Voltaire: ”Candide”

 

 

 

 

Voltaire: ”Candide”

Kustannusosakeyhtiö Tammi 1953

157 sivua +Selityksiä 2 sivua

Suomentanut J. A. Hollo, joka on myös laatinut erinomaisen esipuheen

Alkuperäisteos ”Candide” ilmestyi 1759

 

Voltairen ”Candiden” ilmestymisestä on kulunut reippaat 250 vuotta, silti sitä lukiessa tuli mieleen, että samantapainen kirja olisi tarpeen nykyisinkin. Sillä vaikka tarina kertoo Westfalenissa sijaitsevassa linnassa eläneen ja sieltä poispotkitun nuorukaisen, Candiden, ja hänen rakastettunsa Kunigunden tarinan, jota voidaan pitää liioiteltuna ja vähintäänkin epäuskottavana, sitovat heidän kokemuksensa lukijan ajatukset ympäröivään todellisuuteen ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Kirjain tärkein anti onkin siinä, että konkreettisten esimerkkien ja kokemusten kautta yritetään arvioida erilaisten filosofisten suuntausten oikeellisuutta ja soveltuvuutta todellisuuden tapahtumiin. Ja noita tapahtumiahan riittää: kansakuntien välisistä sodista, joukkoraiskauksiin, orjuuteen, jesuiittojen vallankäyttöön, inkvisitioon, mielivaltaisiin oikeudenkäynteihin, erilaisiin kuolemantuomioihin, orjuuteen ryöstöihin ja omaisuuden varastamisiin, merirosvoukseen jne.

Voltaire asettaa pääasiassa vertailtaviksi yltiöoptimistista maailmankatsomuksen, jota edusti hänen aikanaan Alexander Pope ja kirjassa niin Candiden kuin Kunigundenkin opettaja Pangloss. Sen vastapainona on Jonathan Swifin äärimmäinen pessimismi, jota kirjassa edustaa ranskalainen Martin. Kirjan äärimmäisten tapahtumien yhteydessä joku nostaa aina esille kysymyksen siitä, vastasiko kyseinen tilanne filosofisia periaatteita.

Kirjan tapahtumat eivät tietenkään ole kummankaan pääfilosofian mukaisia, joten jossakin vaiheessa esille nousee myös manikealaisuus. Manikealaisuus oli Voltairen aikana jo käytännössä tukahdutettu, joten valitettavasti sitä ei mainintaa lukuun ottamatta juuri käsitellä. Manikealaisuus on kuitenkin mielenkiintoinen ja ihmisläheinen maailmankatsomus, joten jos se kiinnostaa siitä löytyy hieno kirja, Amin Maalouf: ”Valon puutarhat” (Gummerus 2014). Voltaire löytää kuitenkin kirjan ihanneyhteiskunnan Eldoradosta. Se on vuorten kätkemä ja luokseen pääsemätön alue Inkojen muinaisessa Etelä-Amerikassa. Se kuvaa saavuttamatonta ihannetta.

Varsinaisia tapahtumia ja Candiden ja Kunigunden ja heidän seuralaistensa kokemuksia en tässä esittele mutta takaan, että tapahtumia riittää pitämään lukijan mielenkiintoa yllä.

Kirjan Loppu on Voltairen tapaiselle satiirikolle varsin lepsu mutta lukijaa kovastikin tyydyttävä. Omaisuuksien kadottua ihmiset voivat tukeutua vain toisiinsa ja jättää viisastelut taakseen:

” -Tehkäämme työtä viisastelematta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedettäväksi.

Pienen yhteisön kaikki jäsenet hyväksyivät tämän kiitettävän suunnitelman; jokainen ryhtyi käyttämään kykyjänsä. Kunigunde oli kieltämättä varsin ruma, mutta hänestä tuli mainio sokerileipuri. Paquette harjoitti koruompelua ja vanha nainen huolehti liinavaatteista. Veli Girofléekin osoittautui hyödylliseksi muiden ohella; hänestä tuli erittäin hyvä puuseppä, vieläpä kunnon ihminenkin.”

Vain Pangloss yritti ajoittain tarjota optimismiaan ja kääntää kaikki koettelemukset hyväksi mutta siihen Candide totesi vain: ”Hyvin sanottu, mutta meidän pitää viljellä puutarhaamme”.

Voltairen ”Candide” on yli250 vuotta vanha teos mutta edelleenkin yllättävän ajankohtainen. Ja kun kirjassa arvioidaan niitä aatteita, jotka ohjaavat yhteiskuntaa ja joilla elämäntapahtumia arvioidaan niin mihinkä kirja siitä vanhenisi. Aatteiden nimet kyllä voivat vaihtua. Myös Candiden ja Kunigunden kokemukset ovat arkipäivää aina jossakin päin maailmaa. Voisinkin sanoa, että tarttukaa tähän ajankohtaiseen kirjaan.