Sylvia Plath: ”Lasikello”

 

Sylvia Plath: ”Lasikello”

Siltala 2026

305 sivua

Englanninkielinen alkuteos ”The Bell Jar”, 1963

Suomentaja Kaijamari Sivill

 

Sylvia Plathin romaanista ”Lasikello” ilmestyi uusi Kaijamari Sivill:n laadukas suomennos, joten otin kirjan yli viidenkymmenen vuoden jälkeen uudelleen luettavaksi. Uskon myös, että usealle sukupolvelle minun jälkeeni on Plath jäänyt hiukan vieraaksi, vaikka vuodet ovat oikeastaan vain lisänneet hänen arvostustaan. Kirjasta tehtiin ensimmäinen suomennos jo vuonna 1963 ja uusintapainos 1997. Silloin kirjan nimenä oli ”Lasikellon alla” ja suomentaja Mirja Rutanen.

”Lasikello” ja runoteos ”Ariel” ovat Sylvia Plathin merkittävimmät teokset. Myös ”Arielista” ilmestyi uusi suomennos 2026. Nyt suomentaja on Anni Sumari. Runoja on aiemmin ilmestynyt kolmena hieman erilaisena laitoksena. Suomentajia ovat olleet Kirsti Simonsuuri ja Marja-Leena Mikkola. Ussin painos jo näistä ainoa joka on Sylvia Plathin itsensä kokoama.

Plathin maine on rakentunut toisaalta hänen kirjallisten töittensä ja toisaalta elämänsä eri ilmiöiden kautta. Elämän olennaiset piirteet ovat olleet feminismi, mielen hajoaminen ja siitä toipuminen sekä päätepisteenä 31 vuotiaani tehty itsemurha. ”Ariel” on teoksista aina ollut merkittävin mutta ”Lasikello” on kasvanut sen rinnalle, ainakin minun mielestäni. Oikeastaan teoksia kannattaisikin lukea rinnakkain, sillä ”Arielin” runo ”Lady Lazarus” on kuin tiivistelmä romaanista.

”Lasikello” on ensisijaisesti kertomus kympin tytön, Estherin, mielen hajoamisesta ja siihen liittyvästä toipumisprosessista. Tarinaan liittyvät tietysti myös kuvaukset ympäröivästä yhteiskunnasta ja naisen asemasta ja vaikutusmahdollisuuksista. Estherillekin oli perheiden kesken valittu aviomiesehdokas jo opiskeluaikana. Vaikka Plath tunnettiin vahvana feministinä, ei feminismi näyttäydy enää nykylukijalle kirjassa niin vahvasti kuin kaiketi kirjan ilmestyessä. Kirja on kuitenkin vahvasti myös tätä aikaa ja erityisesti henkisesti sairaiden kohtelun ja hoidon osalta täysin ajankohtainen. Jopa niin, että kirjan kuvausta toimisprosessista pitäisi käyttää psykiatrian oppikirjana. Plathin kirja on ainutlaatuinen kuvaus potilaan itsensä kokemista tuntemuksista olostaan, hoidon vaikutuksista, hoitohenkilökunnan käyttäytymisen vaikutuksista, suljetun ympäristön kokemisesta ja peloista tuntemattomia hoitotapoja kohtaan. Eli kaikista niistä tekijöistä, joilla on vaikutuksia toipumisen etenemiseen. Plath kuvaa näitä asioita tarkkanäköisesti ja tavalla, johon ehkä vain herkkävaistoinen taiteilija pystyy. Nämä tekstit ovat äärettömän hienoa kirjallisuutta mutta samalla myös arvokasta dokumentaatiota hoidon kehittämistä haluaville.

Yksi olennaisimpia asioita on potilaan ja lääkärin välinen luottamus. Estherinkin toipuminen alkoi edetä, kun hän sai lääkärin, joka aidosti välitti hänestä. Kuunteli ja kertoi avoimesti hoidosta. Otti vastuuta potilaastaan. Estherin pelastus oli tässä se, että miljonäärinainen otti vastuulleen hänen hoitonsa kustannukset ja hän pääsi kalliiseen yksityiseen hoitolaitokseen. Julkisessa terveydenhuollossa ei olisi ollut samanlaisia mahdollisuuksia jo pelkästään henkilökunnan vaihtuvuudenkin takia (palkkaus ja työolot). Eli samat ongelmat kuin nykyisinkin.

On sanottu, että kirjan kuvaukset ovat lähes täydelleen Plath:n omasta elämästä. Hänen tyttärensä Frieda Hughes on todennut Ariel-kirjasta: ”…Hän käytti jokaisen emotionaalisen kokemuksen kuin se olisi materiaalia, ehkä kangaskaistaleita, jotka voisi liittää yhteen ja valmistaa ihmeellisen puvun. Hän ei heittänyt hukkaan mitään siitä mitä tunsi, ja hallitessaan myrskyisiä tunteitaan hän pystyi keskittymään ja kohdistamaan runollisen energiansa luomisvoimaksi….” (Kirjan ”Ariel”, Siltala 2026, jälkisanoissa). Kannattaakin tulkita niin, että vaikka ”Lasikello” kumpuaakin Sylvia Plathin omista kokemuksista, se on mitä komeinta kaunokirjallisuutta.

”Lasikello” on toivoa antava romaani. Sitä ei kannata yhdistää hänen omaan kuolemaansa. Sillä nuoren Estherin mielen hajoamisella Sylvia Plathin itsemurhalla ei ole yhtenäistä syytä. ”Lasikello” tulee lukea nuoren naisen selviytymis- ja toipumistarina ja tienä takaisin ehjään elämään.

Erityinen kiitos vielä suomentajalle, Kaijamari Sivill:lle. Kirjan ”Rouva Dalloway” jälkisanoissa hän toteaa Parnasso-lehden mukaan, että käännösongelmat ”liittyvät siihen, miten luontevasti ja idiomaattisesti teksti etenee. Miten hyvin teksti noudattaa suomalaisen selkäytimeen juurtunutta kielitajua ja miten kirkkaasti ajatus välittyy”. ”Lasikellon” suomennoksessa ne välittyvät hienosti. Kiitos siitä.

Sylvia Plathin ”Lasikello” ilmestyi 63 vuotta sitten. Se oli aikansa kulttiteos, jonka taustalla olivat Plathin omat kokemukset mielen hajoamisesta ja siitä toipumisesta. Iästään huolimatta kirja on kestänyt hyvin aikaa ja on nyt ehkäpä entistäkin ajankohtaisempi mielen häiriöiden lisääntyessä ja hoitomahdollisuuksien ollessa rajallisia. ”Lasikello” kuitenkin näyttää mahdollisuuden toipumiseen ja ehjään elämään. Toivoisin myös uusien sukupolvien tarttuvan kirjaan. Kaijamari Sivillin uusi suomennos ansaitsee kaiken kiitoksen.