on ihmisestä.

Mieslukijoille suosittelen kirjan lyhyttä kappaletta ”Huimaus yössä”. Harvoin olen lukenut niin suorasanaista tekstiä.

Kateřina Tučkován kirja ”Viimeiset jumalattaret” upea, historiallinen ja yhteiskunnallinen kirja naisista, jotka ovat äitinsä kautta perineet parannuskeinonsa ihmisten vaivoihin. Aikanaan heitä syytettiin noidiksi ja nyt huijareiksi. Heidän kohtelunsa takana on aina kuitenkin myös yhteiskunnallinen vallankäyttö. Kirja on historiallinen, yhteiskunnallinen ja jännittävä, sillä siinä on myös mielenkiintoisia dekkarimaisia piirteitä. Kirja ei ole helppolukuisimpia mutta lukeminen tempaa nopeasti mukaansa ja se kannattaa. Kiitos kirjasta myös kustantamo Kairaamo ja suomentaja Susanna Räty.